KAHLEET JA JUMALAN ARMO
Koen olevani juuri nyt elämässäni risteyksessä. Eräs vaihe on päättynyt ja asioita summataan sen mukaan. Kahdeksan vuoden työputki yhden seurakunnan pastorina on aika pitkä elämänvaihe. Siihen ja erityisesti sen jälkeisiin kahteen vuoteen mahtuu melkoinen määrä tapahtumia ja tunteita.
Alkusyksystä 2007 sain käsiini edesmenneen anglikaanipastori Davis Watsonin, Kuin Salaman isku –kirjan (Päivä oy). Kirja kertoi Watsonin perheen taistelusta syöpää vastaan. Pastorina peilasin itseäni David Watsonin ajatuksiin ja tunnelmiin. Kirjasta nouseva ydinajatus oli minulle katkeruuden ja vihan luovuttaminen Jumalalle. Sairaus ja työstä sivuun jääminen, erityisesti oman kutsumuksen kriisiyhtyminen ovat olleet mittaluokassaan mielettömiä juttuja!
Se suuri "miksi"?
Monesti olen miettinyt ja kysellyt Jumalalta "miksi ja mitä varten?" Olen huomannut, että voin vaatia Jumalaa vastamaan kaikkiin "miksi" -kysymyksiini. Kuitenkin Kaikkivaltiaana Jumala ei ole velvollinen vastaamaan yhteenkään kysymykseeni. Hän voi vaieta täysin, niin kuin hän teki Jobin kohdalla.
Toisaalta Jobin kohdalla Jumala oli hiljaa niin kauan, kuin Job huusi tuskaansa, pettymystään, vihaansa ja epätoivoaan Jumalalle ja koko hänen maailmalleen. Viimein kun mies oli tyhjä huudosta ja kaikesta kivusta turta, astui Jumala valokeilaan. Koko ajan hän oli ollut läsnä, rakasten hiljaisuudessa Jobia. Job sai vastauksen. Jumala toi koko luomakunnan hänen eteensä ja kysyi kuka niistä vastaa, kuka ne ravitsee, kuka ne loi? Se auttoi Jobia kontrastoimaan omaa elämäänsä. Vaikka minä en tietäisi missä mennään ja vaikka kaikki tuntuu täysin järjettömältä, tietää Jumala mitä hän tekee. Ja jos Jumala ei tiedä missä mennään, niin kuka?
Luin tänä aamuna Raamatustani, kuinka Assurin kuningas Sanherib kyseenalaistin Israelin kuninkaan ja kansan luottamuksen Herraan Kaikkitietävänä ja Kaikkivaltiaana (2.Kun.18). "Mikä on se luottamus mikä sinulla on?---Onko muiden kansojen jumalista yksikään pelastanut maatansa Assurin kuninkaan käsistä?" (2.Kun.18:19,33). Mikä saatanallinen valhe ja röyhkeys!
Mitä Israelin kuningas teki? Vaikeni vihollisensa edessä, mutta vei uhkauksen Herran kasvojen eteen: "Katso, näin minusta puhutaan, näin minua uhataan. Mitä vastaat Puolustajani, sinä joka olet Pyhä?!" (ks. 2.Kun.19:14-19).
Herra tuhosi uhittelijan ja pelasti Israelin jäännöksen, joka piti pyhänä Herransa. Sama luottamus on minulla asiassani.
Mikään luomakunnassa ei tapahdu itsestään tai ole tarkoituksettomasti olemassa. Ei edes kipu, vaikka kipu ei ole itse tarkoitus. Mutta kipu voi vetää minut lähelle Jumalaa ja ennen kaikkea lähelle sellaisia kysymyksiä, joita niin sanottuina hyvinä päivinä ja voimani päivinä kierrän kaukaa.
Odottamaton armo
Ja kun kipuun ilmestyy armo ilman, että sitä osaan aavistaa, odottaa tai ansaita, muistan mistä tulen ja mitä olisin ilman armoa. Paavali kirjoittaa seuraava filippiläiskirjeen luvussa 1: "niin että koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon on tullut, että minä olen kahleissa Kristuksen tähden, ja että useimmat veljistä, saaden Herrassa uskallusta minun kahleistani, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa" (Filip.1:13-14).
Kertakaikkinen paradoksi oli se, että seurakunnat saivat rohkeutta Paavalin kahleista. Paavali eli rajoitettua elämää Roomassa, kahlevankina, sidottuna sotilaaseen. Myös itse olen eräänlainen kahlevanki, sidottuna dialyysihoitoihin, jotka rajoittavat suuresti elämääni. Mutta "kahleeni" on jo koitunut useille siunaukseksi, mikä on ollut itselleni suuri lohtu ja toisaalta mysteeri. Mutta niin näyttää vain olevan, että vasta täysin armosta riippuvaisina, voimme olla armon välikappaleita.
Hieman myöhemmin Paavali jatkaa:
"Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla,
minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva, vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta.
Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.
Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin" (Filip.1:19-22).
Kahle ei ole este Jumalan armolle. Edestämme voidaan sulkea ja paiskata joitakin ovia kiinni. Mutta usein ne ovat edellytyksenä uusien, koskaan mitenkään muuten saavutettavien ovien luokse.
Toinen mahdollisuus suljettujen ovien edessä on katkeroituminen. Myös minä olen joutunut valitsemaan useaan kertaan katkeruuden ja anteeksiantamisen välillä. Joskus pimeys on ollut niin paksua, että sitä olisi melkein voinut leikata veitsellä. Vain kahleen kilinä on kuulunut pimeyden keskeltä.
Mikä on kahleen merkitys? Kahle kahlitsee minut täysin armon varaan. En voi olla mistään muusta riippuvainen, kuin armosta koska kaikki muut tuet on viety. Paavali kykeni kääntämään vastoinkäymiset voimavaraksi. Ne eivät olleet enää hallitsevia vaan armo. Se ei merkinnyt sitä, etteikö kipu olisi sattunut ja loukkaukset loukanneet. Se merkitsi sitä, että hän kykeni katsomaan kipua ja loukkaajiaan armon kautta. Ja tämä siksi, koska hän tunsi ja tiesi mitä hän olisi ilman armoa. Paavali ei turhaan huudahda "minä syntisistä suurin!" Tässä kohtaa tajuan armon peittävän syntieni paljoudet ja kahleen voima murtuu. Se pitää minut riippuvaisena Jumalasta ja armon kerjäläisenä.
Paavali ei toivonut itselleen koskaan kipua, kuten en minäkään. Mutta syy miksi hän sanoi mielistyneensä heikkouksiin, vainoihin, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin ja ahdistuksiin, oli juuri armossa. Heikkona, rajansa tuntevana hän oli ruhtinas, koska tunsi armon (ks.2.Kor,12:10). Tästä alkoi vapautuminen, joka johti myös muiden vapautumiseen. Armosta riippuvainen, ei enää ole ihmisten sanojen, mittojen, vaatimusten tai arvioiden orja. Hän on vapaa.
Oikea vastaus?Olen myös itse kerta toisensa jälkeen tullut kaikkien yliajojen ja vastoinkäymisten jälkeen selvään risteykseen. Jossain vaiheessa tajusin, että kenties voin saada vastaukset kaikkiin kysymyksiin, mutta parantaisiko se elämäni laatua? Ja vaikka olisin jonakin päivänä ihan terve, onko katkeruus parempi matkakumppani, kuin kipu, jota kanaan sisälläni yksinäisyydestä, yksin jäämisestä, sivuun laittamisesta ja sairauden tuomista kymmenistä rajoitteista? Voin elää satavuotiaaksi ukoksi, mutta kuolla pitkän elämän täysin katkerana kiikkustuolissani.
Mutta voin antaa anteeksi, voin antaa asioiden mennä, mihin en pysty vaikuttamaan ja päästää irti oikeudestani tietää, oikeudestani kostaa ja elää juuri nyt laadukkaampaa elämää, kuin moni näennäisesti täysin terve ja rikas.
Kukaan ei ole syyllinen pahoinvointiini tai sairauteeni. En edes minä. Jumalan armokaan ei ole olosuhteista riippuvainen. Jumala ei ehdollista armoaan. Jumala on läpensä uskollinen. Jos en mitään muuta ole oppinut tuntemaan Jumalastani, niin ainakin sen, että hän pysyy uskollisena sanalleen. Ja silloin myös ihmiselle, joka laskee koko luottamuksensa hänen sanansa varaan. Mitään muuta todistusta minulla ei ole. Kivun keskellä kaikki muu menettää voimansa ja merkityksensä. Asiat pelkistyvät. Ääriviivat vahvistuvat.
Mitä huomenna tapahtuu? Sen tietää ja hallitsee Herra. Tänään seuraan kuitenkin Herraa. Huomisesta ei tiedä meistä kukaan. Mutta senkin hallitsee hän, joka vastasi Assuurin kuninkaalle.
"Kun vihollinen tulee kuin virta, Herran Henki nostaa lipun sitä vastaan. Hän tulee Siionille Lunastajana, niille Jaakobissa, jotka kääntyvät synnistä, sanoo Herra" (Jes.59:19b-20, Uuras Saarnivaaran, Jumalan kansan Pyhä Raamatunkäännös).
0 kommenttia:
Lähetä kommentti