MAAILMAN HUONOIN VALMIUSTILA…?

Joutuessani taas kerran tahtomattani elämään läpi vaikeaa sairautta, olen miettinyt elämän arvaamattomuutta ja rajallisuutta. Kylmien tosiasioiden edessä monet lauseet, ajatusrakennelmat ja mielikuvat, joihin parempina ja hyvinä päivinä turvautuu, tipahtavat pois yksi toisensa jälkeen.   Kun kysymys on ajan kulumisesta, sairauden ennusteiden odottamisesta, sairauden paranemisesta tai sen pahenemisesta, asiat alkavat pelkistyä ja toiset asiat menettävät merkityksensä, osittain tai kokonaan.

Odotan parantumista! Odotan sitä joka päivä, koska minulla on rehellinen elämänjano. Mietin miten surkuhupaisaa (jos se on edes oikea sana) on ajankäyttömme niin sanotusti parempina päivinä. Saatamme hukata yhden kokonaisen päivän netissä surfailuun, tv-kanavilta toiseen selailuun, tappelemiseen ja ihan mihin tahansa. Mutta entä sitten, kun päivät ja aika tuntuvat olevan kortilla?

REHLLEISYYTÄ, PYYDÄN…

Saadessani tarkemman diagnoosin melanoomastani, ajoin erään paljon sairastaneen kaverini luokse. Hän on sairas, mutta ei ole solminut aselepoa sairautensa kanssa. Aselevolla tarkoitan sitä, että sairaudesta tehdään kaveri, jonka edessä eletään passiivisen alistuneesti. Hän etsii, odottaa ja rukoilee koko olemuksensa ennallistamista. Joko tässä ajassa tai sitten tulevassa. Mutta hän uskoo, kuten minä, että jo nyt Jumalan valtakunta vaikuttaa, sekä hallitsee ja saamme jo nyt maistaa tulevan maailmanajan voimia. Perusasetelma on se, mitä Paavali kirjoittaa: 

”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä.
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.
Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra” (Room.14:7-9).

Huomaa lause ”Herran omat”. Kun kaikki riisutaan, Jumalan lapsen kohdalla vain tämä on totta. Olen Herran oma.

Huomaan rankkoina ja oikein vaikeina hetkinä miettivän välillä pitääkö Isän ote varmasti. Se on aika inhimillistä, jos uskallamme olla rehellisiä. Siksi luen yhä useammin Paavalin sanoja:

”Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?
Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.
Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.
Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?
Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina".
Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room.8:31-39).

Olin oikeasti lohdutettu erään hyvän ystävämme rukouksesta, jossa hän ilmaisi perheeni tunteet sanoiksi: ”Herra, näet miten kaikki menee päin persettä…” Tästä huolimatta, että asiat näyttävät menevän päin sitä ”peetä”, olen Herran oma, eikä mikään erota minua hänestä. Ei vaikka pelkoni ja tunnemyrskyt sanoisivat jotain muuta, kun ne kuitenkin aika ajoin sanovat jotain muuta.

TÄYSIPAINOISESTI

Tavatessani kaverini, hämmästyin miten täysipainoisesti hän eli ja elää. Riippumatta sairaudesta. Sairaus on hänellekin – sanoisinko helvetinmoinen rasite. Älä ymmärrä tätä ilmaisuani kiroiluna, vaan sellaisena taakkana miltä tuntuu kantaa kropassaan kuoleman vakavaa sairautta ja mitä kaikkia rasitteita se tuo perheelle henkisesti, ajankäytöllisesti liikkumisen, arkiasioiden hoitamisen ja talouden suhteen.  Tiedän, että et ehkä voi käsittää, ellet ole koskaan kokenut tällaista hulluutta. Enkä vaadi sinua käsittämään.

Kaverini elää kynttiläänsä piilottamatta, sairautensa rajoittamana, mutta silti täysipainoisesti tuhlaamatta hyvin kallisarvoista aikaa joutavuuksiin ja joutavanpäiväisiin marinoihin. Tämä ei merkitse sitä, etteikö sairaus kaikkine rasitteineen ottaisi päähän, kuten ehkä jo edellä huomasit.       Se on toisaalta juuri sitä surkuhupaisuutta, että kun elämä ja elettävä aika menee kortille, alamme elää täysipainoisemmin. 

SE HUONO VALMIUSTILA

Mielessäni on ollut yksi ajatus (monien päässäni risteilevien joukossa). On olemassa yksi asia, mihin ihmiset ylipäätään - myös uskovat - ovat valmistautuneet todella huonosti. Meillä on hyvät tapaturma, palo, varkaus ja henkivakuutukset. Mutta kaikkein heikoimmin olemme valmistautuneet kuolemiseen, siis tämän elämän päättymiseen.               Ja kuitenkin kuningas Salomo kirjoittaa:

”Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: "Nämä eivät minua miellytä"; ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo…” (Saarn.12:1-2). 

  

Periaatteen tasolla on hyvä sisäistää, että kuolema istuu olkapäällämme. On vain ajan kysymys, milloin se alkaa koputella ja ilmoitella olemassaolostaan.

Ollessani melanoomaleikkauksessa kuukausi sitten, erään kanssapotilaani puoliso sanoi että kaikki me täältä lähdemme. Vastasin, että ”varmasti lähdemme, kuka milloin ja mitenkin. Mutta tärkeintä on tietää päämäärä, minne me menemme täältä”.

Trilogiassa ”Taru sormusten herrasta” Gandalf sanoi muistaakseni Frodelle, että ”emme voi päättää meille annettua aikaa. Mutta voimme päättää, mitä me teemme ajalla, joka meille annetaan.”

Ensimmäisessä aikakirjassa sanotaan ”isaskarilaisia, jotka ymmärsivät ajan ja käsittivät, mitä Israelin oli tehtävä” (1.AIk.12:32).

Mikä on sinun valmiustilasi ja lopullinen päämääräsi?

Miten käytät aikasi ja kuinka kalliina sen ymmärrät?