HAASTEENA UUSI SEURAKUNTAKULTTUURI

Ollessani mukana suunnittelemassa ja istuttamassa uutta seurakuntaa jonnekin Itä-Helsinkiin, joudumme istutustiiminä heti kärkeen miettimään kulttuurikysymyksiä. Kysymys kuuluu siis: millaisessa seurakunnassa haluaisimme olla ja elää lähitulevaisuudessa?

Avatessani tänä aamuna tietokoneeni, klikkasin internet suosikeista auki seurakuntalainen.fi sivuston.
Luin Teuvo V. Riikosen blogin otsikolla "kevyesti puhallettu ligth-kristillisyys".
Riikonen kirjoittaa ensiksikin kristinuskoa kohtaan kohdistuvasta paineesta ja selvästikin kasvaneesta vihamielisyydestä. Tuorein tapaus oli viime viikolla Helsingin vapaa-ajattelijoiden provokatorinen tempaus, jossa Raamattunsa sai vaihtaa pornolehtiin.
Riikonen ihmettelee luterilaisen kirkon ja sen piispojen hampaattomuutta ja kaksinaamaisuutta. Samalla kun paine ulkoapäin kohdistuu kristillisiä perusarvoja kohtaan, piispat ja papit heittävät kirkosta pihalle toisinajattelijoita; ihmisiä joille Raamatun arvot ovat edelleen pyhiä. Blogikirjoituksesta tulee esille ihmetys kevennetyn ja vesitetyn, mitään sanomattoman "ligth-kristillisyyttä" kohtaan.

"Moniarvoisuuden perusteesi kuuluu, ettei mikään voi olla toista pyhempää.
Antaa kaikkien kukkien kukkia. Moniarvoisuuden vallitessa kaikki on kevyttä light-evankeliumia. Piispat pyörittelevät saippuaa käsissään ja samanaikaisesti uskoontulleet missit kertovat, miten pääsee taivaaseen.
Ahdistaessaan tässä tilanteessa niitä, jotka vielä ottavat perinteisen kristinuskon vakavasti, luterilainen kirkko tekee karhunpalveluksen itselleen. Se lyö itseään puukolla selkään. Kristinuskosta tulee väritön, mauton ja hajuton. Sellaisesta jumalaton kansa tykkää. Kevennetty light-kristillisyys on muuten hyvä kristinuskon muoto, mutta ahdistuksen aikana se puhkeaa kuin saippuakupla. Sen sisällä on vain kevyttä evankeliumia."

PYHÄ

Riikonen sanoi siis:
"Moniarvoisuuden perusteesi kuuluu, ettei mikään voi olla toista pyhempää."
Kun itse olen miettinyt moniarvoisuuden haasteita uuden seurakunnan istutuksen näkökulmasta,
on pyhyyden käsitys ja siitä kiinnipitäminen luovuttamatonta.

Mitä se on - siis pyhyys?

Onko pyhyyttä papin paitaan sonnustautuminen, solmion kaulaansa laittaminen, uudet ylistyslaulut, tai vanhat tutut hengellisen laulukirjan sovitukset vaiko oman kristillisen yhteisön tarkkaan opittu fraseologia ja slangi aamenineen ja halleluja -huutoineen?
Uskallan sanoa, ettei näillä edellä mainituilla asioilla ole mitään tekemistä pyhyyden kanssa. Kirjoitin vuosi sitten blogiini pyhyydestä.
Jotta lukijoiden ei tarvitse kahlata koko blogiani läpi löytääkseen kirjoitustani pyhyydestä, lainaan nyt luvalla itseäni:

"Kun puhutaan pyhyydestä, emme saa unohtaa että erityisesti ja ehdottomasti Jumalan keskeisin olemus on hänen pyhyytensä:
”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä” (3.Moos.19:2).
Systemaattinen teologia, joka tutkii kristinuskon peruskäsitteitä, määrittelee Jumalan pyhyyden (hepr. kadosh) tavallisesta ja arkisesta erotetuksi.
Jumalan pyhyys on hänen ehdotonta puhtauttaan, hämmästyttävää loistoaan ja majesteetillisuuttaan. Ilmestyskirjassa kaikki taivaalliset olennot mykistyvät hänen pyhyytensä läsnäolosta, peittäen oman olemuksensa hänen kaiken läpäisevältä katseeltaan (Ilm.4).
Häntä ei voida verrata mihinkään, sillä niin erillinen, erilainen ja täydellinen hän on suhteessa koko luomakuntaansa.
Hänen pyhyytensä hylkii ja vihaa kaikkea pimeyttä ja syntiä.
Mikään pimeys ja synti ei kestä hänen edessään paljastumatta ja tuhoutumatta.
Jopa taivas ja maa kaikkine luotuineen pakenevat hänen kasvojaan (Ilm.20:11).
Sen tähden ne jotka hänen lähelleen tulevat, tulee myös olla pyhitettyjä ja puhdistettuja; erilleen asetettuja Jumalan tavoin pimeydestä ja synnistä.

Jumala itsessään on myös elämä itse. Johannes todistaa Kristuksesta:
”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus” (Joh.1:4).
Jumalan kunnioittaminen ja rakastaminen on myös elämän rakastamista, sillä hän on kaiken elämän alkulähde."

Henkilökohtaisessa elämässä pyhyys on niiden arvojen ja ajatusmallien rakastamista ja kunnioittamista, mitä Jumalakin rakastaa ja kunnioittaa.
Jos astut katollisessa maassa sisälle kirkkoon, saatat törmätä jo kirkon ulko-ovella kuvalliseen ohjekylttiin, jossa sortsien ja hihattomien paitojen kuvien yli on liimattu punaiset ruksit.
Et saa astua kirkkoon väärin pukeutuneena.
Mutta sydämen pyhyydestä tai puhtaudesta ei yksikään kyltti sano halaistua sanakaan!
Ja kuitenkin Jeesus sano, että "sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset" (Matt.15:19).

Kun puhumme pyhyydestä ja sen mieltämisestä, on tärkeää erotella kulttuuritekijät ja Raamatun ilmoitus pyhyydestä.

KUKA SAA TULLA?

Erään kerran joku kertoi vaimolleni omasta kivustaan ja vaikeudestaan löytää sellaista seurakuntayhteyttä, jossa saisi vain olla omana itsenään.
Tämä henkilö oli kokenut, ettei ajatus ”tule sellaisena kuin olet” ollut toteutunut ainakaan hänen kohdallaan. Rima oli nostettu monessa seurakunnassa liian korkealle.
Hän ei kyennyt täyttämään sitä pyhyyden ja vanhurskauden mittaa, mitä häneltä vaadittiin. Täydellisyyden vaatijoilta usein unohtuu, että pyhyyden ja vanhurskauden vaatimukset täytettiin täydellisesti Golgatalla.
Olen vakuuttunut siitä, että lakihenkisyyden piru on ajettava ulos seurakunnistamme Jeesuksen nimessä!
Uskon, että Jumala haluaa vapauttaa meitä lain kahleista ja omiin seurakuntiimme luikerrelleiden valheveljien aikaansaannoksista. Olen aidosti huolissani niistä lukuista uskovista, vilpittömistä Jumalan lapsista, jotka eivät mahdu niihin seurakuntiin, joissa on jos jonkinlaista karsinointia.

Erääseen seurakuntaan tuli kaksi nuorta suoraan kadulta.
He olivat hiljan pyytäneet syntejään anteeksi ja Jeesusta sydämiinsä.
Nyt he istuivat seurakunnan tilaisuudessa sellaisina kuin olivat:
nahka-asut päällä, jossa roikkui niitattuna melkein koko rautakaupan käteisvarasto ja muuta asiaan kuuluvaa. Sillä useinhan julistettiin saarnamiehen, kuoron tai lauluryhmän taholta ”tule sellaisena kuin olet”.
Sukeutui keskustelu seurakunnan paimenen kanssa. Nuoret olivat lukeneet Raamatuistaan,
että opetuslapseuteen kuuluu kasteen ottaminen Jeesuksen nimeen.
Niinpä he pyysivät paimenelta lupaa päästä kasteelle.
Kuitenkin joillekin seurakunnan jäsenistä nuorten ulkoinen hapitus oli likaa.
Se soti heidän ”vanhurskauden ja pyhyyden” käsityksiään vastaan, millaiselta tosiuskovan piti näyttää. He painostivat paimenta kieltämään kasteelle pääsyn.
Sydämen uskolla Jeesukseen ja halulla seurata Jeesuksen esimerkkiä ”joka uskoo ja kastetaan,
se pelastuu” ei ollut enää merkitystä. Vaan aivan jolloin muulla.
Täysin toisarvoisella. Lupa kasteelle menoon kiellettiin, sillä seurauksella, ettei seurakunta enää koskaan nähnyt näitä nuoria!

Me voimme kuulua seurakuntaan, voimme olla vaikka kuinka monen polven vapaakirkollisia, helluntailaisia, luterilaisia tai mitä tahansa, mutta armo?
Mitä siitä?
Sehän on hengellisen laulukirjan numero 279: ”On armo suuri, ihmeinen”.

Mutta onko se todellisuutta meille?

KULTTUURI ON ASENTEISSA

Jos vaadimme tai etsimme pyhyyttä, on sen läpivalaistava asenteemme.
Otan tähän vielä yhden esimerkin, jonka esitin erään aktioryhmän koulutuspäivässä toukokuussa.
Miten katselet vaikkapa homoa?
Tämä on varsin kuuma aihe erityisesti kirkollisessa mediassa.

Kysymys ei ole siitä, että hyväksyisimme hänen homoseksuaalisen käyttäytymisen.
Mutta kysymys on siitä, että näemme hänen vääristyneen identiteettinsä takana ihmisen, jota Jumala on niin paljon rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa myös hänen edestään.

Tämä merkitsee sitä, että myös homoseksuaali voi saada syntinsä anteeksi ja eheytyä.
Jumala haluaa saattaa kaikki syntiä tehneet sovitukseen ja pelastuksen piiriin, koska hän ei halua yhdenkään hukkuvan.

Pietarin oli alkuun äärimäisen vaikea sulattaa pakanalähetystä.
Pakanathan olivat toisen luokan kansalaisia ja saastaisia...
Aina kolmannelle vuosisadalle saakka juutalaiset miehet kiittivät Jumalaa rukouksissaan siitä, ettei heitä oltu luotu "naisiksi tai pakanoiksi".
Tämä osoitti heidän asennevammaa.

Ja kuitenkin Herra sanoin Pietarille pakanuudesta kääntyneistä:
"Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpyhäksi" (Apt.10:15).

Hän joka tekee homon, taparikollisen, prostituoidun, juopon, talousrikollisen, veroilmoituksessa huijaavan - kenet tahansa vanhurskaaksi - on Herra.
Ei kahlita asenteellisesti Jumalan pelastavan armon mahdollisuuksia kenessäkään.
Varotaan sitä, ettemme vedä yhtäläisyysmerkkejä synnin ja ihmisten väliin!

Kun mietimme seurakuntakulttuuria, on kysymys paljon suuremmista asioista, kuin musiikkityyleistä, saarnojen sijoittelusta jumalanpalveluksen kehyksiin tai pukeutumiskoodeista. Toisin sanoen: palvelevatko rakenteet meitä seuranunnassa vai palvelemmeko me rakenteita?

Kirjoitan tämän viikon vapaakirkollisessa äänenkannattajassa Suomen Viikkolehdessä uusien seurakuntien istuttamisesta.
Tähän loppuun otan taas (anteeksi jos jo liikaa jankutan itseäni) lainauksen kolumnini loppuosasta:

"Toinen keskeinen kysymys jonka äärelle tulisi pysähtyä, on miettiä kenelle teemme jumalanpalveluksemme?
Esitin jälkimmäisen kysymyksen eräillä syntymäpäivillä ja monen paikalla olevan uskovan "karvat nousivat pystyyn".
"Hyvänen aika! Ei meidän tarvitse muuttua maailman mukaan. Eihän meidän tarvitse muuttaa kokouskulttuuriamme, kirkkojemme penkkejä, musiikkiamme tai julistustapojamme maailman takia" oli muutaman nopean uskovan vasta-argumentti.

Entä ne eri alakulttuureihin kuuluvat ihmiset, jotka eivät koskaan astu jalallansa kirkkoihimme? "Aamenen" ja "hallelujan" sijoittaminen voi olla aika vaikeaa siinä ympäristössä, jossa me ehkä olemme tottuneet elämään.
Tai maahanmuuttajat, joita asuu paljon vaikkapa edustamassani Itä-Helsingissä?
Miten suhtaudumme heihin?
Nythän on muodikasta vastustaa maahanmuuttoa.
Valitettavasti olen löytänyt rajua maahanmuuttajavastaista asennevammaa myös uskovien leiristä.
Itse näen maahanmuuttokysymyksen evankeliointi- ja lähetystyönäkökulmasta.
Lähetystyön luonne on muuttunut Euroopassa viimeisen parinkymmenenvuoden aikana oleellisesti.
Enää ei välttämättä tarvitse kokea kaukokaipuuta, vaan lähetyskenttä on nyt siinä naapurustossa ja kaupunginosassa, jossa elämme ja asumme.

Herätyskristillisyyden aika ei ole ohi. Tähän tähtää myös uusien seurakuntien istuttaminen. Vapaakirkon tunnustus lähtee keskeisesti liikkeelle ajatuksesta, että "tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi".
Oma lukunsa on sitten se, kuinka miellämme herättämisen ja säilyttämisen?
Mielestäni herätyskokousten aika, joka palvelee pelkästään omaa perinnekaipuutamme on auttamattomasti takana päin. Tässä mielessä museoidumme, jos säilytämme jotain,
joka on jo aika päiviä sitten osoittautunut toimimattomaksi.

Sitä suuremmalla syyllä meidän on huolehdittava, ettei sanomamme muutu aikakauden paineiden ja muutosten vaatimuksissa.
Mutta tapamme elää ja julistaa ainoaa pelastavaa totuutta, ristiinnaulittua Kristusta on muututtava."