OMA USKOONTULONI

Miten minä tulin uskoon?


Olin 14 –vuotias, kun pikkuveljeni innostamana kuulin ensimmäisen kerran naapuritalossa järjestettävästä pyhäkoulusta. Vuosi oli 1981. Ajatus jostakin pyhäkoulusta kuulosti enemmänkin vastenmieliseltä. Olin ollut muutamavuosi aikaisemmin Espoonlahden seurakunnan pyhäkoulussa ja tullut siihen tulokseen,
että ”ei kiitos”. Mieleen oli jäänyt masentava kuivan mämmin syömisestä pääsisäispyhäkoulussa. ”Syökööt mämminsä” ajattelin. Veljeni kuitenkin kertoi, että tämä pyhäkoulu oli erilainen. Naapuriperheen vanhin tytär piti sitä kaikille pihapiirin muksuille. No, menin katsomaan mistä oikein oli kysymys. Olihan naapuriperheen keskimmäinen poika paras kaverini. Kiiltokuvia ei jaettu eikä mämmiäkään pakkosyötetty. Mutta luettiin hiukan Raamattua, jota kaverini isosisko selitti.
Ja tietysti rukoiltiin – tavalla, joka teki vaikutuksen! Kuulin elämäni ensimmäistä kertaa kielilläpuhumista, mikä jonkin verran nauratti. Olohan se todella outo kokemus, kuulla jonkun puhuvan jotain Ranskan kuuloista kieltä! Vaikutuksen minuun kuitenkin teki profetoiminen. Mitäkö se on?

No, minun ensi kosketus ja kokemukseni oli seuraavanlainen (varmaan aika tyypillinen helluntaipiireissä, johon naapuriperhe kuului): Kaverini sisko rukoili rauhallisesti jokaisen meidän puolesta. Sitten hän rukoili oudolla kielellä hetken aikaa. Jossain vaiheessa kielilläpuhumiseen tuntui tulevan ikään kuin selitys suomenkielellä.
Sen sisältö oli jotain sellaista, että Jeesus rakasti meitä hyvin paljon ja halusi kohdata meidät. Kaikesta outoudesta huolimatta aitous vetosi minuun. Minulle tuli kertaheitolla selväksi, että Jumala oli kiinnostunut minusta henkilökohtaisesti. Sanalla sanoen minussa syntyi valtava halu kohdata oikea, elävä Jumala.

Kädenvääntöä


Isäni ja äitini olivat tavallisia veronmaksajia ja työssä käyviä kansalaisia, joille evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluminen oli yhtä luonnollinen asia, kuin Suomen kansalaisuus. Siitä ei tehty mitään numeroa, mutta joulukirkoissa saatettiin joskus käydä. Kuitenkin helluntailaisuus oli eri juttu. Se oli eittämättä ”hihhulointia”.
Niilo Yli-Vainio oli Suomessa 80-luvulla käsite, joka herätti oudoksuntaa, ihastusta ja vihastusta. Nyt kun minä ja veljeni olimme kiinnostuneita ”uskonasioista”, nousi ylivainiolaisuus uuteen valokeilaan. Olihan tuo naapuriperhe tullut hiljan uskoon juuri Yli-Vainion helluntaikokouksissa. Eikä pieni juttu ollut isälle ja äidille sekään, että naapurit olivat pyytäneet veljeäni ja minua mukaan näihin ”hihhulikokouksiin”.
Pitkällisen kädenväännön ja eipäs juupas keskustelujen jälkeen isä ja äiti suostuivat päästämään meidät yhteen helluntailaisten kokoukseen. Istuimme veljeni kanssa naapuriperheen ruskean Saabin takapenkillä tietämättä oikein minne meitä vietiin.
Isä oli sanonut meille, että ”te pojat olette niin nuoria vielä, että olette alttiita kaikille vaikutuksille”. Se oli aivan totta. Tosin oliko tämä ”vaikute” huonompi vaihtoehto, kuin se että samaan aikaan monet ikätoverimme altistuivat viinan ja röökin vaikutuksille?

Isä ja äiti koettivat soitella apua kastepapiltammekin, kun olimme matkalla helluntaiuskovaisten kokoukseen. Mutta pappi ei ollut tavattavissa, koska ei ollut virka-aika.

Sarkapöksyt ja ratkaisu


Helluntailaisten herätyskokous pidettiin Helsingin toiseksi vanhimmassa heluntaiseurakunnan temppelissä: Helsingin Lähetysseurakunnassa, Isolla Roballa.
Tuo tammikuun ensimmäisen päivän ilta vuonna 1982 oli pakkasilta. Lunta oli silloisen mittapuun mukaan normaalisti, verrattuna nykytalviemme vesisateisiin. Lähetysseurakunnan temppeli oli kohtuullisen täynnä eri ikäistä väkeä. Lauri Kuitunen, seurakunnan sillinen saarnaaja johti tilaisuutta ja joku (nimeä en muista) evankelista huusi sanomansa pää punaisena mikrofooniin. Mitään muuta en muista saarnasta, kuin ”vanhat sarkahousut”. Lienee epäoleellinen juttu kokonaisuuden kannalta. Tässä kohtaa on totuuden nimissä sanottava, ettei evankelistan saarnalla ollut merkitystä uskoontulolleni. Olin pohtinut uskonasioita jo useamman kuukauden. Eniten minuun vetosi naapuriperheen hengellisen elämän aitous ja palavuus. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Kyllä uskonnollisuus oli tuttua monine liturgioineen kirkossa. En vain voinut käsittää, mihin jatkuvilla penkiltä ylösnousemisilla ja taas istumaan menemisillä pyrittiin jumalanpalveluksissa? Miksi pappi laulaa lollottaa osan teksteistään ja osan puhuu?

Muistan jo lapsuudessani haltioituneeni äidin koulun uskontokirjan raamattuaiheista kuvista. Erityisesti kuvat vanhoista alttaritauluista Suomen eri kirkoista, jossa oli Jeesus vetosi minuun. Muistan kerran istuneeni yksin lastenhuoneessamme kotona, kun luin äidin kirjaa. Minut valtasi kova halu päästä lähelle Jeesusta.
Yhtäkkiä turvallisen lämmin läsnäolo täytti lastenhuoneen ja ympäröi minut.
Koin, että Jeesus tuli luokseni.


Kokouksen loppuosassa evankelista kyselemällä kyseli olisiko paikalla, joku ihminen joka halusi antaa elämänsä Jeesukselle. Minä tiesin, että halusin antaa elämäni Jeesukselle. Siksihän olin tullut tähän tilaisuuteen.
Juuri siksi olin taistelut isäni kanssa, että pääsen antamaan elämäni Jeesukselle. Päätös oli minun omani, ei naapuriemme.

Kuitenkin käteni ei vain noussut. Ei sitten millään. Puna lainehti kasvoillani, vatsaa kuumotti ja niin edelleen. Naapuritalon perheen isä katsoi minuun ja veljeeni, nyökkäsi päällään, että nyt pojat on mahdollisuus siihen, mitä varten tänne tultiin. Voitte antaa nyt elämänne Jeesukselle. Ja siinä sitä sitten oltiin; rukousalttarilla polvillamme.
Minun vierelleni tuli yksi seurakunnan vanhimmista, jo melko iäkäs mies.
”Mitä sinä haluat” hän kysyi minulta.
”Mä haluaisin antaa elämäni Jeesukselle” sain sanotuksi.
Rukoilin vanhimmistoveljen (niin kuin häntä kutsuttiin) perässä yksinkertaisen rukouksen jotenkin tähän tapaan: ”Jeesus. Tulen luoksesi. Anna anteeksi kaikki syntini.
Tule elämääni. Kiitos, että pidät minusta huolen. Kiitos, että annat anteeksi kaikki syntini. Kiitos, että olet nyt Herrani ja Jumalani. Nimessäsi Jeesus. Aamen”.
Olo oli helpottunut ja voitonriemuinen. Seuraavana päivänä menin ystäväperheen vanhimman pojan kanssa läheiseen metsään. Taskussani oli kirja, joka käsitteli kädestä ennustamista. Kaverini otti tulitikut mukaan ja poltimme kirjan. Olin 11-vuotiaasta saakka lukenut parapsykologiaa, ennustamista ym. pimeää. Nyt, kun Jeesus oli sytyttänyt valot sisimpääni, halusin poistaa kaiken pimeän elämästäni.

”Ja mä kun luulin, että se menis ohi…”


Kotona isä ja äiti kyselivät mitä oli tapahtunut. He olivat kovasti huolissaan minusta ja veljestäni. Ettei vain poikia nyt aivopestäisi. Outo ja vieras pelottaa aina. Ja kun luterilaisessa uskonnossa ei ollut mitään kielilläpuhumista, profetoimista, eikä Raamattuakaan tarvinnut lukea. Siellähän lapsikasteen armolla pääsi taivaaseen, vaikka kastettava ei ymmärtänyt koko kasteesta vauvana yhtään mitään ja harvoin myöhemmälläkään iällä.

Uskoontuloni oli päätös antaa koko elämäni Jeesukselle. Ei sen enempää ja vähempää.
Rippikoulukin alkoi juuri sopivasti Espoonlahden kirkossa ja sain sieltä oman Raamatun. Siitä tuli huvin rakas ja lähes täyteen alleviivattu. Raamatun lukemisesta tuli minulle hyvin tärkeä osa hengellistä elämääni.
Kävi nimittäin niin, että isä veti tiukat linjat uskon harjoittamiselleni. ”Et mene niihin kokouksiin, enne kuin olet käynyt rippikoulusi loppuun”. Niinpä koulusta kotiin tultuani istuin tunti tolkulla Raamattuni ääressä ja luin läpi evankeliumeita. Se loi vahvan pohjan uskolleni ja perustan Jumalan sanan kunnioittamiselle.

Rippikoulun kävin loppuun saakka ja se syvensi uskoani. Kävin syvällisiä keskusteluja naapuriperheen lasten kanssa uskosta, seurakunnasta ja tietysti uskon ytimestä, Jeesuksesta.

Uudistuminen


Toukokuussa 1982 pääsin sitten ripille. Ajattelin, että kohta kysyn isältä lupaa mennä ystävieni kanssa Lähetysseurakuntaan. Hetki tuli istuessamme saunan lauteilla.
”No, nyt kun mä oon käynyt se rippikoulun, niin kai mä nyt saan mennä kokouksiin”.
Isä katsoi minua päätään pyörittäen: ”Ja mä kun luulin, että se menis ohi!”
Mutta kun ei mennyt ohi! Kysymys ei ollut fiilistelystä, tunnekuohusta, muoti-ilmiöstä vaan persoonan kohtaamisesta: Jeesuksesta Kristuksesta.

Isä pysyi kannassaan. Minä päätin kunnioittaa sisääni, vaikka sitten pitkin hampain. Mutta olin oivaltanut, että jos ei väkisin, niin rukous kyllä pehmittää isäni. Kului vuosi ja tultiin kevääseen 1983. Olin nähnyt joillakin kavereillani isoja nelivärilentolehtisiä Helsingin jäähallissa järjestettävästä evankelioimistapahtumasta. Sen järjestäisi pääkaupunkiseudun kaikki helluntaiseurakunnat yhdessä.


Pääpuhujana olisi Afrikassa toimiva saksalainen evankelista Reinhard Bonnke. Puhuttiin, että Jumala olisi parantanut hänen kauttaan satoja sairaita. Salaa toivoin sydämessäni, että pääsisin noihin kokouksiin, mutta en rohjennut kysyä lupaa isältä.


Sitten eräänä toukokuun päivänä isä katseli postilaatikosta tipahtanutta mainosta Reinhard Bonnken kokoussarjasta. Hän katsoi minuun ja kysyi: ”Ootkos ajatellut mennä näihin tilaisuuksiin?”
”Miten niin?” kysyin ällistyneenä. En oikein tiennyt mitä vastaisin isälle.
”Niin, mä ajattelin että voisit vaikka mennä”, sanoi isä.
”Joo, tota kyllä mua ne kiintostais”.
Kokoukset kestivät viikon verran Helsingin jäähallissa. Perjantaina isä ja äiti kaikkien todennäköisyyslaskelmieni vastaisesti vei minut ja naapuriperheen kaksi vanhinta lasta jäähalliin! Juttu oli aivan mieletön!


Jäähalli oli ääriään myöden täynnä väkeä. Tunnelma oli mieletön!
Evankelista Reinnhard Bonnke puhui vakuuttavasti perusevankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta, joka on yhä sama Pelastaja, kuin 2000 vuotta sitten. Kun hän kutsui ihmisiä esille vastaanottamaan Jeesuksen ja parantuakseen sairauksista, oli jono hänen edessään koko hallin kentän pituinen. Nopeasti syntyi toinen jono, jossa suomalaiset saarnamiehet rukoilivat ihmisten puolesta. Minä menin tähän toiseen jonoon. Halusin saada voimaa uskolleni. Ja voimaa, sitä tuli taivaan täydeltä! Kun puolestani rukoiltiin Jeesuksen nimessä, oli kuin taivaasta olisi käynyt päästä varpaisiini kuuma humaus. Minut täytti käsittämättömän syvä rauha ja ilo. Oli kuin olisin vajonnut pumpuliin.
Takanani seisoi mies, joka otti minut vastaan. Kävi nimittäin niin, että kohdatessani tuossa rukouspalvelutilanteessa maailmankaikkeuden suurimman voiman ja persoonan, Pyhän Hengen, meni minulta tyystin jalat alta.
Nousin pian ylös ja lähdin etsimään sitä katsomon osaa, jossa ystäväni istuivat. Mutta olin niin täynnä Jumalan rakkautta ja Pyhää Henkeä, että en meinannut pysyä pystyssä! Hoipertelin pitkin jäähallin käytäviä.
Kaverini tuli minua vataan ja pyysin häntä odottamaan, sillä minun oli huilattava katsomoon menevän portin kaiteesta kiinni pitäen. Koin uskoni uudistuvan kertakaikkisesti!

Kotona puolenyön aikaan isä ja äiti olivat minua vastassa. He halusivat kuulla kaiken tuosta kokouksesta. Muutos jonka he näkivät minussa ja käytöksessäni teki heihin syvän ja positiivisen vaikutuksen. Myöhemmin isä kertoi, että hän oli koko vuoden käynyt sisäistä jaakobinpainiaan. Ja tuli lopulta siihen lopputulokseen, ettei hän voi määrätä poikansa vakaumusta. Rukous pehmitti isäni.

Sisälle uuteen elämään

Kesäkuussa 1983 löysin itseni Helsingin Lähetysseurakunnan leirikeskuksesta Ramsin-niemstä, Vuosaaresta. Leirillä oli perjantai-illan päätteeksi niin sanotulla ylätalolla nuorten rukouskokous. Isossa huoneessa meitä oli parisenkymmentä nuorta nuorisotyöntekijän kanssa. Olin kuullut Reinhard Bonnken opetuksen Pyhän Hengen kasteesta. Sen mukaan Pyhä Henki laskeutuu puhtaaseen sydämeen.
Minulla oli valtava jano kokea Pyhän Hengen kaste. Niinpä pyysin, että Jeesus antaisi syntini anteeksi. Sen jälkeen vain kiitin Jeesusta Pyhän Hengen lahjasta. Yhtäkkiä se tapahtui!
Aivan kuten apostolien teoissa kuvataan, sen toisessa luvussa. Päälleni humahti kuuma voimavirta, joka täytti minut täysin. Mieletön ilo täytti minut ja kiitokseni muuttui uusiksi kieliksi. Vapauden tunne, suunnaton ilo, nauru ja uudet kielet tulvivat minusta ulos.
Koko uskonelämäni ja jumalasuhteeni muuttui tuosta hetkestä alkaen. Olin saanut voiman, jota kaipasin ja tarvitsin. Nyt uskoni ei ollut enää sen varassa miten paljon luin Raamattuani tai yritin itse. Minua kantoi Pyhä Henki. Jeesuksesta kertominen ei hävettänyt. Jeesus oli parasta, mitä minulla oli.

Syksyllä menin kasteelle, joka merkitsi minulle julkista päätöstä ja sitoutumista seurata Jeesusta. Isä, äiti ja veljeni olivat todistamassa kastettani. Liityin myös seurakuntaan. Jeesuksen vastaanottaminen oli elämäni ehdottomasti tärkein päätös. Jeesuksen vastaanottamista en ole katunut hetkeäkään. Ehdottomasti suosittelen.

Esa Sarvi, pastori

PS: Isäni vastaanotti Jeesuksen helmikuun 27. päivä 2006 – kaksi viikkoa ennen kuolemaansa.