JUMALAN KALTAINEN

Raamattu sanoo Jumalan luoneen ihmisen oman kuvansa kaltaiseksi: ”Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1.Moos1:27).                                                               
Mitä Jumalan kuvana oleminen merkitsee?

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on mielenkiintoinen jaejakso, jonka valossa pohdin Jumalan kuvan tai Jumalan kaltaisuuden olemusta.

”Tämä on Aadamin sukuluettelo. Kun Jumala loi ihmisen, teki hän hänet Jumalan kaltaiseksi.
Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi ja siunasi heidät ja antoi heille nimen ihminen, silloin kun heidät luotiin.
Kun Aadam oli sadan kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle poika, joka oli hänen kaltaisensa, hänen kuvansa, ja hän antoi hänelle nimen Seet” (1.Moos.5:1-3).

Ensiksi Jumala loi Aadamin kaltaisekseen. Sen jälkeen sanotaan, että Aadam sai pojan, joka oli hänen kaltainen. Olla jonkun kaltainen viittaa siis ajatuksena samankaltaisuuteen.
Jumalan kuvana olemista ajattelemme usein ulkonäköön viittaavina seikkoina. Mutta en usko Jumalan kaltaisena tai Jumalan kuvana olemisen merkitsevän tätä.

JUMALALLINEN LUONNE

Tulkitsen edellä lukemiasi jaejaksoja siten, että kysymys Aadamin kohdalla oli osalliseksi pääsemistä jumalallisesta luonteesta.
Ja jumalallinen luonto tai luonne nousee yhteydestä Luojan ja luodun välillä. Yksinkertaisemmin sanottuna seura, jossa vietämme aikaamme muokkaa meitä.

On erittäin mielenkiintoista lukea ensimmäisen Mooseksen kirjan viidettä lukua eteenpäin jakeeseen 24:

”Ja kun Hanok oli vaeltanut Jumalan yhteydessä, ei häntä enää ollut, sillä Jumala oli ottanut hänet pois.”

Hanokin tai Enokin elämästä ei mainita mitään muuta, kuin vaellus Jumalan yhteydessä. Hepreankielinen alkuteksti tuo esille ajatuksen Hanokin vaelluksesta, että se käsitti koko elämän syvän jakamisen syntymästä kuolemaan asti Herran omana. Hepreankielinen lause hal-lach ga-läh voidaan kääntää mennä, kävellä, tulla; elää ja kuolla.                 

Eli kysymys näyttäisi olevan kokonaisvaltaisesta, elämän mittaisesta jumalasuhteesta, joka syvenee syvenemistään.

Syvä, koko elämän mittainen yhteys Jumalan kanssa muuttaa ajatteluamme, vaikuttaa kielenkäyttöömme, asenteisiimme reagoida eri tilanteisiin.

Paavali kirjoittaa elävästä ja syvästä yhteydestä Jeesuksen kanssa seuraavaa:

”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki” (2.Kor.3:18).

Paavalin teologiassa jumalallinen luonto merkitsee Pyhän Hengen meissä vaikuttavaa mielenmuutosta ajattelumme, käytöksemme ja tekojemme suhteen. Hän kirjoittaa Hengen hedelmistä galatalaisille:

”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen” (Gal.5:22).

Muutosprosessia kutsutaan toisaalta myös pyhitykseksi eli kasvamiseksi Kristuksen kaltaisuuteen. Se ei perustu hetkellisiin ”kokemuksiin” vaan on usein tuskallinen prosessi, jossa joudumme kohtaamaan ja työstämään keskeneräisyytemme ja syntisyytemme.

”Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän hedelmänne pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä” (Room.6:22).

Pyhitys tähtää taivaaseen, iankaikkiseen elämään; katkeamattomaan ja ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa, jota ei häiritse synti, kiusaukset tai muu elämän raadollisuus ja rajallisuus. Jumalan lapsen kohdalla esimerkiksi pelottavalta tuntuva kuolema on vain uskon muuttumista konkreettiseksi, Kristuksen kirkkauteen pääsemistä. 

Liha ja vajavuus jää ja taivas aukeaa katkeamattomaan täydellisyyteen. 

Tämä muutosprosessi on koko elämänmittainen, jossa valinta kerrallaan erilaisten haasteiden, paineiden ja jopa kiusausten keskellä me joko mutumme Kristuksen kaltaisiksi tai ruokkiessamme lihaamme ja synti hallitsee meitä.
Lopulta synti tuhoaa ja erottaa meidät Jumalasta.
Tämä tila on kadotus, ikuinen ero elämästä, Kristuksessa Jeesuksessa.

Mutta Jeesukselle elävien kohdalla kuolema ei ole mikään ”valojen katkaisu” pimeyteen eli yhteyden häviäminen. Sillä Jeesus sanoo hänen kanssaan vaeltavien aseman ja olotilan olevan jatkuvasti, kuolemankin edessä ja sen läpi kulkemisessa vahvaa elossa oloa – siis Jumalan läsnäoloa ja tämän tietoisuuden säilyttämistä. Itse asiassa se vain vahvistuu ja saa lopullisen kukkaan puhkeamisen kohdatessamme kirkkaudessa Jeesuksen. Minusta tämä on valtava ja vapauttava totuus!

"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh.11:25-26).

Paavali kuvaakin lihan eli turmeltuneen mielemme tekoja galatalaiskirjeen edellisissä jakeissa seikkaperäisesti:

”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal.5:19-21).

Jaakob valottaa jumalallista luontoa seuraavilla sanoilla:

”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele” (Jaakob 2:17).

Kiteytettynä Jumalan kaltaisuus merkitsee kasvua ja osallisuutta siitä mielenlaadusta, jota Jumala pyhyydessään, rakkaudessaan ja vanhurskaudessaan edustaa.

Jumalan kaltaisuus perustuu siis koko elämämme jakamiseen hänen kanssaan.                     

Mihin panostamme, on ratkaisevaa nyt ja ikuisesti.

”Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää” (Gal.6:8).

TUHKA JA TOMU

Nousin alkuviikosta rukouskalliolleni, jonne olen noussut viimeiset neljätoista vuotta erityisesti kevät ja kesäaikoina. Kyselin taivaan Isältäni, mitä hän haluaa elämältäni.  
Edessä olisi taas hoitoviikko, joka toikin tulleessaan ylimääräiseltä tuntuvaa haasteellisuutta...                                                                                              

Joissakin elämän käännekohdissa tuntuu vain siltä, että olen kuin oman elämäni sivustaseuraaja. Asioita tapahtuu, etkä voi vaikuttaa niiden kulkuun mitenkään.               
Tietysti on tavattoman helppoa hokea, että ”rukoile, kyllä Jumala auttaa”. 

On vain hetkiä, jolloin et saa rukousta ulos tai se pysähtyy kuristavana otteena kurkkuun. No, itse en ole tehnyt tästä stressikysymystä.                   

Kiitänkin Jumalaani esirukoilijoista. Olen kannettu joka hetki riippumatta hengellisten liikeratojen tai liikesarjojen vääntelystä tai niiden väliin jättämisestä. Kaikki kun ensi- ja viimekädessä perustuu armoon. Sen että kaikki perustuu armoon, huomaa silloin kun ei itse osaa, jaksa tai kykene rukoilemaan tai tekemään mitään ”hurskasta”. 

Silloin kun miestä tai naista riisutaan kovalla kädellä…   

Armo on juuri luottamusta ja tietoisuutta kannettuna olemisesta. Turvani onkin vaikeissa olosuhteissa heprealaiskirjeen sanoissa, jossa viitataan Jeesuksen väsymättömänä esirukoilijana (Hepr.7:25). 

  

YSTÄVÄ JA KAIKKIVALTIAS

Mutta palaan vielä kalliolla viettämääni rukoushetkeen. Yhdessä kohtaa laajalla kalliolla oli nuotion jäänteet. Maassa tuhkaa ja tomua. Ihmiselämän heiveröisyys ja hauraus Kaikkivaltiaan Jumalan, sekä elämän rajujen realiteettien edessä toivat mieleeni muutaman ajatuksen Raamatusta.

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan Aabrahamista, joka kokee elämänsä suurimman yllätyksen. Istuessaan Mamren tammistossa hän saa korkeimman kuningaskunnan suosion. Herra Jumala itse, kahden enkelinsä kanssa saapuu vierailulle ystävänsä Abrahamin luokse. Raamattu kutsuu Aabrahamia Jumalan ystäväksi, aivan kuten Jeesus kutsuu omiaan ystävikseen (Jaakob 2:23; Joh. 15:13-15). 

Ystävyys kuvaa erittäin läheistä ja kaunista sudetta kahden tai useamman persoonan välillä. Mutta ystävyys Kaikkivaltiaan kanssa ei merkitse tasavertaisuutta tai yhdenvertaisuutta.
Näemme tämän siinä, mitä tapahtui Aabrahamin ja Herran välisen aterian jälkeen. 

Kylläisen aterian päätteeksi Herra lähtee iltakävelylle ystävänä Aabrahamin kanssa, jakaen hänelle sydämensä tuskan Sodoman ja Gomoran syvästä syntielämästä.                                  

Se että Herra jakaa sydämensä ihmisen kanssa, on huikein osoitus ystävyyden syvyydestä. Herra kertoo Aabrahamille aikomuksestaan tuhota Sodoman ja Gomoran kaupungit. Aabrahamin kerrotaan (syystäkin) järkyttyneen Herran päätöksestä pyyhkiä nuo kaupungit ikuisesti pois maailmankartalta. Aabraham ymmärtää, että kaupungin asukkaiden harjoittama synti saa jopa Herran hämmästymään. Silti Aabraham näyttäisi käyvän kauppaa ihmissieluista Herran kanssa:

"Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa?
Entä jos kaupungissa on viisikymmentä vanhurskasta; aiotko hukuttaa heidät etkä säästä paikkaa siellä olevain viidenkymmenen vanhurskaan tähden?
Pois se, että sinä näin tekisit: surmaisit vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa, niin että vanhurskaan kävisi samoin kuin jumalattoman! Pois se sinusta! Eikö kaiken maan tuomari tekisi oikeutta?"
Ja Herra sanoi: "Jos löydän Sodoman kaupungista viisikymmentä vanhurskasta, niin minä heidän tähtensä säästän koko paikan".
Aabraham vastasi ja sanoi: "Katso, olen rohjennut puhua Herralleni, vaikka olen tomu ja tuhka…” (1.Moos.18:23-27).

TUHKA JA TOMU

Vaikka Aabrahamin ystävyys Herran kanssa etsii vertaistaan taivaan alla, on kertomuksessa nähtävissä myös kääntöpuolensa. Herra on Kaikkivaltias, kiivas Jumalan, jopa kuluttava tuli:

”Sillä Herra, sinun Jumalasi, on kuluttava tuli, kiivas Jumala” (5.Moos.4:24). 

Tämän jopa kauhistuttavan kaikkivaltiuden edessä ihminen huomaa olevansa vain tuhkaa ja tomua. Aabraham ymmärsi sen Kaikkivaltiaan edessä ja nähdessään myöhemmin tuomion saaneiden kaupunkien katkeran savun (1.Moos.27-28).

Lopulta kaupungista pelastui vain Aabrahamin veljen pojan Lootin perhe. 

Ihmisen uho oli murrettu. Ihminen ei ole kaikkivaltias tai kaikkivoipa. Ääriolosuhteet korostivat Jumalan pelottavaa Kaikkivaltiutta. Ääriolosuhteisiin ajautuminen korostaa sitä myös yksilökristityn elämässä.                         

Et voi lahjoa Herra. Et voi pidentää elämääsi kyyneränkään vertaa murehtimalla, opettaa Jeesus (Matt.6:27). Toisin sanoen Jumala ei ole lahjottavissa tai ohjattavissa.            
Ihmiselämä on kuitenkin kuin tuhka ja tomu tai niin kuin Jeesus sanoo, kukkanen joka hetken kukkii ja sitten se kuivuu ja heitetään uuniin (Matt.6:30).

Tietyissä elämän itsestäänselvyyksiä kyseenalaistavissa taitekohdissa olen todennut Valitusvirsien sanoin:

”Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut:
se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa.
Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sentähden minä panen toivoni häneen” (Val.3:22-24).

Tiedostan vahvasti, ettei murehtiminen, vaikka se onkin niin inhimillistä, paranna elämäni laatua. Loppujen lopuksi voin vain todeta Kaikkivaltiaan Jumalan edessä Aabrahamin tavoin: 
”Olen tomu ja tuhka”.

Vielä eräs näkökulma Jobin tuskasta: Job kulki läpi suunnattoman inhimillisen kärsimysten ja menetysten ja katastrofin toinen toisensa perään saamatta todellista lohdutusta ystäviltään. Lopulta Job tajuaa kuka hallitsee kokonaiskuvaa.
Kun kaikki sanat on sanottu, ihminen laittaa käden suulleen ja toteaa Kaikkivaltiaan hallitsevan kivussa ja ilossa, voimassa ja heikkoudessa.

"Silloin Job vastasi Herralle ja sanoi:
"Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa.
'Kuka peittää minun aivoitukseni taitamattomasti?' Siis on niin: minä puhuin ymmärtämättömästi, asioista, jotka ovat ylen ihmeelliset minun käsittää.
Kuule siis, niin minä puhun; minä kysyn, opeta sinä minua.
Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.
Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa" (Job 42:1-6).

JUMALA HALLITSEE

Herran on Kaikkivaltias, vaikka minusta tai sinusta tuntuisi hetkittäin, ettei lopputulos ole hyvä. Kun olin viimesyksynä melanoomaleikkauksessani, sain monilta ystäviltäni rohkaisevia tekstiviestejä. Yksi viesti sisälsi tällaisen ajatuksen: 

”Jumalalla on iso kuva hallinnassaan”.

Eli kun tilanteet ovat päällä, emme ole yksin.
Joidenkin tapahtumien kulun käsitämme vuosien päästä ja jotkut nyt salatut kysymykset avaavat salaisuuden verhonsa ollessamme kotona, Isän luona taivaassa.

Siksi omassa kivussani päätin jo aikaa sitten olla tuijottamatta liikaa peruutuspeiliin.        
Sillä jos katselen taaksepäin etsien ainoastaan kipuun ja menetyksiini vastauksia, voin ajaa kolarin – vaikka tietä olisi vielä edessäpäin kilometrikaupalla.
Tämä tarkoittaa sitä, että elän nyt niin kokonaisvaltaisesti, kuin se ikinä onkaan mahdollista.

Jumalan ihmisellä on samat inhimilliset rajoitteet, kuin kenellä muulla tahansa. 

Mutta suhde Kaikkivaltiaaseen auttaa kontrastoimaan asioista iankaikkisten perspektiivien kautta. Kaikki ei ole tässä.
Suuri vastaus on henkilökohtaisessa suhteessa Jumalan kanssa.  
Elämä on nyt, vasta ja iankaikkisesti. Kaikkivaltiaan edessä, hänen lapsinaan olemme kaikessa mitä elämään, sen vaihteleviin suhdanteisiin ja rajallisuuteen tulee, turvassa.

”Joka Korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy,
se sanoo: "Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan".          

 Sillä: "Sinä, Herra, olet minun turvani". - Korkeimman olet sinä ottanut suojaksesi” (Psalmi 91:1-2,9).

Kaikkivaltias Isä hallitsee ja minä saan olla hänen lapsensa.
Se merkitsee myös sitä, ettei minulla tarvitse olla kaikkia vastauksia, sillä Herra on kuninkaani, joka hallitsee jokaista elämäni tilannetta ja hetkeä nyt ja iankaikkisesti.

”Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle
apu?
Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan.
Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku.
Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.
Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi.
Ei polta sinua aurinko päivällä, eikä kuu yöllä.
Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi.
Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti” (Psalmi 121).

USKONPUHDISTUSTA VAI USKON RIISUMISTA?

Suomen Viikkolehdessä, Vapaakirkon äänenkannattajassa oli tällä viikolla päätoimittaja Hannu Lahtisen pohdinta kristillisen yhtenäiskulttuurin katoamisesta. Erilaiset virtaukset ja jatkuvassa liikkeessä olevat dogmaattiset määritelmät Jumalasta ja jostain jumalallisesta ovat muuttuneet ja vaikuttamassa myös evankelisen kirkon tapaan elää ja viestittää sanomaansa. 

Vantaan Laurissa (3.5.12) oli toimittaja Johanna Korhosen kolumni otsikolla ”mistä kirkossa on kyse?”.               

Se oikeastaan vain vahvisti käsitystä siitä, ettei edes kristinuskon perusteista olla enää yksimielisiä. No, se ei ole ainakaan minulle yllätys…

On tietysti kunkin kirkkokunnan oma asia määritellä dogmatiikkansa, mutta jotkut ”uudet määritelmät” herättävät enemmän kysymyksiä, kuin antavat vastauksia. Mielestäni jo varsin pitkään on ollut näkyvissä trendi, jonka mukaan Raamatun opetuksen mukainen usko ajassa ja paikassa vaikuttavasta Jumalasta ihmeineen ja merkkeineen on ”aikansa elänyt”. 

Aika tuntuu kaipaavan uusia ”uskonpuhdistajia”, joista silti osa näyttäisi olevan uskonriisujia. Mitä raflaavampi väite, sitä suuremman huomion se saa. 

Itselläni on ystäväpiirissä onneksi riittävän monta ”toisinajattelijaa” myös evankelisluterilaisen kirkon spuolelta, jotka uskaltavat pitää kiinni Raamatun ilmoituksesta ehdottomana Jumalan sanana. 

KUKA ON KRITITTY?

Yli kuusivuotta sitten tuli television Ajankohtaisessa kakkosessa ohjelma nimeltä ”Jumala ilta”, jossa ei uskontojen ja ismien edustajat väänsivät peistä uskosta Jumalaan tai johonkin jumalalliseen. Eräs nuori mies totesi melkoisen suoraan eräälle evankelisluterilaisen kirkon edustajalle uskon keskeisimpien dogmien kieltämisestä suurin piirtein tähän tapaan: 

”Jos sinä et usko Jeesuksen neitseellisen syntymään Pyhän Hengen kautta; jos sinä et usko siihen, että Jeesus kuoli sinun ja koko maailman syntien puolesta ristillä; jos sinä et usko, että Jeesus Kristus nousi fyysisesti kuolleista, sinä et ole kristitty.”

Tämä lyhyt määritelmä toi mielestäni kyllin selvästi esille mistä kristinuskosta on perustaltaan kyse. Jos joku näistä teeseistä jää pois, ei voida puhua kristinuskosta. Sana kristinusko, kun tuo esille kaksi faktaa: ”kristin” viittaa Kristukseen ja sanan loppuosa ristiin. Jos kristinuskosta poistetaan risti ja Jeesuksen todellinen jumaluus ei kritinuskosta siitä jää jäljelle mitään.

UUDET DOGMAATIKOT  

   

Korhonen tarjoaa oman käänteisen uskontunnustuksensa:

”En todellakaan usko risupartaiseen ukkoon pilven reunalla, 

en pahantahtoiseen sandaalijeppeen enkä myöskään hönkäilevään kummitukseen, joka tässä kuulemma kolmantena pyörii. En usko myöskään Nooan arkkiin, Joonaan valaan vatsassa enkä Aatamin kylkiluihin. Ymmärrän, että ne ovat uskonkieltä, vertauskuvaa. Ne ovat ihmisten kirjoittamia tekstejä jostain ihmistä suuremmasta… ne eivät ole tieteellinen kuvaus maailmasta”.

On aika mielenkiintoista, että kirjoittaja on mukana evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokousedustajana…   

No, sinnehän mahtuu, kun katto on korkealla ja seinät avaralla.

Joka tapauksessa ”paremmaksi” tai pahemmaksi vetää Kuopion piispavaalinehdokas Sakari Häkkinen tämän viikon höpinöillään (seurakuntalainen.fi). Hän kieltää Raamatun olevan Jumalan sanaa: 

”Raamattu kertoo Kristuksesta, mutta ei ole Jumalan kirjoittama, sanelema eikä edes suunnittelema.”

Voi olla kipeää myöntää, että Raamatun ihmeet ja Lutherin näkemykset perustuvat vanhentuneeseen maailmankuvaan. Mutta emmehän me millään muullakaan elämänalueella enää ole pakotettuja ajattelemaan asioista samalla tavalla kuin satoja tai tuhansia vuosia sitten eläneet.

Progressiivisessa kirkossa ajatellaan, että Jumalaa ei voi tarkasti määritellä.               

On absurdia ajatella, että joku tai jotkut ihmiset satoja tai tuhansia vuosia sitten olisivat antaneet jotenkin kattavan tai valmiin määritelmän Jumalasta. 

Jo Raamatussa on useita erilaisia käsityksiä Jumalasta. 

Meidän aikanamme yhä harvempi uskoo sellaiseen Jumalaan, joka on jokin olento. Jumala on aina enemmän kuin ihmisten käsitys hänestä.”

Mietin vain, että missä ovat ne todelliset uskonpuhdistajat, jotka uskaltavat sanoa toisin? Tai voisiko olla niin, että heidät vaiennetaan tehokkaasti…

Aika surkeaa on se, että Häkkinen toteaa evankelisluterilaisen kirkon olevan kuolevan kirkon. Omilla kirjoituksillaan ja uuspakanuudellaan hän tuntuisi olevan jonkinlainen saattohoitaja.  

Kun kirkon suulla puhutaan mitä sylki suuhun tuo - eli kun kielletään järjestelmällisesti kaikki kristinuskon ja Raamatun totuudet, ei enää voida puhua kristinuskosta. 

Juttu on vaihdettu voimakkaaseen uuspakanuuteen.

Jos sitten sanot, että se mitä joku toimittaja tai uskostaan luopunut pappismies kirjoittaa on Raamatun ilmoituksen valossa tuomittavaa, olet ahdasmielinen. Ja kuitenkin Raamattu on hyvin selkä, eikä mitenkään mustavalkoinen. Et voi olla Herran pappi tai Kristuksen seuraaja tekemällä oman miksauksesi uskosta Jumalaan, Raamattuun ja Jeesukseen (vrt. Sef.1:4-9).   

Ja jos otat Raamatusta pois tuomiot synnille, teet sen vain pönkittääksesi omaa rikkoutunutta jumalakuvaasi. 

            

Mieleeni tulee kaksi jaetta Raamatusta. 

Ensimmäinen Vanhasta testamentista ja toinen Uudesta testamentista.

Daniel puhuu antikristuksesta ja sen hengen mukaisista pyrkimyksistä:

”Hän puhuu sanoja Korkeinta vastaan ja hävittää Korkeimman pyhiä. Hän pyrkii muuttamaan ajat ja lain, ja ne annetaan hänen käteensä ajaksi ja kahdeksi ajaksi ja puoleksi ajaksi” (Dan.7:25).

  

Ja tässä toisessa jakeessa osoitetaan, ettei kyse ole niinkään dogmista vaan Jumalan henkilökohtaisesta, syvästä tuntemisesta. Uskonto tutkii ideologioita mielensä ailahtelun mukaan. 

Elävä usko asettuu Jumalan eteen, etsien totuutta salatuimpaan saakka.

Tottuus salatuimpaan sakka on myös se totuus, että jokainen ihminen on syntinen ja kadotettu ilman Kristusta.

 

Niinpä elävä usko asettuu aina henkilökohtaiseen suhteeseen persoonallisen Jumalan kanssa.

            

Tässä siis Paavalin ajatus:

”sillä minä tunnen hänet, johon minä uskon” (2.Tim.1:12).

UUSI SAARNA

Puheita matkan varrelta (blogin oikea alalaita) -kohtaan olen lisännyt uuden saarnan,
jossa käsittelen Kristuksen seuraamista opetuslapseuden ja hinnan maksamisen näkökulmasta.
Opetus on puhuttu su. 29.4.12 Annankadulla, Helsingin vapaaseurakunnan jumalanpalveluksessa.

KÄRIMYKSEN UNOHDETTU NÄKÖKULMA

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli toimittaja 

Merja Ojansivun kirjoitus otsikolla ”Hiusuhri”. 

Ingresissä Ojansivu kirjoittaa seuraavaa: Intialainen leski leikkaa hiuksensa temppelissä, jotta jumala vastaisi rukoukseen. Köyhän tukka päätyy kansainväliseen kauneusbisnekseen ja nettihuutokauppaan.  

Uhrilla pidennetään hiuksia Suomenkin kampaamoissa (Helsingin Sanomat, D 6, Sunnuntaina 22. Huhtikuuta 2012).

Olemmeko koksaan miettineet, mikä ylläpitää köyhyyttä?

Ymmärrän, ettei asioita voi katsoa mustavalkoisesti. Kuitenkin tietyt kansojen kulttuureihin, uskontoon ja ahneuteen liittyvät tekijät yhdessä voivat edistää ihmisten eriarvoisuutta, erilaista hyväksikäyttöä, kärsimystä ja köyhyyttä. Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan intialaisesta naisesta, joka itki parturin käsittelyssä: ”Pelasta minut Khrisna… tulin perheeni kanssa uhraamaan”. 

Nainen on menettänyt aviomiehensä ja loukannut jalkansa bussionnettumuudessa. Kahden epäonnistuneen leikkauksen jälkeen jalka on jäänyt jäykäksi. 

UHRI

”Tulin perheeni kanssa uhraamaan hiukseni. 

Älä rankaise minua enempää”, itkee nainen. 

Hindujen uskomuksen mukaan jumalalle saa lähettää pyynnön uhraamalla tälle hiuksensa.   

Sama hiusten leikkaus suoritetaan sylivauvoille. Tuhansia vuosia vanhan tradition mukaan lapsi vapautuu edellisten elämien taakoista, kun hänen ensihiuksensa uhrataan jumalille. 

Jossain päin Intiaa eri temppeleistä lähetetyt hiukset kootaan, lajitellaan, pestään, kiillotetaan jne. Lopulta intialaisten uhri päätyy länsimaiseen kauneusbisnekseen, joiden arvo on vuosittain yli satamiljoonaa euroa. Suomessa intialaisen hiuksen kilohinta on yli 2000 euroa. Ahneus voi sokaista meidtä täysin!

Mikä onkaan tällaisen ”uhrin” hinta?

Uhrin, joka uhrataan ahneuden alttarille…?

Vapautuuko intialaisnainen tai miljoonat hänen kaltaisensa rangaistuksenpelosta?

Ajattelen asiaa lähetystyön näkökulmasta.

Heprealaiskirjeessä kirjoitetaan Jeesuksen uhrin syvimmän olemuksen merkityksestä näin:

”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr.2:14-15).

  

Kuka olisi se Jumalan rakkauden sanansaattaja, joka ilman maksua – siis hyötynäkökulmaa rukoilisi naisen jalan terveeksi, johdattaisi hänet valheesta totuuteen, taakoista vapauteen?

Sillä Kristuksen uhri riittää hänellekin… mutta, kuten Paavali sanoo:

”Sillä "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu".
Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? 

Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? 

Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?
Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? 

Niinkuin kirjoitettu on: "Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!"
Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. 

Sillä Esaias sanoo: 

"Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?"
Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room.10:13-17).

Uskonto on iso bisnes, jos sitä on etua jollekin. Pääasia on saada päähänsä uusia hiuksia, hinnasta välittämättä. Toisen oma on minun omaani, kunhan sillä on länsimaiselle hyvinvoinnilleni joku hyöty. Intia on riittävän kaukana ja itkevine äiteineen ja vauvoineen.

Luin äsken Joonan kirjan. Joona oli vastuunpakenija. Hän koitti välttää vastuutaan saarnata kaupungin asukkaille tuomioista heidän syntiensä paljouden takia. Joonan lyhyen saarnan vaikutuksesta asukkaat tekivät parannuksen katuen syntejään. Vaikka Niiniven kaupungin silloinen sulkupolvi säästyi Jumalan raskailta tuomioilta, tulivat ne myöhempien sukupolvien päälle. Kaupungin asukasluku oli 120000. 

Silloisen mittapuun mukaan Niinive oli suurkaupunki.

Olen miettinyt paljon pioneerityön näkökulmasta hinnanmaksamista.                      

Saarnaan siitä tulevan sunnuntaina (29.4. klo 11) Helsingin vapaaseurakunnassa, jos Herra suo.             

Olen miettinyt asiaa myös perinteisen lähetystyön tukien katkaisemisen näkökulmasta.    

Eli mikä on sen hinta, että joku kristillinen järjestö jää ilman tukia vain siksi, että se haluaa pitää kiinni Raamatun mukaisista arvoista? Tai sitten sen hinta, että lähetyssaarnaajia vedetään pois kentiltä, koska kirkkojen uudet remontit, taloudellisen uhraamisen laiminlyönti ym. nielee lähetyskäskyn?

Kiitän Jumalaa jokaisesta pioneerista, jonka näky ja sydän on suurempi, kuin budjetit tai näköalattomuus.

ITSEKKYYDEN JA OMAHYVÄISYYDEN HINTA

Leonard Ravenhill kirjoitti aikaan kirjan Sodomalla ei ollut Raamattua, jossa hän otti tiukasti kantaa länsimaiseen kristillisyyteen. Olen joskus aiemmin lainannut tätä samaa Ravenhillin tekstiä blogissani…

"Mitä velvoitteita Jumalalla on meidän kaltaisiamme ihmisiä kohtaan, meidän joiden syntien kokonaismäärä kansakuntana yhdessä päivässä on suurempi kuin Sodoman ja sen sisarkaupungin Gomoran synti yhdessä?
Sodomalla ei ollut seurakuntia.
Meillä on tuhansia tuhansia seurakuntia (hän puhuu Yhdysvalloista, mutta nämä pätevät kaikkiin länsimaihin).
Sodomalla ei ollut Raamattua.
Meillä on miljoonia Raamattuja.
Sodomalla ei ollut saarnaajia.
Meillä on kymmeniä tuhansia saarnaajia.
Sodomalla ei ollut raamattukouluja.
Meillä on vähintään kaksisataaviisikymmentä raamattukoulua.
Sodomalla ei ollut rukouskokouksia.
Meillä on tuhansia rukouskokouksia...
...Sodomalla ei ollut Jumalan tuomioiden historiaa, joka olisi varoittanut sitä vaarasta.
Meillä on sellaista historiaa valtavan paljon…"
"Mitä velvollisuuksia Jumalalla on kansaa kohtaan, joka leimaa rahoihinsa tekstin 'Jumalaan me luotamme' ja sitten estää lapsia laulamasta joululauluja valtion kouluissa ja sallii puolen tusinan ihmisen saavan aikaiseksi kunniallisen
lain, joka lakkauttaa noissa kouluissa olevien miljoonien lasten rukoukset? ---
---Mitä velvollisuuksia Jumalalla on kansaa kohtaan, joka käyttää vuosittain enemmän rahaa koiranruokaan kuin evankeliumin levittämiseen?"

Leonard Ravenhill, Sodomalla ei ollut Raamattua, KKJM, Pietarsaari, 2005

KÄVIJÄT, JÄSENET JA MONINKERTAISTAJAT

Luen juuri nyt Larry Stockstillin kirjaa ”Jäännös” (KKJMK, 2012). Kirjan kolmannessa luvussa hän käsittelee yhtä seurakunnan toimintahäiriötä nimeltään hedelmättömyys. Vaikka seurakunnan kirjoilla olisi 100 tai 500 jäsentä, ei lukumäärä välttämättä korreloi seurakuntaelämän todellista aktiivisuutta ja kasvua. 

 

Kun Jeesus kutsui opetuslapsia mukaansa, koulutti hän päämäärätietoisesti heitä evankelioimaan maailmaa ja taivaaseen astumisensa jälkeen perustamaan seurakuntia. Jeesuksen toimintatapa oli systemaattista, jonka päämääränä oli hedelmän kantaminen.

”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi” (Joh.15:16, alleviivaus oma lisäykseni).

Jeesuksen sanat tuovat mieleen täydellisen vastakohdan viikunapuusta, joka ei kantanut hedelmää (Matt.21:19-20). Hedelmää kantamaan asetettu puu oli vain pelkkä puu ilman tarkoitusta ja lopulta ilman elämää. Se ei kasvattanut hedelmiä, eikä näin moninkertaistunut.

EVANKELIOINTIA

Larry Stockstill tuo esille ajatuksen liittyen evankeliointiin ja seurakunnan moninkertaistumiseen, että ”ongelma johtuu siitä, että meidän tyypillinen ajatuksemme evankelioimisesta keskittyy johonkin tapahtumaan, ristiretkeen tai ohjelmaan. Vaikka me saatamme nähdä näissä tapahtumissa joitakin ’uskoontuloja’, viisi vuotta myöhemmin ei silti löydykään pysyvää hedelmää.” 

Osallistuin vuonna 1987 järjestyksenvalvojana Billy Grahamin Missio Helsinkiin. Kuudenpäivän aikana Helsingin Olympiastadionilla kävi 180 000 kuulijaa. 

Evankelista Billy Graham esitti jokaisena iltana yhden ainoan kerran kutsun jättää koko elämä Jeesukselle. Pienen hiljaisuuden jälkeen valtavat ihmisjoukot lähtivät vyörymään stadionin nurmelle, kohti puhujalavan reunaa. Jälkihoitoon oli koulutettu satoja kristittyjä eri kirkkokunnista.

Kasvoivatko seurakunnat jäsenmäärältään?

Oletusarvo tällaisessa tapahtumassa on, että uusia, vastauskoontulleita liitetään seurakuntiin. Erään seurakunnan nuorisotyöntekijä kertoi minulle hiukan hämmentyneenä, että kun seurakunnan toimistossa tapahtuman jälkeen koottiin kaikki lähetetyt yhteystietokortit Jeesukselle elämänsä antaneista, olivat he jo seurakunnan jäsenrekisterissä!  Oliko osalla yhteyskortin täyttäneistä vain joukkohurmiota ja kokemusten metsästämisestä? ”Pakko päästä lavan eteen saamaan siunaus maailmankuululta evankelistalta!”

Totta kai asialla on aina toinen puoli. Joukoittain ihmisiä vastaanotti Jeesuksen elämäänsä ensimmäistä kertaa ja seurakunnat saivat uusia opetuslapsia. 

Seurakunnankasvussa on kysymys uusien opetuslasten tekemisestä. Jeesus sanoi sen lähetyskäskyssään:

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni[1], kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt.28:19-20a, alleviivaus oma lisäykseni).   

Uskoni suuriin jäähallitapahtumiin, jossa joku niin kutsuttu ”stara”, tähtijulistaja vetää joukot paikalle on sammunut jo aikaa sitten. En millään jaksa uskoa, että suuri yleisö jaksaa raahautua helluntailais-, vapaakirkollisen tai minkään muunkaan kirkkokulttuurin[2] muotoisiin massatapahtumiin suurin joukoin. Ihmettelen myös, miksi niin usein oletetaan, että lähes joka kerta jonkun suurrikollisen elämänmuutos jaksaa kiinnostaa?                        

On upeaa, että syntinen saa anteeksi, mutta jokainen meistä on Eedenissä tapahtuneen syntilankeemuksen takia perimältään syntinen. Ja mitä tulee suurrikollisten tarinoiden ”kierrättämiseen” mietin, että oletammeko, ettei elämässään suurin piirtein ehjänä ja puhtaana selviytyneen Jumalan lapsen tarina ole kiinnostava?

SUHTEISIIN PERUSTAVA ELÄMÄ

Jeesus perusti ihmisten voittamisen Jumalan valtakuntaan verkostoitumalla erilaisten ihmisten kanssa. Hänet kutsuttiin lauantai-iltojen kotibailuihin, jonka takia farisealainen uskonnollisuus pilkkasi häntä ”syömäriksi ja juomariksi”. 

Hän istui iltaa veronkiertäjien ja prostituoitujen kanssa, ottaen ihmiset ihmisinä omaan elämäänsä ja voittaen elämän jakamisen kautta monia Jumalan valtakuntaan. Jeesus ei jakanut yhtään traktaatttia tai esiintynyt jonain ”megafooniniilona”. 

Hän jakoi aikaansa ihmisten kanssa. Ihmiset eivät olleet projekteja tai kampanjoita tiukkoine budjetteineen. Jeesus ystävystyi heidän kanssaan, tuntien perheet ja tarinat henkilökohtaisesti.

Osallistuin vuosi sitten Saksassa järjestettyyn seurakuntien istutuskonferenssiin. Konferenssin monissa puheenvuoroissa tuli selkeästi esille, että suhteisiin perustuva evankeliointi, jossa eletään elämää tavallisten seurakunnattomien kanssa arjen tapahtumissa ja harrastuksissa, on paras ja tehokkain seurakunnankasvutekijöistä.   

Suurten kampanjoiden aika on ohi. Jos joku tulee suurtapahtumaan, tulee sen perustua jo olemassa olevaan ihmissuhteeseen. Avainsana on verkostoituminen. 

Verkostoituminen merkitsee osallistumista tavallisten ihmisten tapahtumiin ja aktiviteetteihin.     

Jos viikkokalenterissani on vain seurakunnallista ohjelmaa, en voi rakentaa kestäviä ihmissuhteita seurakuntiin kuulumattomiin. 

Ja jos asenteeni on ”kiilusilmäinen” pakkoevankeliointi, karkotan ihmiset läheltäni.

KOLMENLAISTA SEURAKUNNASSA OLEMISTA

Stockstill selittää kirjassaan joitakin näennäisiä kasvutekijöitä ihmisten siirtymisellä kirkosta toiseen. Osa selittynee myös ihmisten muuttoliikkeellä. Kumpikaan näistä tekijöistä ei ole todellista seurakunnankasvua.  Stockstill kirjoittaa:

”Jokaisessa seurakunnassa on pohjimmiltaan kolme osallistumisen tasoa:            kävijät, jäsenet ja moninkertaistajat. Kävijät ovat niitä, jotka tekevät jostakin seurakunnasta päämajansa. He eivät sitoudu taloudellisesti, osallistumisen suhteen tai pienryhmätoimintaan, vaan pitävät tiettyä kirkkoa ’omana kirkkonaan’, erityisesti jouluna ja pääsiäisenä. 

Jäsenet nousevat toiselle, sitoutumisen kannalta korkeammalle tasolle, ja sitoutuvat viikoittaiseen osallistumiseen, kymmenysten maksamiseen ja pienryhmätoimintaan. 

Jäsenet kehittyvät kohti opetuslapseutta, mutta eivät vaella puhtaudessa, kanna taakkaa kadotetuista tai osaa opetuslapseuttaa toisia. 

Tässä astuu mukaan todellinen evankeliointi.                    

Todellinen evankelioiminen kumpuaa opetuslapseudesta. Uskovista tulee eläviä, kun joku poistaa kuolleen synnin, kahleiden ja pelon oksat heidän elämästään. 

Kun heidät on tarkoituksella opeteuslapseutettu, he saavat voiman murtautua läpi jäisen katon ja siirtyä seuraavalle mioninkertaistamisen tasolle. Velvollisuutta opetuslapseuttaa ei ole varattu ainoastaan pastoreille, vaan myös jokaiselle, joka kutsuu itseään Kristuksen seuraajaksi. Meidän kaikkien täytyy opetuslapseuttaa toisia, jotka puolestaan opetuslapseuttavat jälleent osia.”

Parivuosikymmentä sitten olin vaimoni kanssa kielikoulussa Lontoossa. 

Tutustuin nuoreen puolalaiseen mieheen. Asuimme samassa opiskelijakämpässä ja elämää tuli jaettua ruuanlaiton ja teekuppien ääressä. Yhtenä päivänä noin kuukausi ensitapaamisemme jälkeen havaitsin ystäväni ottaneen Jeesuksen vastaan pelastajanaan. Iloitsimme tapahtuneesta valtavasti. 

Sen jälkeen aloitin systemaattisen opetuslapseuttamisen.              

Pidin ystävälleni yksityistä ”raamattukoulua”, jossa opetin miten vastustaa kiusauksia, kuinka rukoilemme ja luemme Raamattua jne. Hankin hänelle myös puolankielisen Uuden testamentin. Tiesin, ettei pelkkä uskoontulo, sydämen avaaminen Jeesukselle yskin riitä. Ihmisestä pitää tulla todellinen Jeesuksen seuraaja. Hänet tuli opetuslapseuttaa…     

---

[1] Kreikankielisessä alkutekstissä sana mathêteuasate, opetuslapseuttakaa on imperatiivi eli käskymuoto kreikan verbistä matheô, ”tehdä opetuslapsiksi”. Muut verbit ovat partisippeja. Eli sanatarkasti jakeen käännös kuulusi mennä näin: ”Kulkiessanne siis opetuslapseuttakaa kaikki kansat, kastaen heidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Opetuslapseuttaminen ei tapahdu kastamalla, vaikkakin kaste oli jo alkuseurakunnassa julkisen sitoumuksen merkki vastaanottaa Kristus ja jättää syntielämä (katso esim. Matt.3:6; Mark.1:4) Opetuslapseus siis tähtää Jeesuksen täyteen seuraamiseen, Jumalan sanan oppimiseen seurakuntayhteydessä ja itsenäisesti, sanan todeksi elämiseen päivittäin.

 

[2] Katselin internetistä jonkin aikaa maaliskuussa Helsingin jäähallissa pidettyä Mahdollisuus muutokseen tapahtuman suoraa nettilähetystä. Koin tietyssä mielessä kulttuurishokin puheenvuorojen ja juontajien kielenkäytön suhteen. Jos tapahtuma oli suunnattu ulkopuolisille, olisi ollut enemmän kuin suotavaa välttää jatkuvalla syötöllä mikrofooniin hoettuja helluntailais-karismaattisia lauseita, kuten ”hallelujaa; veljemme se ja se tulee todistamaan; aamen; joo kiitos Jeesus” jne. Jos evankelioimistilaisuudet ovat rakenteiltaan sisäpiirin ehdoin tehtyjä tapahtumia, en ihmettele yhtään että kymmenentuhatta kuulijaa vetävään jäähalliin saatiin vain nelisentuhatta kuulijaa (kuinka merkittävä osa heistä oli seurakuntien omia jäseniä?).                               

Jos seurakunta sanoo olevansa ulospäin suuntautunut ja evankelioiva, emme voi ohittaa kulttuurikysymyksiä. Joskus on terveellistä asettua ulkopuolisen roolin kuullakseen ja nähdäkseen, miltä me kuulostamme oikeasti ja millaisissa paketeissa (mainonta mukaan lukien) me tarjoamme evankeliumiamme.

JUMALAN SALLMIUS JA SAATANAN OSUUS VANHURSKAAN KÄRSIMYKSISSÄ

Osa 9

ISÄN VASTAUS KYSYMYKSEEN ”MIKSI”

Jeesus elää, on koko pääsiäisen ydinsanoma. 

Sen keskeisintä sanomaa on ylösnousseen Jumalan Pojan vakuutus: ” koska minä elän, niin tekin saatte elää” (Joh.14:19). Lumen sulaessa talojen seinustoilla auringonpaisteessa Krookukset nousevat mullan alta julistaen kevään tuloa ja uuden elämänvoiman mahtia! Pohtiessani kuluneen talven ja kevään aikana blogissani kärsimyksen tematiikkaa sen eri puolilta, on aika tehdä kaikesta kirjoittamastani jonkinlainen yhteenveto.        

Miksi kärsimme ja onko siihen koksaan löydettävissä lopullista ratkaisua tai vastausta?

Saadessani viimesyksynä rajuja diagnooseja koskien melanooman paranemisennusteita, on omassa jaksamisessani ollut ratkaisevaa päätös olla vilkuilematta peruutuspeiliin.                     

Olen jo kauna sitten havainnut, etteivät loputtomat ”miksi” –kysymykset, syiden tai seurausten pohtimiset voi parantaa elämäni laatua. Me emme voi kulkea ajassa taaksepäin. Loppujen lopuksi historiassamme on vähän asioita, joita voimme nykyisyydestämme käsin itse muuttaa.

SOVITUKSEN KÄRKI - MEIDÄN SYNTIMME

Oleellisinta Jumalan ja ikuisuuden kannalta on ymmärtää, että menneisyyden synnit ja haavat voidaan saada anteeksi ja parantaa vastaanottamalla Jeesuksen sovitustyö omalle kohdallemme. 

Vaikka meillä ei ole kykyä tehdä aikamatkaa menneisyyteemme tai edes tulevaan, Jumalalla on kaikkivaltiudessaan valta liikkua myös kipeään menneisyyteemme ja tuoda sovitus parantumisineen asioille, joille emme voi itse mitään. Sovituksen ydin koskee sovitusta rikkomuksistamme (Jes.53:3-6). Sairaudet eivät sellaisenaan vaadi sovitusta, vaikka ne ovatkin alkujuuriltaan syntiinlankeemuksen ja vajavuutemme mätiä hedelmiä.                

Sielullinen ja fyysinen parantuminen on osa lunastustamme, jonka huipentuma on taivaassa, Jumalan luona. Raamattu sanoo sen näin:

”Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa;
ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."
Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki" (Ilm.21:3-5).

JO NYT, EI VIELÄ

Vanhan testamentin Jooelin kirjassa Herra puhuu kansalleen Israelille katovuosien täydestä korvaamisesta (Jooel 2:25). Miten sitten tällaisia ajatuksia olisi tulkittava?                           

Voimmeko nähdä sen esimerkiksi niin, että saamme luottaa ja uskoa korvauksen henkilökohtaisille katovuosillemme toteutuvan täydessä laajuudessaan jo tässä elämässä? 

Omassa teologiassani lähden liikkeelle siitä ajatuksesta, että osittain jo nyt, mutta ei vielä kokonaan. Jumala ei ole luvannut maanpäällistä paratiisia.                                                   

Samaiseen ajatukseen kompastuivat Jeesuksen ajan juutalaiset, joilla oli sitkeässä oletus Daavidin kaltaisesta Messiaasta. 

Hän ajaisi roomalaiset Välimereen ja loisi maanpäällisen valtakunnan. Kysymys on Jumalan valtakunnan jännitteestä, jo nyt, ei vielä. 

Näemme lunastuksen synneistämme, täyden anteeksiannon tapahtuneena tosiasiana jo tässä ajassa. Heprealaiskirje julistaa:

”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr.10:14).

Mutta samalla tiedostamme, että lopullinen lunastuksemme, ennallistamisemme ylösnousemusruumissamme täydellisine parantumisineen toteutuu lopullisesti taivaassa (huomioi aikaisempi viittaukseni Ilmestyskirjaan).  

Tulkinnoissa lähtökohtana tulisi mielestäni pitää tekstin asiayhteyttä: kenelle sanat on kirjoitettu ja millaisessa asiayhteydessä?

Jooelin kirjassa kysymys on Jumalan lupauksista Israelin kansalle, jonka lunastamisesta ja aseman palauttamisesta Jooel profetoi aikojen lopulla. Konteksti koko laajuudessaan puhuu myös pakanakansojen tuomioista, jotka ovat väkivalloin sortaneet Jumalan omaisuuskansaa Israelia. Huomioi koko kirja, älä vain muuttamaa jaetta.

                               

Jooelin kirjan toisen luvun lopussa puhutaan Hengen vuodatuksesta (Jooel 2:28-29, vanhan käännöksen jae jaon mukaan). 

Tässä kohtaa on nähtävissä sisäkkäistä profeetallisuutta, jossa ensinnäkin korostetaan uuden Hengen kautta tapahtuvaa Israelin lunastusta Jumalan pappiskansana ja toiseksi profetoidaan uuden profeetallisen Jumalan kansan, seurakunnan syntymisestä (katso Hes.36:23-30; Apt.2:1-21).                                            

Myös pakanakansat Pyhän Hengen aikaansaaman uudestisyntymän kautta liitetään osaksi Jumalan valtakuntaa lunastetun Israelin jäännöksen kanssa. Osa Vanhan testamentin profetioista ja niiden tulkinnasta on auennut vasta uudenliiton, Jeesuksen sovitustyön kautta.

Huomioiden tällaisen tulkintaperiaatteen, ymmärrämme että kokonaisvaltainen lunastus ja katovuosien korvaaminen tapahtuu lopullisesti Kristuksen ilmestyessä toistamiseen.[1] Heprealaiskirjeessä kirjoittaja kontrastoi kivusta lunastusta koko silloiseen Jumalan pyhien läpikäymään historiaan sanoen:

”Ja vaikka nämä kaikki uskon kautta olivat todistuksen saaneet, eivät he kuitenkaan saavuttaneet sitä, mikä oli luvattu;
sillä Jumala oli varannut meitä varten jotakin parempaa, etteivät he ilman meitä pääsisi täydellisyyteen” (Hepr.11.39-40).

    

KONTRASTEJA

Toisinaan henkilökohtainen paine, pelkoineen ja tuskaisine kysymyksineen kärsimyksen keskellä voi sumentaa näkökykyämme. Ajattelemme ehkä olevamme ”ainoita” ihmisiä, jotka kärsivät meidän lailla. Ajatellessani omaan elämääni varkaan tavoin tullutta kipua vaikkapa sairauksien kautta, olen yrittänyt etsiä kontrasteja muiden läpikäymistä kärsimyksistä. 

Kirjoitin aiemmin blogissani kristittyjen vainoista. 

Mieleeni on tullut eri medioiden ja kirjojen sivuilta hyväksikäytettyjen lasten kasvoja, pakkotyöhön pakotettuja ihmisiä maailman helvetillisimmissä oloissa. Meidän on mahdoton käsittää joissakin maailman kolkissa koettavaa jatkuvaa piinaa, jota aiheuttaa niin sanottujen hyvinvointivaltioiden kansalaisten ja sen yksilöiden häikäilemättömyys, rahan valta, ahneus, himo ja viha. Raamattu osoittaa, että Jumala tulee kerran pyhyydessään tuomitsemaan kaiken pahuuden ja tässä mielessä oikeudenmukaisuus toteutuu viimeistä piirtoa myöden.

Mutta vastaavasti kärsimystä voi edesauttaa länsimainen helppoa elämää edustava kristillisyys. Tässä asetelmassa määrääviä tekijöitä ovat mukavuudenhalu, silkka välinpitämättömyys ja asioille mitään tekemättömyys. Passivisuutemme antaa tilaa pimeydelle mellastaa mielin määrin.

             

Ja jos tulkitsemme oikein edellä viittaamaani Jooelin kirjan profetiaan Pyhällä Hengellä täytetyistä ihmisistä, olemme me kristityt niitä avainihmisiä, jotka tuovat Jumalan läsnäolon maailman pimeimpiin kolkkiin, alkaen yhdestä ihmisestä. 

Oman elämäntilanteen kontrastointi vaikkapa seksiorjiksi myytyjen naisten ja lasten elämäntilanteeseen auttaa joskus katsomaan oman elämän lainalaisuuksia ja vastoinkäymisiä ehkä toisenlaisessa valossa. 

Siitäkin huolimatta, että joskus rinnastusten tekeminen on vaikeaa, jopa mahdotonta ja hyödytöntä. Erityisesti silloin, kun elämämme tavalla taikka toisella myrskyn silmässä.

SEURAKUNTA JA HEIKOT

Ihmisenä, pastorina ja seurakunnanistuttajana kyselen tässä kohtaa seurakunnan roolia kärsivän rinnalla kulkijana. Seurakuntahan on kokonaisuus, ei vain sen pastorit ja vanhimmat. Ensimmäisen korinttolaiskirjeen toisenluvun alussa, Paavali puhuu seurakunnan keskellä kokemastaan heikkoudesta. 

Ratkaisevaa seurakuntaelämässä kärsivän kohdalla on kysymys, saako hän tilaa olla heikko?                                             

Annetaanko heikkoudelle tilaa vai onko seurakunnan todellinen heikkous sen tavassa verhota heikkous vääränlaisen vahvuuden ja täydellisyydentavoittelun alle?                      

Saako heikko rakkautta osakseen, riippumatta heikkouden syistä?

Olen pastorina ollut tilanteissa, jossa olen ottanut joskus jonkun ihmisen seurakunnan suojiin ilman, että hän on tietyillä kriteereillä mitattuna täyttänyt ”kelvollisuuden mittaa”. 

Mittaa, jonka uskonnollisuus seurakunnan kaitsijoiden ja joidenkin jäsenten näkökulmasta olisi pitänyt ensin täyttyä. 

Rakastettuna ehdoitta - ei vain sanoissa - tällaiset ihmiset ovat parantuneet kaikessa rauhassa. Joskus meiltä nimittäin unohtuu se tosiasia, että Jeesus huusi meidän jokaisen puolesta ”se on täytetty”. Täydellisyyden vaatimukset täytettiin sovituksessa! 

Tässä mielessä kristillinen yhteisö voi joko edesauttaa henkilön parantumista tai tukahduttaa hänet eväämällä joitakin oikeuksia ja haavoittaen haavoitettua entistä enemmän. 

Jotkut ovatkin saaneet luopion leiman täysin perusteettomasti…

Jenkkipastori John Bruke vieraili äskettäin Suomessa. 

Hän on kirjoittanut kirjan ”täydelliset älkööt vaivautuko”[2]. 

RV –lehden[3] haastattelussa John Bruke kertoo Sandy nimisestä kokaiiniriippuvaisesta. Sandy oli yksinhuoltaja, joka elätti itsensä ja tyttärensä strippaamalla. Tullessaan John Bruken johtamaan Gateway –seurakuntaan, Sandy teki pastorille eräänlaisen aitoustestin. Kun pastori kysyi kuulumisia, vastasi Sandy kärsivänsä hirveästä ”kankkusesta”. 

Bruke totesi, että ”haetaan sinulle sitten kahvia.”

”Monissa seurakunnissa ollaan mukavia ja hyväksytään Sandyn kaltaiset ihmiset – noin kuusiviikkoa” sanoo John Bruke.  

”Sitten aletaan vaatia muutoksia. Jeesuksen ympärillä oli paljon ihmisiä, joiden elämä oli sekaisin. Jos seurakunnassa ei näy maailman rikkinäisyys, mistä se kertoo?”

ISÄN VASTAUS

Minulle tulee postitettuna Marttyyrien ääni –niminen lehti. Lehden uusimmassa numerossa on Marttyyrien Ääni -järjestön perustajan, Richad Wurmbradin[4] ajatuksia:

”Miksi lapsi syntyy kärsimään? Miksi vihollinen on olemassa? --- Uhrattuaan neljä vuosikymmentä elämästään tehdäkseen työtä Australian aborginaalien keskuudessa, lähetyssaarnaaja sairastui. Hän kärsi kovin, kun häntä kuljetettiin rikkonaisilla teillä kaupunkiin, eikä hän pystynyt kunnolla edes hengittämään. Hän pyysi perhettään laulamaan ja lukemaan hänelle Raamattua. 

Lopulta hän sanoi: ’Lopettakaa laulaminen! Olen palvellut Häntä koko elämäni eikä hän välitä minusta.’ 

Hän otti Raamatun vaimonsa kädestä ja heitti sen pusikkoon. 

Hän ei löytänyt vastausta kärsimykseensä. 

Ainoa vastaus omasta mielestäni on olla esittämättä kysymyksiä. 

Jeesus ollessaan ristillä, kysyi Jumalalta, miksi Hän oli hyljännyt rakkaan Poikansa. 

Hän kysymyksen jälkeen oli vain kysymysmerkki.”[5]

Mielestäni on lohduttavaa tiedostaa Raamatun kautta, että suurimmassa tuskassaan ja suurimman pimeytensä keskellä Jumalan Poika huusi suuren ”miksi” –kysymyksensä Isänsä valtaistuimen eteen: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt.27:46).

Richard Wumbrad jatkaa:

”Et tarvitse muuta kuin Hänen rauhansa, joka käy yli ymmärryksen. Et tarvitse molempia, rauhaa ja ymmärrystä, sillä ymmärrys edellyttää vahvuutta, mitä useimmilla meistä ei ole.”

Miksi huutoon vastaus on Jeesuksen sanoissa:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. 

Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö”, ja hiukan myöhemmin Jeesus sanoo: ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman" (Joh.16:33).

Toisin sanoen ahdistus ei lopu esittämällä loputtomia miksi kysymyksiä. 

Voimme kysellä katkeruuteen saakka, mutta onko katkeruus parempi vastaus, kuin Kristuksen antama rauha?

Vastaus kärsimykseen on sen juuressa, joka on synti. 
Mutta kaiken kärsimyksen syy sellaisenaan ei ole synti, ei toisten tekemät synnit, eikä edes omat syntimme (katso Joh.9:1-3).

Niinpä se, mitä meidän on mahdoton ymmärtää tai aina edes hyväksyä, voidaan peittää Jumalan rauhalla, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi (Filip.4:7).                         

Mieluimmin rukoilen tällaista vastausta, kuin kaiken tiedonavainta jokaiseen ”miksi” –kysymykseeni.

Paavali kirjoittaa:

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus” (1.Kor.13:12-13). 

Kun Isä antoi ainoan Poikansa ristiinnaulittavaksi, moni kyseli niissä tuokioissa (ja kyselee yhä), mitä rakkautta oli niin julmassa ja brutaalissa kuolemassa?                                               

Ja silti me löydämme tuhansia kertoja siteeraamastamme jakeesta Johannes kolme kuusitoista sanat: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa”.  

Niinpä lohduttaudun itse ja rohkaisen sinua blogini lukija mahdollisten kärsimyksesi ja ”miksi” –kysymystesi äärellä heittäytymään Isän rakkauden varaan. Sillä loppujen lopuksi Jumalan armo ja uskollisuus on kannettuna olemista jokaisessa elämän tilanteessa ja olosuhteessa. Tämä muodostaa turvamme nyt ja iankaikkisesti. Siinä lepää myös vastaukset kaikkiin ”miksi” –kysymyksiimme.

Opetus-sarjani ”Jumalan sallimus ja saatan osuus vanhurskaan kärsimyksissä” päätyy tähän.

---

[1] Tällainen teologia on myrkkyä menestysteologialle, joka niin mielellään julistaa rikkautta ja ikuista terveyttä tässä elämässä.

[2] Täydelliset älkööt vaivautuko, John Bruke, Päivä Oy, 2009

[3] RV, numero 14, 4. huhtikuuta 2012

[4] http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Wurmbrand

[5] Lainaus kirjasta Vankilakirjeitä, Richard Wumbrand