“Where are the wonders, where are the dreams?”

Sain eräässä yhteydessä aivan äskettäin kuunnella jotain sellaista, mikä sai minut innostumaan ihmetyksestä, riemuitsemaan uudelleen oivalluksen taidosta ja tuntemaan Jumalan hyvyyden. Ennen kuin kerron mistä on kysymys, totean olevani ehkä hiukan ”outolintu” pastorigenressä (?). En halua näyttää tai kuulostaa stereotyyppiseltä ”liperilasselta”. Inhoan ajatusta ja mielikuvaa pitkin nenänvaratta, katsojaa aliarvioivasta, ylimielisestä liberaaliteologista jonkun kirkollisen lehden sivulla. Kaiken oppineena, kaikkeen kylmän kyynisesti suhtautuvana hän ”tietää, ettei Jumalaa ole” ja haistattaa paskat niille, joille elämän on oikeasti Kristus ja kuolema voitto. Samoin saan liki ”ihottumaa” saarnaajasta, jolla on se yksi juttu ylitse muiden: joko homokeskustelut tai traktaatit. Enkä innostu evankelistasta, jolla kaikki hoituu ”hallelujalla”. 

Jos joku sairastuu, on se uskon puutetta tai sitten kaikki mitä tulee rajallisuuteen, kierretään ylipositiivisuudella. Päähän vain vaaleanapunainen lippalakki, jossa lukee ”liian siunattu stressatakseni”.

Sain ennenkokemattoman mahdollisuuden kuunnella vasta 30. marraskuuta ilmestyvän Nigthwish –yhtyeen tulevan mielikuvituksellisen albumin Imaginaerumin. Miten se oli mahdollista, jääköön salaisuudeksi. Hyvän musiikin ystävänä ihmettelin oikeastaan kahta asiaa: miten joku voi olla musiikillisilta lahjoiltaan suorastaan nero?! Kuinka jollakin tuntuu olevan ehtymätön lähde tuottaa jatkuvasti uuttaa entistä hienompaa musiikkia? Ja toiseksi ihmettelin sitä, miten paljon koin Jumalan puhuvan minulle tuon musiikin sävelkulkujen ja sanotusten kautta?

Oletko koskaan seurannut taidemaalaria työssään? Oletko katsonut kuinka tyhjälle kankaalle alkaa syntymään ensin värejä, sitten väreistä eri sävyjä, muotoja ja toisistaan erottuvia kuvia, jotka voivat olla monikerroksisia. Helsingissä on eräs ravintola, jossa on takan yllä mielenkiintoinen taulu. Jos istut taulun lähellä, näet kuvassa joukon naisia ja kun katsot maalausta kauempaa, onkin kuvassa aivan jotain muuta. Maalaus ei ole ennakoitavissa vaan erottuu yllätyksellisesti massata. Jumalaakaan et voi laittaa lasikuvun alle.

Luen paljon. Mitä lehtiin tulee, luen muutakin kuin niin sanottuja kirkollisia- lehtiä. Uusimmassa Soundissa on iso juttu suosikkibändistäni Nitgthwishista ja sen kohta ilmestyvästä albumista. Seuraava on lainaus suoraan Soundista: ”Imangnaerum on vapaasti suomennettuna vaikkapa mielikuvituksela. Jos santiarium on paikka, jossa parannetaan mielenterveyttä niin imaginaerumissa elvytetään mielikuvitusta.”

MITÄ ON TAPAHTUNUT IHMETTELYLLE?

Kuunnellessani Nigthwishin tulevaa albumia, jäi mieleeni eräästä laulusta sanat: “Where are the wonders, where are the dreams?” –eli ”missä ovat ihmeet” tai ”ihmettely, missä ovat unelmat?”

Kun viimekerralla sairastin, löysin pimeään tuskansoittooni lohdullisia sävyjä ja ajatuksia sieltä, mistä sitä vähiten osasin odottaa. Nigthwish oli juuri julkaissut edellisen albuminsa ”The Dark Passion Play” – ”Pimeä tuskansoitto”. Sävelkulut ja sanat pääsivät sinne, minne mikään ”perinteinen” kristillisen ”lääketiede” rukouspalveluineen ei silloin yltänyt.

Tunsin olevani vajonnut omaan Mariaanien hautavajoamaani, kuin 10911 kilometrin syvyyteen, jossa paine on suurempaa kuin kuvitella saattaa. Tämä kaikki keksivaikeine masennuksineen ja dialyysihoitoineen. Kun mikään ylistyslaulu ei päässyt kuoreni läpi, kun kaikki rukoukset pysähtyivät huulilleni, silloin taivas otti käyttöön lääkkeet, jotka helpottivat lukittujen tunteiden auki saamista. Joskus nuorena, elämää kokemattomana uskovana olin ehdoton kannoistani ja teologiastani. Kivenkovaan huusin rokahtavammasta musiikista tykästyneelle kaverille, että ”heavymetal on saatanasta” että ”ei hevillä taivaaseen!”

Eipä kai, mutta aikojen kuluessa, vaikeiden päivien tullessa elämääni jouduin syömään sanani. Kuuntelepa, jos ennakkoluulosi sen sallii vaikka Nigthwishin Meadows of Heaven…

Mitä on tapahtunut ihmettelylle ja uuden löytämisen riemulle?

Kuka sanoi, että Jumala voi puhua ainoastaan tyliin ”lapseni, lapseni, katso, lapseni, oi lapseni”, jonka kaltaista kuulin paljon nuoruuteni seurakuntapiireissä. En pilkkaa, mutta möyhennän sitä mielikuvituksettomuutta, jossa taistelutorvi ei kykene antamaan selkeää säveltä. Vain hokemia ilman sisältöä.

Mark Buchanan tuo mielenkiintoisen asian esille kirjassaan Kesytetty Jumala:

”Meiltä puuttuu melkein kokonaan tietoisuus siitä, että kenties puuttuva linkki opin hallussa pitämisen ja sen todeksi elämisen välillä on mielikuvitus. Vaakalaudalla on meidän kykymme tuntea Jumala ja palvoa häntä… Voitaisiin hyvin perustella sellaista näkemystä, että Jeesuksen ensisijainen keino tavoittaa kadotettuja oli vedota heidän mielikuvitukseensa – kertomalla eloisia, yksinkertaisia kertomuksia elämästä Jumalan valtakunnassa… Uskonnolliset johtajat eivät ole koskaan tehneet näin. Luulen, että heillä on liian vähän mielikuvitusta. He myös torjuvat mielikuvituksen avaamisen, mikä olisi välttämätöntä, jotta he olisivat voineet nähdä hänet ja ottaa hänet vastaan. 
He olivat ihmettelykyvyttömiä… Ilmoitus ja ihmettely ovat itse asiassa pago ja verso, saman asian yhteen liitetyt puoliskot.”

Keskiaikainen taide teki varmaksi katsomiaan kuvia Jeesuksesta sädekehineen. Jeesus oli tietyntyyppinen, hallittava, vaaraton ja turvallinen. Ikonin edessä saattoi kumartua turvallisesti. Myöhempi kirkkotaide maalasi hänet maidonvalkoisen ihon omaavaksi ylihempeäksi tyypiksi, jota vielä tätimäinen jumalanpalveluskulttuuri vahvisti kukka-asetelmineen, huolella valittuine virsineen ja kynttilän liekkiin typistetyn pyhyyden käsityksen kautta.

Miksi tällainen Jeesus, joka tappaa aidot mielikuvat ei saa vastakaikua?

DEMENTOITUNUT KRITILLISYYS

Kun kirjoitan kadonneista mielikuvista, ihmettelyn vaihtumisesta tutun turruttavaan ja muuttumattomaan jumalanpalveluselämään alkulauluineen, johdantoineen, tasapaksuine saarnoineen, kirkkokansan ylösnostattamisineen, en enää ihmettele, minne ovat jääneet mielikuvituksen hautamaat lahjat ja aika. Ne asiat, joita Jumala meille uskoi. Yllätyksettömyys tappaa luovuuden. Olen ollut mukana jumalanpalveluksessa, jossa ylistystanssijat ajettiin pihalle sopimattomuuden nimissä. Daavidkin sai eräältä vaimoltaan pilkan osakseen, tanssiessaan villisti Jumalan liitonarkin edessä… Onko asioilla sittenkään kovin suurta eroa?

Lääketiede ei ole kyennyt täysin selvittämään alzheimerin taudin perimmäistä syytä. Nigthwishin Imaginaerium levyn kylkiäisenä on tulossa samanniminen elokuva ensikeväänä. Se kertoo vanhuksesta, joka on vajoamassa dementiaan. Todellisuuden, muistojen ja harhaisten mielikuvien sekamelska yrittää tuhota hänet. Nigthwishin nettisivuilta voi lukea hiukan elokuvan ideaa. Kuunnellessani bändin levyä, unohdus, toivo, toivottomuus, kaipuu ja elämänjano olivat eri lauluissa ja sävelten ilotulituksessa toistuvia teemoja. Mieleeni alkoi tulvia mielikuvia ja ajatuksia:

Dementia muodostuu kuvista, jonka tuskaan nääntyminen luo. Hellittämättä piinaavaa otettaan katkerista, koskaan parantumattomista loukkauksista, häpeästä, syyllisyydestä ja surun muistoista saavat ne ihmisen vajoamaan unohdukseen. 
Hän on fyysisesti paikalla, mutta tietoisuudessaan jossain tavoittamattomissa.

Miksi seurakunnat dementoituvat? Vai dementoituvatko ne? Melkein näin jossakin happiviikset, mutta se taisi olla edellisellä sairaalareisullani…?

Lootin vaimo jähmettyi suolapatsaaksi kääntyessään haikailemaan jotakin tulella tuhouttavasta Sodomasta (1.Moos.19:26). Hän rakasti vain itseään ja itserakkaus vaihtui himoksi, jolla hän ruokki haavojaan ja katkeruuttaan. Hän saattoi vihata ympärillään olevaa maailmaa, vaikka olikin liitossa sen kanssa kaiken aikaa. Evankeliumeista käy selvästi esille, että meidät Jumalan lapsina on kutsuttu suolaksi, mutta ei suolapatsaiksi (Matt.5:13).

Viimetammikuussa olin rukouskävelyllä Itäkeskuksessa, Puhoksen ostarilla. Alueella, jossa teemme seurakunnanistutustyötämme tiimini kanssa. Rukouskävelyn perustarkoitus on se, että rukoillen havainnoimme ympärillämme näkemiämme asioita ja pyydämme Nehemian tai Danielin tavoin Jumalan Pyhää Henkeä puhumaan meille näkemämme kautta; vaikuttamaan ajatteluumme ja käyttäytymisemme, sekä toimintatapoihimme ihmisinä ja seurakuntina. Usein saatamme kuitenkin järkyttä näkemästämme niin, että se halvaannuttaa meidät toimintakyvyttömäksi varsinkin, jos se jotenkin tuntuu uhkaavan päiväuniin tottunutta seurakuntakulttuuriamme.

Kulkiessani Puhoksen ostarilla kymmenenasteen pakkasessa nousin eräitä kiviportaita ylös. Portaat olivat likomärät, vaikka pakkasta oli kymmenenastetta! Takanani tuli portaita pitkin ylös maahanmuuttajamies ja kääntyen häneen päin kysyin onko portaille heitetty suolaa. Maahanmuuttaja nyökkäsi ja havaitsinkin suolarakeita portaissa. Portaiden yläpäässä, vain jonkun metrin päässä oli lähes huomaamaton vanhan liikehuoneiston peltiovi. Maahanmuuttajamies ja moni muu hänenkaltainen meni tuosta ovesta sisälle. Liikehuoneistossa sijaitsi moskeija, josta ulos sakka kaikuivat arabiankieliset rukoushuudot. Minä rukoilin hiljaa kielillä, pyytäen Jumalan valtakuntaa tulemaan tuon ostarin ihmisten elämään. Havainnoidessani ympäristöä oli silmiinpistävää tietynlainen kuolemankulttuuri. Ostarilla toimii kaksi hautaustoimistoa, joiden näyteikkunoissa oli rivi ruumisarkkuja. Eteenpäin kävellessäni ohitin muutaman etnisen ravintolan ja kaupan, sekä urheilu- ja huonekaluliikkeen ja jo mainitsemani moskeijan. Jossain kohtaa sijaitsi lähetyskirpputori, jonka näyteikkunassa ainakin tammikuussa oli hiihtomonoja ja ikivanhoja suksia jostain 1950 –luvulta. Mielikuvituksen puutetta, ajattelin esillepanosta. Kurkistin sisälle lähetystyötä tukevaan kirpputoriin, josta tulvahti vastaan ikivanhojen huonekalujen, vaatteiden, vanhojen käyttöesineiden ja ummehtuneiden kirjojen näky tuoksuineen. Käännyin pois tältä ”dementtiaosastolta” ja palasin portaiden alkupäähän, jotka olivat suolasta märät.

Yhtäkkiä jähmetyin paikoilleni!

Suomalainen, ei siis maahanmuuttaja vaan valtaväestöön kuuluva Islamiin kääntynyt nuori mies seisoi portaikossa maahanmuuttajan kanssa. Mistä tiesin suomalaisen muslimiksi?

Hänen pukeutumistyylistään, parrastaan ja siitä, mitä silmieni edessä tapahtui. Suomalainen muslimi yhdessä maahanmuuttajamuslimin kanssa käännytti pahaa aavistamatonta alkoholistia Islamin. Islamin lain mukaan siihen riittää se, että kahden täysi-ikäisen muslimin läsnä ollessa toistaa arabikasi Islamin uskontunnustuksen. Ja tämä tapahtui silmieni edessä, korvieni kuullen! Aikaa siihen kuluin noin kolmekymmentä sekuntia.

”Tiedät sä mitä sä juuri teit?” –kysyi maahanmuuttajamies käännytetyltään.

”Jos sä tänään kuolisit, sä pääsisit paratiisiin, koska sä oot nyt muslimi.”

Olin sanalla sanoen järkyttynyt! Halusin, että Jumala näyttää ja puhuu minulle jotain ja niin todella tapahtui! Katsoessani suolattuja portaita ja tapahtumaa niiden yläpäässä, mieleeni tulivat Jeesuksen sanat:

”Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi” (Matt.5:13).

MITÄ OVAT VAIHTOEHDOT?

Olen saanut ketjutekstiviestejä erilaisten rukousaiheiden puolesta. Eilen sain tämänsävyisen: ”Nyt siellä ja siellä on homoilta, jossa äärihomo (äärikristitystä puhumattakaan) haastaa uskovaisen kansanedustajan debatiin, rukoilkaa että…”

Mitä olisivat ne pätevät syyt, jonka takia ihmisten pitäisi valita Jeesus?

Mietin tätä mielikuvien kautta, jonka kristillisyytemme on tuottanut kuluneen vuoden aikana. Mieleeni tulee väkisinkin tv:n ajankohtaisen kakkosen homoilta tai megafooniniilot ”please don’t go hell, believe in Jesus” -liiveineen.

Mitä ovat vaihtoehdot? Kun otetaan vielä huomioon ne stereotypiat, joista lähdin blogaukseni alussa liikkeelle persoonallisen Jumalan kieltävästä liberaaliteologiasta, ylipositiiviseen sokerikuorrutettuun ”kaikki muuttuu hetkessä” kristinuskonnolliosiuuteen!?

Olen huomannut, että ihmiset liittyvät erilaisiin yhteisöihin, ryhmiin ja tapahtumiin siksi, että heidät huomattaisiin ja että heitä rakastettaisiin.

Joskus nämä ryhmät, tapahtumat ja sitoumukset voivat olla hengenvaarallisia, se myönnettäköön.

Millaisia mielikuvia minä tarjoan?

Millaista Jeesusta me tarjoamme?

Onko Jeesus evankeliumien mukainen – riittävän haastava, riittävän ennakoimaton, myös itsellemme?

Tuntevatko ihmiset olevansa rakkauden arvoisia, jos meillä ei ole tekstiviestien kaltaisten sisältötekijöiden lisäksi mitään muuta tarjottavaa?

Minne on kadonnut ihmettelymme ja uudelleen oivaltamisemme utelias riemu?

Torjummeko kaiken sen, mitä emme heti ymmärrä suoralta kädeltä vai nukahdammeko kyynisyyden harmaaseen massaan?

Päätän Mark Buchanan sanoin:

”Jos kuvittelemme suudelmaa pelkästään fyysisin käsittein, se kuulostaa vastenmieliseltä. Kaksi ihmistä painaa kosteat, ryppyiset, kasvoissa sijaitsevat ruokailuaukot yhteen, kiristää niitä ympäröiviä sulkijalihaksia suipistaakseen kudokset sipulimaiseksi tötteröksi ja vaihtaa keskenään sylkeä ja hengitysilmaa. Vaaditaan voimaa, jotta voidaan nähdä pelkän fyysisyyden ohi ja alle. Ihmiset jotka katsovat tähtiin mutta näkevät vain kuolleita kiviä ja kaasuja, ovat kuin ihmisiä, jotka ovat koko ikänsä analysoineet suudelmia, mutta eivät ole koskaan suudelleet ketään.”

Niinpä – mille mansikka maistuu?

Mistä erotat muovisen jäljitelmän aidosta?

Mitä vaihtoehtoja sinulle jää?

Lainaukset kirjasta:

Mark Buchanan, Kesytetty Jumala. Löydä jälleen ihme: Jumala jota et voi hallita, Päivä Oy, 2005

Kuva Nigthwishin 30.11.11 julkiatavan albumin Imaginaerum kansikuvasta.