KOKOELMA KIRJOITUKSIA

Vanhat sivuni vuodatus.net -blogista ovat kadonneet bittiavaruuteen. Eli olen poistanut ne. Keräsin poistetuilta sivuilta valikoidusti joitakin kirjoituksia. Ne ovat tältä kuluneelta vuodelta 2008.

HYVÄN ELÄMÄN EDELLYTYKSET
14.04.2008 - 10:47

Tarjoan tällä kertaa bolgini lukijoille pidemmän kirjoituksen, jossa pohdin sitä, miten voimme päättää hengellisen ja ajallisen elämämme hyvin?
Eli miten elää tätä elämää, jonka olemme saaneet Jumalalta.
Minkälaisen haluaisit olevan elämäsi loppukirjoituksen?
Se, että onnistumme elämässä, ei merkitse vastoinkäymisten puutetta tai niiden väistelyä. Pikemminkin kysymys on siitä, miten voisimme elää niin, etteivät vastoinkäymiset muserra elämänhaluamme ja sen hallintaa.

Pastorien keskuudessa on joskus tehty tutkimuksia, joissa on kartoitettu kriteerejä, joilla on ollut merkittävä vaikutus heidän elämän ja palvelutehtävän hyvään päätöksen. Vaikka tutkimukset ovatkin otoksia pastoreiden elämästä, ovat ne mielestäni sovellettavissa myös tavallisen uskovan elämään.

Amerikkalaisen Fullerin Teologisen seminaarin suorittaman tutkimuksen mukaan 50% pastoreista kykenee viemään työnsä ja kutsumuksensa hyvään päätökseen elämänsä lopulla. Toiset 50% tipahtaa "kärryiltä" syystä tai toisesta. Tarkastelemme ensiksi syitä, jotka johtavat elämässä erilaisiin romahtamisiin ja konkursseihin.

1. Taloudellinen epärehellisyys

Rahan ja mammonan valtaa ei voi kukaan kieltää. Se jolla on rahaa, sillä on yleensä eniten sana- ja vaikutusvaltaa. Kun puhutaan jumalasuhteesta ja sen rakentamisesta, tulisi mielestäni jokaiselle uskoon tulleelle alusta alkaen opettaa, että Jumalan yksi keskeisimmistä luonteenpiirteistä on uskollisuus.
"Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa" (2.Moos.34:6).
"Sillä Herran sana on oikea, ja kaikki hänen tekonsa ovat tehdyt uskollisuudessa" (Ps.33:4).

Jumalan uskollisuus on enemmän kuin lojaalisuutta. Sitä voisi kuvat sanoilla kallio tai vuori. Tuuli voi puhaltaa salamat iskeä ja maisemakin muuttua kallion tai vuoren ympärillä, mutta kallio tai vuori ei hievahdakaan.

Mitä rahaan tulee, Jumala sanoo: "Minun on hopea, ja minun on kulta, sanoo Herra Sebaot" (Haggai 2:8).

Tässä osiossa puhun taloudellisesta moraalista. Mutta asian voisi nähdä paljon laajempanakin suoruutena: patarehellisyytenä, joka koskee jokaista elämämme asiaa ja valintaa. Tässä itse Kristuksen tulisi olla mittapuumme. Hän on itse tie, ja totuus ja elämä (Joh.14:6).

Taloudellinen suoruus lähtee sen käsittämisestä ja hyväksymisestä, että kaikki hyvä, myös ajallinen hyvä tulee loppujen lopuksi Jumalalta. Olemmeko riippuvaisia hänestä vai kättemme työstä?
Esimerkiksi sapattikäskyn pitäminen merkitsi tämän tosiasian juhlimista ja tunnustamista: elämä ei ole kiinni raadannasta vaan Jumalana armosta.
Se, että Raamattu kehottaa antamaan maan sadon parhaasta osasta (huomaa, ei ylijäämästä) kymmenen osan Jumalalle ja hänen temppelilleen, merkitsee käytännössä sen tunnustamista, että kaikki aineellinen hyvä tulee ensi- ja viimekädessä Jumalalta.
Olen riippuvainen siitä mitä Jumala on, enkä siitä mitä ansaitsen työlläni tai kyvylläni tehdä sijoituksia. Käytännössä antaessani kymmenen prosenttia tuloistani seurakunnalle (vapaaehtoisesti), annan ensisijaisesti Jumalalle.

On sanottu, että rahapussi tulee viimeisenä uskoon. Tänä päivänä oman taloudellisen voiton maksimointi on noussut yhdeksi suurimmaksi epäjumalaksi.
Epärehellisyys alkaa veroilmoituksen tekemisestä ja voi jatkua mitä erilaisimpiin laittomuuksiin. Jeesus profetoi: "Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus" (Matt.24:12). Ilmestyskirjassa Jeesus moitti Efeson seurakuntaa ensirakkautensa menettämisestä (Ilm.2:1-5). Menettäessään rakkautensa Jeesukseen, se oli jo hylännyt Jumalan kunnioituksen ja uskollisuuden. Asioita katsottiin läpi sormien.
Vallalla oli "ihan sama" ajattelu.

Hyvin usein pastoreiden taloudelliset huolet johtavat siihen, että tullakseen toimeen on pastoreiden hankkiuduttava seurakunnan ulkopuolisiin tehtäviin.
Kun ajatellaan hengellisen työntekijöiden toimeentuloa, ovat he riippuvaisia seurakunnan tuesta; siitä miten seurakunnassa annetaan vapaaehtoisia kymmenyksiä (ks. 1.Kor.9:7-14).
Edellä mainitun tutkimuksen mukaan yksi neljäsosa uusista pastoreista siirtyy viiden vuoden sisällä maalliseen työhön, koska taloudelliset paineet käyvät ylivoimaiseksi.
Jos näin käy seurakunnan keskellä, jolla olisi varaa maksaa kunnon palkkaa pastorilleen,
on se mielestäni häpeäksi Jumalan huoneelle.
Haggain kirjassa sanotaan: "Onko sitten aika teidän asua panelilla kaunistetuissa huoneissanne, kun tämä huone on rauniona?
Ja nyt sanoo Herra Sebaot näin: Ottakaa vaari teistänne.
Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi.
Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin.
Ja palkkatyöläinen panee työpalkan reikäiseen kukkaroon.
Näin sanoo Herra Sebaot: Ottakaa vaari teistänne.
Nouskaa vuorille, tuokaa puita ja rakentakaa temppeli, niin minä siihen mielistyn ja näytän kunniani, sanoo Herra.
Te odotatte paljoa, mutta se menee vähiin. Te tuotte kotiin, mutta minä puhallan sen pois. Minkätähden? sanoo Herra Sebaot. Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. Sentähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa" (Hag.1:4-10)..

Varsinaiset taloudelliset ylilyönnit löytyvät sitten muunlaisista seikoista.
Olen itse joutunut todistamaan tilanteita, joissa jonkun ulkomaisen pastorin palvelutyön nimissä on pidetty yli puolentunnin mittaisia "uhripuheita" ja kerätty hänen "valtavalle herätykselleen" suuri rahalahja. Todellisuudessa, kun asioista on otettu selvää, ei ole ollut mitään herätystä. Uhripuheissa on menty jopa niin pitkälle, että "leskien, orpojen ja sairaiden" oikeus heidän omaan talouteen on vääristetty. Herkkäuskoiset ja vaikutteille alttiit ovat ajautuneet taloudelliseen ahdinkoon jonkun ökyevankelistan kustannuksella.
Tämän vastapainoksi olen ollut myös mukana tapahtumissa, jossa ulkomaalainen puhujavieras on itse maksanut kulunsa ja jopa joissakin köyhissä maissa pastoreiden osallistumismaksut konferensseihin.

Malakia julistaa: "Tuokaa täydet kymmenykset varastohuoneeseen, että minun huoneessani olisi ravintoa…" (Mal.3:10).
Kysymys on siitä, miten ymmärrämme omaisuuden ja sen alkuperän?

2. Vallan väärinkäyttö

Toinen asia, joka johtaa lankeemuksiin on vallan väärinkäyttö.
Vallanhalu puhuu usein käsittelemättömistä asioista, kuten pelko ja hylkäämiset.
Joskus on tilanteita, jossa nuori pastori koetaan uhaksi.
Muodostuu auktoriteettiongelma.
Mutta myös niin päin, että itse käytetään omaa valta-asemaa väärin.
Oma asema nähdään niin tärkeäksi ja luovuttamattomaksi seurakunnan keskellä, että sen varjolla voidaan tallata ja tukahduttaa jonkun toisen, yleensä usean ihmisen kutsumus ja näky. Näitä toimenpiteitä ovat tiukka ihmisten kontrollointi, vallan keksittäminen yhden tai muutaman ihmisen osalle, jopa jonkun palvelutehtävän täydellinen kieltäminen ja tukahduttaminen.

Pahimpia ja kipeimpiä ovat tilanteet, jossa ihmisten paimenuuden kaltaisen johtajuuden sijasta harjoitetaan yrityskulttuurista matkittujen kovien arvojen sääntöjä: "Tulos tai ulos". Seurakuntakasvussa on aina kysymys Jumalan armosta ja armoittamista ihmisistä.

3. Ylpeys

Ylpeys ei myöskään anna tilaa toiselle. Ylpeyden taustalla voi olla syvää alemmuuden tuntoa, koettuja mollauksia ja nolauksia menneisyydessä, joita ei ole kyetty kohtaaman ja käsittelemään. Mutta ylpeyttä on myös itsensä vähättely ja niiden taitojen ja lahjojen panttaaminen, joita Jumala on antanut.

4. Seksuaaliset synnit

Fullerin tutkimuksen mukaan peräti 50% tutkituista oli jossakin elämänsä vaiheessa ollut ongelmia ja lankeemuksia seksuaalisilla alueilla.
Lankeemukset koskettelevat pornolehtiä, tv-kanavia, internetiä ja avioliiton ulkopuolisia suhteita. Syyt seksuaalisiin lankeemuksiin ja synteihin ovat varmasti moniselitteisiä. Taustalla on yksinäisyyttä, turhautumista, aikaisempia hyväksikäyttöjä, joita ei olla kyetty käsittelemään; häpeää, mutta myös vastuuttomuutta. Emme katso olevamme kenellekään elämästämme tilivelvollisia. Individualismi määrää tarpeemme.

Kun hengellinen johtaja lankeaa, vetää se seurakunnan ylle häpeän ja apatian.
Näistä paraneminen ja vapautuminen on usein pitkä ja kivun täyteinen prosessi.
Jotkut haavat eivät ehkä parane koskaan, etenkään jos ei ole kykyä antaa anteeksi ja päästä irti halusta kostaa.

Seksuaalisuus itsessään on Jumalan meihin luomisen perusteella laittama lahja.
Raamattuun uskovana ihmisenä uskon sen kuuluvan yksin avioliittoon, miehen ja naisen väliseen suhteeseen (ks. 1.Moos.2:22-25). Kaikki muut seksuaalisuhteet ovat Raamatun mukaan syntiä (ks. 3.Moos.18:20-24; 1.Kor.6:9).
Kukaan ei synny homoksi tai lesboksi. Uskon että ympäristö, kulttuuri ja meille tehty pahuus ja välinpitämättömyys muokkaavat seksuaalista identiteettiämme. Jumala loi ihmisen miehenä ja naisena omaksi kuvakseen. Erilaisuutensa kautta he heijastavat Jumalan luomistyötä ja täydentävät toisiaan, mutta ovat silti samanarvoisia. Siksi seksi saman sukupuolen kanssa on synti Jumalan alkuperäistä luomisjärjestystä vastaan. Jumala loi miehelle "avun" eli toisen. Seksi samanlaisen kanssa on samanlaisen jumalallistamista ja nähdään Raamatussa epäjumalanpalveluksena (Room.1:22-23).

Tänä päivänä ei ole mitenkään "epätavallista" törmätä kulttuureihin ja jopa muoti-ilmiöinä pidettyihin seksisuhteisiin, jossa eletään yhtä aikaa seksisuhteista miesten ja naisten kanssa. Ja näyttäähän kansan kirkonkin sisällä vallitsevan asiasta epäselvyys.
Mutta Raamattu ei ole epäselvä: "…älkää olko uskottomat nuoruutenne vaimolle.
Sillä minä vihaan hylkäämistä" (Mal.2:15-16).

Tiedostaessamme edellä mainitut asiat, tulisi seurakunnan luoda edellytykset myös seksuaali-identiteettimme eheytymiselle. Asioista tulisi olla turvallista puhua ilman torpedoimisen pelkoa. Homofobia, kykenemättömyys tai haluttomuus puhua seksuaalisuudesta ei ole oikea tapa suhtautua asiaan.

Sitä enemmän meidän tulee antaa tukea kristilliselle avioliitto- ja perhetyölle.
Nykyisessä "kaikki on sallittua" ajattelussa normatiivinen Raamatun opetus joutuu kasvavassa määrin yhä laajamittaisemman hyökkäyksen kohteeksi.
Aivan kuten HNMKY:n avioliittokoulutus Vantaan Tikkurilassa.

Miksi sitten seksuaaliset lankeemukset ovat usein niin tuhoisia ja kauaskantoisia?
Siksi, koska seksuaalisella alueella me olemme kaikkein paljastuneimpia ja alttiimpia rikkimenemiselle. Jotta joku uskaltaa avautua toiselle seksuaalisuuden alueilla, vaatii se ehdotonta uskollisuutta!
Suorastaan patarehellisyyttä ja luottamusta.

5. Ongelmat perhesuhteissa

Myös jatkuvat ristiriidat perhesuhteissa luovat jännitteitä.
Väitän, että tämän päivän seurakuntaelämässä yksi suurimpia epäkohtia on diakonian puute. Diakoniasta saatetaan puhua, mutta käytännössä se voi olla "mappitavaraa". Laaditaan hienoja suunnitelmia, miten auttaa yksinäsiä, vanhuksia ja lapsiperheitä,
mutta yleensä suunnitelmat jäävät mappeihin.

Oman sairauslomani aikana olen järkytyksekseni laittanut merkille, miten helposti ihminen voi tipahtaa kaikesta seurakunnan touhusta pois.
Kukaan ei jaksa, muista tai viitsi ottaa sinuun yhteyttä, ellet itse ole aktiivinen kokouksissa ja jumalanpalveluksissa kävijä. Niin sanotuissa käytävä- ja kirkon vaatenaulakkokeskusteluissa ja vanhimmistojen kokouksissa saatetaan todetta jonkun perheen avioliiton hajonneen, jonkun lapsen muuttaneen avoliittoon, jonkun vain muuten jääneen pois toiminnan piiristä.
Toimenpiteitä saattavat olla kirjeet vanhimmistolta tai vielä yleisemmin asioiden vaientaminen. Joskus kysymys on kyvyttömyydestä hoitaa kipeitä ihmissuhdeasioita. Todetaan, ettei ole resursseja auttaa, kun oma elämäkin on jo niin kiireistä.

Mutta on myös seurakuntia, joissa kaikkia seurakunnan jäseniä rohkaistaan diakoniaan. Käytännössä tulemaan apuun pyytämättä, kun hätä on suurin.
Itse koimme tällaista apuun tulemista sairastuttuani vakavasti parisen vuotta sitten.
Meille jopa täysin tuntemattomat ihmiset tarjosivat apuaan lastenhoidon ja taloudellisen tuen myötä. Joskus diakonia sanana voi herättää liian korkealentoisia ajatuksia.
Kysymys on ystävyydestä ja aidosta välittämisestä, ettei kukaan jäisi yksin.

6. Paikoilleen jämähtäminen

Se, että kasvamme hengellisesti ja henkisesti edellyttää jatkuvaa itsensä kehittämistä ja oman elämän työstämistä. Jokainen tietää, kumpi kehittää meitä enemmän: kaukosäädin vai kirja? Jotta pastorit kykenevät antamaan uutta, tulee heillä olla edellytykset ja halu kehittää itseään jatkuvasti. Sama koskee jokaista ihmistä. Tietoa on saatavilla. Kysymys onkin tämän tiedon ja välineiden löytämisestä ja oikeasta hyödyntämisestä. Tänä päivänä uskoville on tarjolla runsaasti erilaisia raamattukursseja, kasvuryhmiä, hyvästä kirjallisuudesta puhumattakaan.

7. Tunnevammaisuus

Joillakin tutkimukseen osallistuneilla pastoreilla palvelutyö jämähti paikoilleen käsittelemättömän menneisyyden kanssa. Suomalaisia on kasvatettu häpeällä.
Häpeä on ollut rangaistus ja kasvatuskeino. Häpeän tunne on kuin sisäänpäin suuntautunut romahdus, joka kokonaisvaltaisesti pysäyttää ja lamauttaa ihmisen.[1]
Dosentti Raimo Sinisalo sanoo eräässä artikkelissaan, joka käsittelee häpeää,
että "siitä (häpeästä) voi seurata vaikean lamautumisen lisäksi inho tai raivo tai viha,
jotka puolestaan voivat suuntautua itseä tai muita ihmisiä kohtaan".[2]

J. Robert Clinton ja Richard Clinton ovat edellä mainitun laajamittaisen pastoreille tehdyn tutkimuksen takana. He tutkivat myös syitä, mitkä ovat johtaneet hengellisten johtajien palvelutehtävän hyvään päätökseen. Seuraavassa kuusi väkevää tekijää.[3]

1. Väkevä ja elävä jumalasuhde läpi elämän

Edellytys raikkaalle ja jatkuvasti uudistuvalle hengelliselle elämälle ei löydy kokoussarjoissa laukkaamisesta. Ensisijainen tekijä on omasta hengellisestä kasvusta huolehtiminen.
Pidän huolen siitä, että olen jatkuvasti innostunut Jumalasta. Luen ja opiskelen hänen sanaansa riippumatta siitä, tuleeko sitä mitään "tunteita" tai muita "säväreitä".
Sama koskee rukouselämää.

Itse kuuluun siihen teologiseen koulukuntaan, joka uskoo armolahjojen toimintaan tässä ja nyt. Jos siis olet saanut armolahjan puhua kielillä, niin puhu Jumalalle rukoushetkissäsi.
Et tarvitse siihen kirkkoa. Voit rukoilla kielillä ajaessasi autoa tai maatessasi sängyssä. Raamatun mukaan kielillä puhuva rakentaa itseään (1.Kor.14:4). Eli se vie sinut lähemmäs Jumalaa ja avaa hengelliset aistisi jumalallisille aaltopituuksille. Jumalan palvonta ja ylistys on kuin magneetti, joka taas vetää Pyhän Hengen puoleesi…tai sinut hänen puoleensa.

2. Oppilaan asenne

Jeesuksen tapa opettaa opetuslapsiaan oli tehdä heistä hänen kaltaisiaan ja hänen seuraajiaan kaikessa: "Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi:
"Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni,
kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.
Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt.28:18-20).
Näin sanotaan vuoden 1938 kirkkoraamatussamme ja jokseenkin samoin myös vuoden 1992 käännöksessä.

Kun katsomme Matteuksen tekstiä alkutekstistä, ymmärrämme että nykykäännöksemme edustavat pitkälti luterilaista kastekäsitystä.[4] Sen mukaan opetuslapseuttaminen tapahtuu kastamalla. Alkutekstissä opetuslapseuttaa on imperatiivi eli käskymuoto.
Muut verbit ovat partisippimuotoja.

Käännöksen tulisi kuulua jokseenkin tähän tapaan: "Menkää, tehkää opetuslapsiksi, kastettuanne heidät nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen".

Kaste oli siis alkusysäys opetuslapseuttamiselle.

Ajassamme liikkuu mielestäni liian paljon kertakäyttökristillisyyttä ja uskonnollisuutta,
joka ei kykene vastaamaan ihmisten syvimpiin tarpeisiin. Kiertäessäni puhumassa joissakin seurakunnissa viimeisen puolenvuoden aikana, olen havainnut, että tilaisuuksissa käydään silloin tällöin, sen suuremmin sitoutumatta seurakuntaelämään.

Opetuslapseuttaminen merkitsee Jeesuksen vastaanottaneiden ihmisten järjestelmällistä opettamista seuraamaan Jeesusta. Ilman tätä uskoon tulleesta ihmisestä ei kasva kypsää, hedelmää kantavaa uskovaa.

Kun tulin itse aikoinaan uskoon, sain kasvaa seurakunnassa, jossa systemaattisella ja hyvin syvällisellä raamatunopetuksella oli iso sijansa.
Kiitos vain Helsingin Lähetysseurakunnalle! En yhtään liioittele sanoessani,
että kuusi ensimmäistä uskossa olo vuottani oli kaikkein ratkaisevampia.
Rakastuin Lähetysseurakunnan pastoreiden opetusten myötä Jumalan sanaan. Kolossalaiskirje 3:16 sanoo seuraavaa: "Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana".

Tämän päivän teologisessa ja uuspakanuuden sekamelskassa puhtaan sanan tuntemisen tärkeys on luovuttamaton. Mutta ei vain luetun sanan, vaan myös sen ymmärtämisen välttämättömyys. Edesmennyt Vineyard -liikkeen perustaja, pastori John Wimber sanoi:
"It's not enough to be biblically literate, we must be biblically obedient also."
Eli suomennettuna: "Ei riitä, että olemme kirjaimellisesti raamatullisia.
Meidän tulee olla raamatullsia myös kuuliausuudessa".

Opetuslapseuttamisen keskeisin osa-alue on oppia elämään Raamatun mukaan, niin että entisen elämämme syntitottumukset ja tavat jäävät pois.
Ef.1:12 on merkittävä jae, joka kuvaa mistä Kristuksen seuraamisessa on kyse:
"Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi" (vuoden 1992 käännös).
Eli rakastan ja tavoittelen sitä, mitä Jumala edustaa ja on.

3. Kristuksen kaltainen luonne

Kristuksen kaltainen luonne edustaa sitä mitä Jeesus on itsessään: "oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne" (Matt.11:29). Joudumme tekemään elämässämme jatkuvasti valintoja. Kyse on sisäisestä kasvustamme ihmisenä. Samoin siitä, mikä tai mitä asiat määrittävät valintojamme.
Omat mieltymyksemme, tottumuksemme, yleinen mielipide vai Jumalan sana?

4. Vakaumuksesta kiinni pitäminen

Ne uskovat, joiden vaellus on päättynyt hyvin, ovat pitäneet kaikissa elämänsä olosuhteissa kiinni vakaumuksistaan ja lupauksistaan Jumalalle.
Uskollisuus Jumalaa kohtaan on johtanut myös henkilökohtaisten näkyjen ja unelmien toteutumiseen.
Meitä ei ole vain kutsuttu maksamaan asuntolainaa, luomaan hyvää ja tyydyttävää työuraa ja vakaata eläkettä. Raamattu puhuu henkilökohtaisesta näystä ja sen ehdottomasta välttämättömyydestä.
Onko sinulla näkyä Jumalasta?
Onko sinulla unelmaa saada tehdä jotain hyvää Jumalan kanssa?
"Minä seison vartiopaikallani, asetun varustukseen ja tähystän, nähdäkseni, mitä hän minulle puhuu, mitä hän valitukseeni vastaa.
Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: "Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea".
Sillä näky odottaa vielä aikaansa, mutta se rientää määränsä päähän, eikä se petä.
Jos se viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy" (Hab.2:1-3).

Kristityn kohdalla näky ja unelmat kiteytyvät sen hyvän eteenpäin jakamiseen, mitä me olemme saaneet itse Jumalalta. Eli lyhyesti: Jumala on hyvä ja haluaa osoittaa hyvyyttään meidän kauttamme.

Sananlaskujen kirjaan on kirjoitettu: "Missä ilmoitus puutuu, siinä kansa käy kurittomaksi" (Sanl.29:18). Heprealaisessa tekstissä sanan ilmoitus kohdalla on hepreankielinen sana chazon, joka merkitsee unelmaa, näkyä, ilmoitusta.
Englanninkielinen King James Raamattu kääntää jakeen: "Missä ei ole näkyä, siellä kansa hukkuu". Näky ja vakaumus on siis elintärkeä, suorastaan välttämättömyys.
Se puhuu myös toivosta.

5. Jumalan päämäärien toteuttaminen omassa ja seurakunnan elämässä

Tämä oikeastaan kiteytyy jo edelliseen. Jeesuksella oli yksi päämäärä:
tuoda Jumalan valtakunta ihmisten keskelle ja osoittaa se tavalla, joka mullisti maailman. Paavali seurasi tässä Kristuksen jalanjälkiä. Hän kirjoittaa:
"Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.
Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni Kristuksen
ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta,
sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta,
sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella;
tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta" (Filip.3:7-10).

6. Tilivelvollisuus jollekin omasta elämästä: mentorit

Näiden viiden teesin lisäksi kuudes merkittävä tekijä, mikä on auttanut hengellisessä ja henkisessä kasvussa on ollut mentorisuhteet läpi elämän. Pastorit, joiden vaellus on päättynyt hyvin ovat olleet tilivelvollisia elämästään jollekin toiselle auktoriteetille.
Usein vielä niin, että heillä on ollut läpi elämän erilaisissa tilanteissa useita eri mentoreita.

Mitä mentorit ovat?

He ovat hengellisiä isiä ja äitejä, joille voimme uskoutua. He ovat neuvonantajia, jotka tukevat ja rohkaisevat meitä hengellisessä ja henkisessä kasvussamme ja positiivisesti "potkivat" meitä eteenpäin. He myös tukevat meitä tiukoissa paikoissa.
Usein myös mentorit itse kasvavat mentoreiksi tosille.

Meillä täytyy olla joku, jolle uskallamme ja voimme puhua kipeimmistä asioistamme. Joku, joka julistaa meille syntimme anteeksi jne.
Osa pastoreiden lankeemuksista johtuu mentorin puutteesta.
Ei ole ketään, jolle tunnustaa syntistä, ei ketään jolle olisi tulivelvollinen vaelluksestaan.

Kerronpa tähän loppuun erään tapauksen jonkun vuoden takaa.
Olin juuri hakemassa parasta ystäväni ja yhtä mentoriani lentoasemalta.
Ajoimme moottoritietä pitkin jutellen niitä näitä. Joitakin viikkoja aikaisemmin olin tunnustanut hänelle jonkun syntini puhelinkeskustelussa ja saanut ystävältäni synninpäästön. Kesken kaiken hän kysyi, että miten olen pärjännyt asian kanssa.
Hetken aikaa tunsin oloni epämukavaksi, mutta sitten oloni muuttui helpottuneeksi:
joku välittää minusta oikeasti, en ole yksin.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, siihen sanakin meitä kehottaa.

Aurinkoisia kevätpäivä.
Esa Sarvi, pastori

[1] Helen Block Lewis

[2] Kelan Sanomat 3/2002

[3] George Barna kirjassa "Leader On Leaderhip" esitellään hyvän päätöksen kriteerejä (Regal, 1997).

[4] Suomen kristillisessä kentässä kasteella on suuri merkitys.

Luterilaisen opetuksen mukaan kaste vedessä uudestisynnyttää ja pesee pois synnit. Vapaakirkollisessa, helluntailaisessa ja mm. babitistisessa teologiassa kaste on merkki julkisesta sitoutumisesta seurata Jeesusta. Raamattu puhuu "parannuksen kasteesta", joka puhuu syntien tunnustamisesta ja entisen elämän hylkäämisestä. Sen tunnusmerkki on itsensä kastattaminen Jeesukseen Kristukseen ja hänen sovintokuolemansa ja ylösnousemuksensa vastaanottaminen. Raamatun mukaan kaste oli aina henkilökohtainen valinta (vrt. esim. etiopialaisen hoviherran kastetta, Apt.8:26-39).

KUISKAUS PIMEYDESSÄ
20.03.2008 - 12:49

Elämä äärirajoilla paljastaa paljon. Se paljastaa mihin turvallisuuteni ja olemassaoloni tunteet perustuvat. Se paljastaa vääriä rakennusaineita, jos elämä on rakennettu kestämättömille arvoille. Omaa äärirajoilla elämistä olen kuvannut suureksi myrskyksi, joka vie mennessään puusta kaikki lehdet ja jättää paljaan puun jököttämään tummaa taivasta vasten. Näissä hetkissä on pakko kysyä, mihin turvallisuuteni ja olemassaoloni pohjautuu?

Nuorena alle kolmekymppisenä useimmilla on omasta itsestään ikuinen käsitys.
Fiilis on erinomainen, terveys usein hyvä, mahdollisuudet harrastaa kuntoliikuntaa ovat ainakin kaupunkikulttuurissa maksimaalisia. Papukaija G. Pula-aho sanoi aikoinaan, että ”raha rauhoittaa”. Turvattu, vakaa talous ovat lähes jokaiselle itsestään selvyys.
Raha ratkaisee, sanotaan.

Entä jos kaikki hajoaa?

Muistan, kun palasin takaisin ihmisten ilmoille lähes kuukauden sairaalassa olon jälkeen vajaat kaksi vuotta sitten. Sain istuutua ambulanssissa kuljettajan viereen, kun baareilla makasi letkuihin ja laitteisiin sidottu potilas. Meitä kumpaakin siirrettiin jatkohoitoon muihin sairaaloihin. Itse olin ollut sidottu elämää ylläpitäviin vempeleihin vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Nyt käveli omin jaloin. Se oli suuri ihme ja rukousvastaus!

Katselin ambulanssin ikkunasta Suomen suven illassa kiirehtiviä ihmisiä.
Joku palasi töistä, joku ryntäili ostoksille, kuka minnekin. Ulkona liikkui paljon päältä päin katsoen suhteellisen terveen ja reippaan oloista väkeä. Tai ehkä minä van satuin katsomaan ihmisiä uudella tavalla.
Sitten mieleeni tuli ajatuksia: Entä jos kaikki hajoaa? Entä jos kaikki mukavuudet ja itsestään selvyydet; perinteiset suojauksemme alkavat kaatua?
Yksitellen tai kerta rytinällä?

Näin kesän 2006 aikana valtavan määrän ihmisiä, joilta oli viety toivo. Ulkoisesti heiltä saattoi puuttua terveitä sisäelimiä, joiltakin oli amputoitu kaikki raajat, mutta muuten he sinnikkäästi yrittivät jatkaa elämää.

Itse olen käynyt läpi vaiheita, jossa sairastuminen ja kutsumustehtävästä pakollinen poisjääminen ovat lähes murskanneet identiteettini. Olen ollut pakotettu miettimään mihin oma olemassaoloni pohjautuu? Mikä tai kuka sen määrittää? Tarpeettomuuden tunteet ovat olleet aika ajoin painajaismaisia kestää. Kelpaamattomuus työelämään aikuiselle, nelikymppiselle neljän lapsen isälle on ollut kova pala. Olen huutamalla huutanut Jumalaa pimeyden tiivistäessä otettaan. Olen ajautunut hetkiin, joissa oma avun huuto Jumalan luokse on tuntunut pysähtyvän ikään kuin mustaan, läpipääsemättömään massaan

Pimeä huone

Profeetta Elia oli Raamatussa mies, joka pelkäsi oman olemassaolonsa puolesta.
Hän oli ärhäkkäästi taistellut moraalisen ja hengellisen rappiotilan keskellä elävän kansan usko puolesta. Hän puolusti Israelin Jumalan pyhyyttä. Näissä väännöissä hän joutui vihollistensa takaa ajamaksi paeten erääseen luolaan. Tämä luola ja sen pimeys oli kuin hänen pahimmat pelkonsa, jossa hän kehitteli negatiivejaan, omia kauhuskenaarioitaan.
Väitän, että monilla meistä on omat pimeät huoneemme ja luolastomme, jonne pelkäämme mennä itsekin. Siellä on pelkomme, fobiamme ja kenties salaisimmat kipumme synteineen ja häpeän tunteineen.

Elia oli omassa luolassaan (1.Kun.19). Asiat elämässä eivät kulkeneetkaan odotetulla tavalla. Tuli muutoksia, johon ei oltu varauduttu. Tai muutosten mahdollisuudet tiedettiin, mutta ne työnnettiin pois erilaisten verukkeiden varjolla. Ja nyt oltiin sitten siinä pimeimmässä varjossa. Kannanko loppuelämäni pakenijan leimaa? Olenko sidottu sairauteeni kuin vankilatuomioon? Voiko mikään enää muuttua?

Elia kuuli Herran kutsuvan häntä ulos luolansa perältä. Pelokas profeetta kurkisti ulos,
kun ohi pyyhkäisi suuri ja raju myrskytuuli, joka rikkoi kalliot. Tätäkö Elia odotit?
Väkevää vastausta, jossa annetaan neniin niille, jotka eivät näkyäsi ymmärtäneet?

Myrskyä seurasi maanjäristys. Riittääkö jo Elia?
Myrskyä myrskyn perään ja muita mullistavia asioita ilman, että ehdit entisiä käsitellä.
Kolmanneksi tuli tulta, joka oli varmaan polttaa profeetan kulmakarvat? Aika moni rukoilee kovassa palossaan Herraa lähettämään tulensa, välttämättä tajuamatta mitä rukoilee. Raamattu jatkaa: ”Mutta ei Herra ollut tulessakaan”.

Kuiskaus pimeydessä

Kaiken päätteeksi kuului hyvin hiljainen tuulen hyminä. Siinäkö vastaus kaikkeen huutoon ja pelkoon? Täydellinen vaikeneminen? Kun odottaa, että Jumalalla olisi kipuun jotain sanottavaa, hän onkin hiljaa, korkeintaan vain suostuu hymisemään.
Englanninkielinen NIV raamatunkäännös sanoo 1.Kun.19:17 näin:
”Ja tulen jälkeen tuli hellä kuiskaus”.
Sefanjan kirjaan on kirjoitettu:
”Herra, sinun Jumalasi, on keskelläsi, sankari joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua…” (Sef.3:17).

Mooses pyysi aikanaan nähdä Herran kasvot. Mutta mitä Herra teki?
Kätki Mooseksen pimeään kallion koloon ja peitti hänet varjollaan.
Pimeydessä tulee hyvin avuton olo. Suuntavaisto pettää ja ajantaju hämärtyy.
Elian ja Mooseksen tapauksessa äänettömässä pimeydessä kuului hellä kuskaus.
Mooses kuuli Herran lausuvan oman nimensä: ”HERRA”.
Mielenkiintoista on se, että hepreankielen Herraa merkitsevä sana tulee verbistä ”hajaa”, olla olemassa.

Mitä yritä sanoa?

Olemassaolomme määittää Jumala. Se mitä olemme ja mikä on asemamme hänen edessään, sen määrittää Jumala. Hän on suuri ”Minä Olen”, joka kuiskatessaan oman nimensä ylitsemme, siunaa meidät. Antaa tulevaisuuden ja toivon.
Hänen läsnäolonsa ei lakkaa hengellisten tunteittemme häivyttyä, riittämättömyyden tunteiden kasvaessa ja hyödyttömyyden tunteittenkaan keskellä.
Koska hän on alati ja ikuisesti ollut ja oleva, saamme mekin merkityksen ja täyttymyksemme yksin hänessä ja hänen kauttaan. Näin ollen merkitystä on sillä, mitä Pyhä Henki meistä todistaa:
”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia” (Room.8:16).

Tämän rakkauden keskiöstä meitä ei voi erottaa tuska, eikä ahdistus, eikä mikään muu luotu (Room.8:35-39). Meidän tehtävämme ei ole hallita pimeyttä vaan antaa Jumalan sytyttää valot ja ajaa ”torakat” pois.
Kuuntele mitä hän julistaa Kristuksen omista:
”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään”(Hepr.10:14). Kauneutemme perustuu Kristuksen sovitustyöhän ristillä.

Anna Jumalan julistaa se ylitsesi ja koko maailmalle! Koska Jumala on, olemme mekin hänessä täydellisiä. Pysytään siinä asemassa, johon meidät on kutsuttu, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme alkajaan ja täyttäjään. Hän on ylösnoussut ja siinä on toivomme ja rauhamme.

Siunattua pääsiäistä. Herra elää!

PSALMI 139
22.02.2008 - 18:27

Juuri nyt olen pysähtynyt psalmin 139 äärelle. Sen sanoma on ollut minulle syvää lohdutusta. Voisin oikeastaan sanoa niin, että sitä lukiessani olo on ollut kuin olisin Jumalan lämpimässä ja turvallisessa sylissä, vaikkakin kipeänä. Psalmin sanoma vapauttaa syyllisyydestä, antaa luvan olla keskeneräinen, rikkinäinen ja uupunut. Jumalan sylissä kaikki väsymys ja pettymys saa purkautua ulos juuri sellaisena, mitä ne itse kullakin on. Ja silti hän rakasta, rakastaa ja taas vain rakastaa…

Käyn psalmia 139 kanssanne läpi niin, että etenemme jae jakeelta. Jakeiden väliin ripottelen ajatuksia, joita psalmi minussa herättää. Tällä kertaa käytän vuoden 1992 kirkkoraamattua. Käymme läpi jakeet 1 – 18.

Hän tuntee ja silti rakastaa

1 Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.

Olen kuullut, että kiinalaisissa kirjoitusmerkeissä kriisiä tarkoittava sana on kaksimerkityksinen: se merkitsee vaaraa ja mahdollisuutta. Kriisi voi olla vaarallinen, jopa hengen vaarallinen. Mutta se voi olla myös mahdollisuus uuteen.

Kriiseissä Herra koettelee tai pikemmin tutkii meitä, kuten jakeessa 1 sanotaan. Kirjoittajalla on ajatuksena tutkimisesta muinainen tapa paljastaa metallin alkuperä.
Kullan aitous saatiin selville vain tulessa, koska kaikki muu kuona paloi.

Pietari kirjoittaa koettelemuksista näin:
"Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa" (1.Piet.1:17).

Sananlaskut sanovat seuraavaa:
"Hopealle sulatin, kullalle uuni, ihmisten sydämet tutkii Jumala" (Sanl.17:3).

Mitä arvokkaampi olet Jumalalle, sitä kovempi on käsittely. Niinpä psalmisti sanookin tutkimisen jälkeen Herrasta: "sinä tunnet minut". Jumalan tunteminen on pikemminkin sitä, että hän tuntee meidät. Hän tuntee ja tietää minkälaista tekoa me olemme ja silti hän rakastaa meitä.

Ehdoitta hyväksytty

2 Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
3 Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
4 Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
5 Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.
6 Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Usein olen miettinyt omaa syntisyyttäni, likaisuuttani ja keskeneräisyyttäni.
Lienee jokaiselle meille tullut aika usein päivän jälkeen mieleen, että mitä sitä tulikaan siellä ja sille ihmiselle sanottua ja minkälaista kieltä käytin kulloisessakin tilanteessa? Mutta, kun luemme näitä psalmin sanoja, emme voi muuta kuin mykistyä hämmästyksestä!

Silti Jumala suojaa meitä edetä ja takaa! Silti hän laskee kätensä päällemme ja siunaa meitä. Tämä on erityisen ihmeellistä tässä maailmassa, jossa meitä mitataan kykyjemme, kykenemättömyytemme, sairautemme, terveytemme, taitojemme tai taidottomuutemme, lakipykälien ja muiden normien mukaan.

Jumala ei haavoita meitä lisää, mittaamalla meitä ihmisnormien mukaan. Hän ei maksa samalla mitalla takaisin, hän ei savusta, ei syytä epäonnistumisista, ei syrji vamman, taidottomuuden tai minkään syyn takia. Hän vain laittaa kätensä ympärillemme ja sanoo:
Minä rakastan sinua juuri nyt.

Vanahan liiton aikana uhrieläin saatiin hylätä vamman tai muun virheen takia.
Myös papistoon ei päästetty sairasta ihmistä, koska jumalanpalvelun tuli edustaa puhtautta, virheettömyyttä ja täydellisyyttä. Koko ilmestysmaja- ja myöhemmin temppelijumalanpalvelus oli kuin peilikuva taivaallisesta palveluksesta. Siksi virheettömyys painottuu Vanhassa liitossa. Jumala halusi kansan tietävän, ettei häntä voinut lähestyä miten tahansa tai millaisena tahansa.
Mutta uuden liiton myötä Kristus uhrikuolemallaan lunasti meidät kaikki epätäydelliset, vammaiset ja kyvyttömät ja asetti pyhään papistoonsa.

Pietari julistaa:
"Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan" (1.Piet.2:9).
Katso painotusta määrätty! Jumala asettaa ja Jumala yhdistää. Hän ei hylkää, sillä hän vihaa erottamista ja hylkäämistä enemmän kuin mitään muuta (Mal.2:16).
Hänen riittävyytensä peittää meidän riittämättömyytemme. Hänen täydellisyytensä tulee meidän epätäydellisyyteemme. Ja hänen haavansa koskettaa meidän kipuamme, häpeäämme ja kaikkea puutteellisuuttamme ja antaa luvan palvella ja olla arvollisia.
Miksi?
Koska meissä on Pyhän Hengen kautta Isän todistus lapseudesta!
Ja sitä todistusta ei kumoa mikään laki! Pyhä Henki puolustaa oikeuksiamme olla Jumalan lapsi (Room.8:13-16).

Kivun ja Jumalan läsnäolon keskiössä

7 Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?
8 Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
9 Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
10 sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.

On luonnollista paeta kipua ja kärsimystä. Kukaan ei toivo ja halua niitä osakseen.
Mutta kipu on osa tätä elämää, eikä Jumalan omatkaan säästy siltä.

Kivun tarkoitus?

Oletko koskaan pohtinut miksi Paavali sanoi mielistyneensä heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin ja ahdistuksiin (2.Kor.12:10)?

Kyseinen konteksti on hyvin mielenkiintoinen. Hän kertoo tunteneensa miehen,
joka neljätoista vuotta sitten temmattiin paratiisiin (jak. 2-5). Hän sanoo kerskailevansa tästä miehestä, joka kävi paratiisissa. Se tarkoittaa sitä, että Paavali sai hetken maistaa mitä on elämä paratiisissa, Jumalan luona ilman kipua, ilman vajavuutta; täydellisenä olentona. Mutta jotta hän ei sokaistuisi tulevaan kauneuteensa ja täydellisyyteensä
(kuten kerran aikojen alussa kävi saatanalle), tulisi itserakkaakasi[1] tai ylpeäksi, oli hänen elämässään kipu, joka piti hänet nöyränä; Jumalasta riippuvaisena. Kivun kautta Paavali muisti alkuperänsä: hän oli Jumalasta ja oli kerran palaava Jumalan luokse.
Myös maanpäällisen ajan Jumala pitäisi hänestä kivun ja tuskan keskellä huolta.
Paavali ymmärsi, että hän on osa luomakuntaa ja näin myös itsekin kivun alainen.
Mutta koko luomakunta odottaa vapautustaan (ks. Room.8:18-24). Toivo tulevasta auttoi häntä jaksamaan ja kipu puolestaan veti hänet Jumalasta riippuvaiseksi, armon kerjäläiseksi.

Vaikka Paavali sanoikin mielistyneensä heikkouteen, hätään vainoihin ja moneen muuhun tuskaan, ei hän ollut masokisti. Ilman vaikeuksia ja taisteluita hänen oman lihansa syntitaipumukset, pimeys ja pahuus olisivat päässeet valloilleen. Kipu ja ahdistus käänsi hänet riippuvaiseksi armosta. Hän muisti jatkuvasti mistä hänet oli pelastettu: hän oli entinen seurakunnan vainooja, joka oli armahdettu ilman että olisi pyytänyt tai osannut etsiä armoa. Hänhän luuli toimineensa Jumalan välikappaleena tuhotessaan seurakunta...

Kipu itsessään ei meitä pyhitä. Armo pyhittää, nimenomaan koettu ja läpi eletty armo.
Mutta kipu oli kuin ohjain, jonka kautta Paavali tuli riippuvaiseksi Jumalasta.
Tällöin myös hänen pimeytensä ja syntiin taipuvan luontonsa hän sai haudata Jeesuksen haavoihin. Armo auttoi kestämään kärsimyksen ja kivun niin, että itse kärsimys menetti mahtinsa ja teränsä.

Olen tällä hetkellä dialyysihoidossa ja odotan kutsua munuaisen siirtoon. Olen ollut kerran aikaisemmin vastaavassa tilanteessa, 17 vuotta sitten. Silloin olin juuri mennyt naimisiin ja kaikki elämässä piti olla edessä. Mietin meneekö koko elämä koneiden varassa?
Kenties vuosikymmenet ja elämä jää kokematta?
Nuoruuden idealismissa oli helpompi paeta todellisuutta matkusteluun, seurakunnan toimintaan ym. Koetin toiminnalla ja levottomuudellani paeta myös sairauden pelon tuomaa uhkaa. Kuitenkin pakeneminen oli turhaa. Vajaatoiminen munuainen oli aina mukanani ja jokainen lääkärissä käynti teki sen entistä todellisemmaksi. Näissä mietteissä olin erään ystäväperheeni luona rukousillassa. Sain profetian, jossa sanottiin: "Suostuminen kärsimykseen taittaa terän kärsimykseltä".
Silloin ymmärsin, että menisinpä minne vain ja olisipa tilanteeni mikä tahansa, olisi Jumala läsnä kokoajan. Hänen läsnäolonsa ei lakkaa edes siinä hetkessä, kun minä olen niin syvällä, etten kykene aistimaan hänen läsnäoloaan. Sillä Herra on itse suuri "Minä Olen". Tällöin myös olemassaoloni on Jumalan varassa. Ei laboratorioarvojen, lääkärien ennusteiden, dialyysin keston tai siirrännäisen odotusajan varassa.

Jumala myös osoitti pelkoni aiheettomiksi. Sain uuden munuaisen viiden kuukauden dialyysin jälkeen isältäni. Sen jälkeen olemme vaimoni Outin kanssa saaneet neljä tervettä lasta. Jumala hyvitti moninkertaisesti tuntemani kivun ja tuskan. Siksi, aikaisempien kokemusteni myötä olen oppinut tuntemaan Jumalaa hiukan: ennemmin tai myöhemmin hän kääntää murhepäivämme iloksi, hän kirjoittaa historiamme uudelleen.

Hän julistaa sen meille:
"Minä hyvitän teille ne vuodet, jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat…" (Joel 2:25).

Pimeydenkin keskellä valoisaa

11 Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",
12 sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Moni meitä pelkää pimeää, vaikka emme sano sitä ääneen?
Asuinalueemme lähellä on metsän keskellä hyvin valaistu lenkkipolku.
Uskallan väittää, että kovinkaan moni ei lähtisi tuolle metsäpolulle, jos sitä ei olisi valaistu pimeään aikaan.

Psalmi tuo esille jälleen ajatuksen, että Jumalan läsnäolo on kaikkialla.
Jospa näkisimme näkymättömän, hengellisen maailman niin kuin se todella on!
Eräs profeetta muinoin rukoili palvelijansa puolesta, joka pelkäsi lähestyvää sotajoukkoa. Kovin inhimillistä.

Mutta profeetta ei halunnut palvelijansa jäävän inhimillisten oletusten ja olosuhteiden aiheuttamien kauhukuvien valtaan. Raamattu kertoo:
"Älä pelkää", Elisa vastasi, "meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä."
Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, jotta hän näkisi."
Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään" (2.Kun.6:16-17).

Valonnopeus on noin 300 miljoonaa metriä sekunnissa. Asiaa voidaan ajatella myös niin, että pimeys pakenee valon edestä 300 miljoona metriä sekunnissa. Toisin sanoen mikään pimeys ei ole Jeesukselle pimeää, vaan pimeys on hänelle alamainen kaikessa.
"Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun" (Kol2:15).

Minä olen suuri ihme!

13 Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
14 Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.
15 Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi,
Jumala,Nkuinka valtava onkaan niiden määrä!
18 Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.
Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Me emme ole sattuman tulosta, emme edes silloinkaan, jos tulimme tänne vanhempiemme taholta "ei toivottuina". Takanamme on suurempi suunnitelma,
joka meidän tulee löytää. Suunnitelma elää Jumalaa varten, hänen rakkautensa keskipisteessä. Jeesus sanoo: "Vaan etsikää ensin Jumalanvaltakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan…"(Matt.6:33).

Täytin tässä hiljan taas yhden vuoden lisää. Vaimoni osti minulle syntymäpäivälahjaksi
t-paidan, jonka rintamuskissa lukee komeasti "kahdeksas ihme".
Paita on Eppu Normaali yhtyeen fanipaita (vaikka en tunnustakaan Eppujen värejä).
No, joka tapauksessa kukin saa tulkita tekstiä miten haluaa.
Moni varmaan muistaa ne maailman seitsemän ihmettä?
Pyramidit, Kiinan muurin ja sen semmoiset?

Kun heräsin kolmen päivän tajuttomuudesta Meilahden sairaalan teho-osastolla 22.5.2006 ja heräämisestäni neljä päivää myöhemmin kävelin kahdella jalallani vuodeosastolla, mieleeni tuli jakeen 14 sanat: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen".

Jumalan armosta minä kirjoitan tätä tekstiä kotonani. Jumalan armosta pelastuin takaisin elämään, joka oli enemmän kuin hiuskarvan varassa. Pernavaltimostani repesi suuri verisuonipullistuma, jonka johdosta vuodin 8 litraa verta. Verenvuodon takia menetin aikanaan isältäni saman siirtomunaisen ja odotan nyt uutta. Mutta silti koen jo kokeneeni suuren ihmeen! Minä elän! Elän Kristuksen armosta ja hänen kauttaan!
Siksi paita on myös osa todistustani: olen kahdeksas ihme! Jes! Kiitos Jumalalle!

Tuntuuko siltä, että Jumala on hukassa? Tuntuuko siltä, että kaiken tarkoituksellisuus on haussa?
Minusta tuntuu niin usein. Kaiken kaamoksen, kivun, dialyysien, työstä ja kutsumuksesta sivuun laitettuna tuntuu usein tosi kurjalta ja hankalalta. Usein tuntuu siltä, ettei tässä elämässäni ole mitään järkeä. Joskus autossa istuessani saatan huutaa kurkku suorana tuskaani Jumalalle, kun kukaan ei ole kuulemassa ja näkemässä.
Huudan, kun tiedän Isälläni olevan niin levät hartiat, että hän sen kestää.

Aabraham oli kerran myös hyvin turhautunut. Hän oli melkein menettänyt vaimonsa Faaraon hoviin omien pelkojensa ja sähläilyjensä takia. Hänen vaimonsa Saaran orjatar odotti hänelle avioliiton ulkopuolista lasta. Tämän häpeän lisäksi Aabraham parka kärsi häpeästä, koska hänen vaimonsa Saara oli hedelmättömästä suvusta.
Siis kykenemätön saaman lapsia. Näiden tunteiden vallassa valvoessaan taas yhtä unetonta yötään Jumala ilmestyi hänelle. Raamattu kertoo Jumalan vieneen Aabrahamin ulos teltastaan ja sanoi: "Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi:
"Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä" (1.Moos.15:5).

Samoin psalmin kirjoittaja huudahtaa: "Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi,
Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä!
Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani".

Jumalalla on meille suunnitelma: elää hänen rakkautensa ja tahtonsa keksipisteessä. Oleellisinta ei ole joku näky ihmisistä tai tehtävistä.
Olen elänyt läpi ajanjakson, jossa koko näky ja unelma otetaan kokonaan pois.
Ja jos koko elämäni nojaa silloin johonkin työnäkyyn, mitä silloin jää jäljelle?!
Kaikki ei ole siinä, että saan olla seurakuntatyössä mukana.
Ei kaikki ole sitä miten ihmiset tai olosuhteet meitä arvioivat tai kohtelevat.
Tärkeintä on se mitä Jumala meistä sanoo ja ajattelee. Tällöin myös oleellisinta on se,
että me uskomme siihen mitä Isä meistä ajattelee.

Lainasin kirjastosta kirjan nimeltä "Tuntemattoman profeetan päiväkirja" (Kuva ja Sana, 2006). Siinä on muuan kaunis ajatus, joka on kantanut minua. Jaan sen kanssasi:

"Minä vien sinut paikalle, jossa voin olla sinun ainoa henkäyksesi, jossa yhteys Minuun on ainoa syy olemassaoloosi, jossa mikään muu ei kanna sinua. Elämän huolet ja ahdistukset, jopa Minulta saatu kutsu, vyöryvät ylitsesi, mutta Minä vien sinut Hengessä syvemmälle, paikalle, jossa läsnäoloni kuluttaa sinut. Vasta siellä Minä voin auttaa sinua. Katso, rakkaani, Minä pyydän sinua kestämään Minussa. Isä ja Minä etsimme näinä päivinä niitä, joissa voimme asustaa. Me etsimme niitä, jotka palvovat meitä hengessä ja totuudessa. Me etsimme niitä, jotka janoavat päästä yhteytemme".

Siunattuja ja aurinkoisia kevätpäiviä sinulle.

SYVIN TUSKA
05.02.2008 - 20:47

Pysähdyin yhtenä päivänä merkillisten sanojen ääreen, jotka Jeesus sanoo opetuslapsilleen hiukan ennen pidätystään.
Vanhempi kirkkoraamattu sanoo sen näin: "Lapsukaiset, vielä vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette minua etsimän, ja niin kuin sanoin juutalaisille: 'Mihin min menen, sinne te ette voi tulla', sanon minä myös teille"(Joh.13:33).

Mitä Jeesus sanoo? Miksi hän näin puhuu?
Usein tulkitsemme tämän jakeen, sekä Jeesuksen viittauksen aikaisempaan lausumaansa siten, että hän puhuu taivaaseen menostaan (ks.Joh.8:21). Mutta sulkisiko hän taivaan opetuslapsiltaan? Ei varmasti.

Mutta minne hän oli menossa? Mihin astumassa?
Kärsimyksiin, joita ei voi verrata mihinkään, mitä me koskaan koemme ja kärsimme. Uskon, että Jeesus puhuu siitä kärsimyksen maljasta, jonka hän oli juova katkeraan loppuun saakka. Sitä hän ei jakaisi kenenkään kanssa.

Vähän sanoja, paljon merkitystä

Jeesuksen koko olemus ja rukousten sisältö Getsemanessa kertoo kaiken. Hän rukoili evankeliumien mukaan vain kolmesti nämä sanat: "Isä, jos tahdot" (Luuk22:42); "Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja…"(Matt.26:39). Huomaa painotus, jos mahdollista. Luukas huomioi vielä sen, että tuskan syvyys ja rajuus näkyi Jeesuksessa fyysisinä oireina. Jeesuksen hiki oli kuin veripisarat.

Olen itse joutunut käymään läpi pimeyttä ja kipua, jossa voimat eivät ole toisinaan riittänet kuin kahteen sanaan: "Herra, armahda". Usein ne kertovat Jumalalle enemmän, kuin pitkät litaniat. Tässä lienee syy, miksi Jeesus rukoili niin kuin rukoili.

Seuraavan kerran Jeesus rukoili ristillä anteeksiantamusta pahantekijöilleen, lyhyesti:
"Isä, anna heille anteeksi…he eivät tiedä mitä tekevät". Ilman tätä rukousta ei kukaan meistä voisi saada anteeksi, eikä myöskään kykenisi pyytämään anteeksiantoa, joka antaa täysin uuden mahdollisuuden aloittaa alusta.

Jeesus kävi pimeimmän pimeyden läpi

Pimeys, jonka Jeesus kohtasi oli syvyydeltään, voimaltaan, rajuudeltaan, ankaruudeltaan ja kauhuiltaan sellaista mittaluokkaa, jota yksikään ihminen ei pystyisi kestämään.
Usein ajattelemme Jeesuksen kärsimystä pelkästään fyysisenä kipuna. Olemme lukeneet evankeliumeista kuinka jo juutalaisen neuvoton edessä Jeesusta piestiin ja syljettiin. Roomalaisten ruoskimisella ei ollut mitään rajaa. Kun Mooseksen laki antoi luvan rangaista rikollista viidelläkymmenellä ruoskan iskulla, eivät roomalaiset kunnioittaneet näitä sääntöjä pätkän vertaa. Ja sitten ristiinnaulitseminen, Persiasta Roomaan periytynyt julma tapa tappaa ihminen. Kaiken tämän fyysisen tuskan ohella Jeesus koki täydellisen hyljätyksi tulemisen ystäviensä, kansansa ja lopulta myös Isän Jumalan taholta.

Hänet erotettiin syntinä Jumalasta ja meistä, jotta me saisimme armon ja parantumisen omiin hylkäämisiimme ja kipuihimme. Hänet häväistiin, jotta meidän häpeä peittyisi ja saisimme rauhan.

Tuskaan puetut

Kerroin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani viime syksynä ostaneeni Nightwish –yhtyeen uuden levyn Dark Passion Play, suomeksi Pimeä tuskan soitto.
Nimensä mukaan levy puhuu paljon kivusta ja hylkäämisestä. Siis siitä, mikä keskellä me ihmiset elämme. Levyn musiikki ja laulujen sanat ovat toimineet omassa sairauden ja työstä sivuun jäämisen tuskassani katalysaattorina. Tuskani on saanut kanavan tulla ulos.
Lukkiutuneet tunteet ovat tulleet avatuiksi ja tuuletetuksi.

En ikinä maailmassa olisi vielä muutamavuosi sitten uskonut tulleeni terapoiduksi näin. Katsoin heavy-musiikkia hyvin yksisilmäisesti. Nightwishin musiikin myötä olen alkanut ymmärtämään myös ihmisten kipua, joka tulee esiin raskaamman musiikin kautta.
Peitämme sitä mihin eniten sattuu ja suojaamme itseämme. Olenkin huomannut, ettei kaiken mustan ja tumman takana ole pirun yritys harhauttaa meitä, vaan pikemminkin hätä- ja tuskanhuuto tulla kohdatuksi armolla.

Mitä tarjoamme?
Uuden hylkäämisenkö, koska se tulee meille vieraassa ja jotenkin väärässä paketissa?
Kierrän kaukaa…?

Vuoden vaihteessa istuin Helsingin jäähallissa Nightwish –yhtyeen konsertissa.
Jäähalli oli loppuunmyyty. Valot sammuivat ja sali hiljeni. Introna, joka toi bändin lavalle, alkoi soida kaunis naisen laulu. Laulaja ei ollut yhtyeen uusi naisvokalisti. Kieli oli outoa, mutta jotenkin tuttua.
Sitten rumpukoneisto alkoi jylistä. Siinä vaiheessa tunnistin musiikin ja olin pudota penkiltäni! Musiikki oli Mel Gibsonin ohjaamasta elokuvasta The Passion of the Christ. Inrto oli nimeltään Resurrection, Ylösnousemus, jossa ylistettiin Jeesuksen suuruutta arameankielellä: "Jeesus, Jeesus, nosta sydämeni taivaaseen. Sinun rauhasi syleilköön minua. Ainut pyhä kaikki ylistys sinulle, kaikki elämä iloitsee! Hosianna", Jeesus.
Nigthwis nousi lavalle tämän jytinän ja laulun voimalla. Olin täysin mykistynyt!
Mietin, että onko tämä taas viesti Jumalan etsinnästä, jota näin kaikkialla?
Teemana oli pimeä tuskan soitto, Dark Passion Play. Ehkäpä joku (bändissä?) halusi tuoda esiin jotain etsinnästään tai osoittaa vastauksia: on olemassa tuska, joka kattaa kaikki omat kipumme ja tuskamme. Kristuksen pimeä tuska.

Tuomas Holopainen, yhtyeen keulahahmo on sanonut levyn nimestä seuraavaa:
"Sen verran voin sanoa, että nimellä on kaksoismerkitys. Darkpassion Play tai Dark Passionplay. Passion tarkoittaa intohimoa, mutta myös kärsimysnäytelmää..."
Samaisessa haastattelussa hän sanoo mm. näin: "Olen elänyt äidin puolelta kristillisessä suvussa koko elämäni. Ukki oli pappi ja hänen isänsä oli pappi ja siitä eteenpäin kaikki olivat pappeja. Olen elänyt kristillisessä arvomaailmassa ja saanut hyvinkin luterilaisen kasvatuksen. Äärimmäisen hyväntahtoisen. En ole koskaan kokenut uskontoa vankilaksi."[1]
Joskus voimme löytää lohdutuksen sieltä, mistä sitä kaikkein vähiten odotamme.

Annammeko ihmisten etsiä, ilman että tuomitsemme heitä ulkoisten puitteiden perusteella? Näemmekö etsintää? On aika vastata siihen. Meillä ei ole iäisyyttä aikaa odotella, että joku muu kuin Sinä tai minä sen tekisi puolestamme. Sillä edellytyksellä tietysti, että olemme itse varmoja armahduksestamme.

Rohkeita askeleita elämääsi.
Esa sarvi, pastori

[1] http://www.city.fi/artikkeli/Tuomas+Holopainen/2436/

VALLANKUMOUKSELLINEN RAKKAUS
20.01.2008 - 20:11

Kun kuulemme sana rakkaus, synnyttää se meissä erilaisia ajatuksia, tuntemuksia ja muistoja. Se miten käsitämme rakkauden, riippuu paljolti historiastamme ja miten meitä on kohdeltu. Mutta myös nykyiset ihmissuhteemme ja kokemuksemme vaikuttavat meihin.
Rakkaus on asia, joka vaikuttaa meihin joka tavalla. Se nostaa esiin erilaisia tunteita, motivoi meitä tekoihin ja on ennen kaikkea meihin sisään rakennettu tarve.
Rakkaus huokuu hyväksyntää, se merkitsee turvallisuutta.

Terapeutti Tommy Hellsten kirjoittaa rakkaudesta seuraavaa:
”…kysymys turvasta on oikeastaan kysymys rakkaudesta. Rakastettuna oleminen tarkoittaa sitä, että ihminen pelastuu olemasta itse oman elämänsä ainoa turva.
Rakkaus merkitsee elämän asettamista itseään suurempaan yhteyteen, sellaiseen josta käsin elämä paitsi saa syvemmän merkityksensä myös turvansa. Rakkaus on sitä, että ihminen tietää olevansa matkansa aikana niin kannettu, ettei hänen tarvitse itse kantaa itseään”.[1]

Kun menemme Raamattuun niin kreikkalainen alkuteksti nostaa Uudesta testamentista rakkaudesta kolme eri sanaa, joilla on toistaan syvempi merkitysaste:
Stergo, on luonteeltaan perheen jäsenten välistä rakkautta.
Fileo, on kaverien välistä rakkautta, jolle suomalainen synonyymi on tykkääminen,
pitäminen. Agape, on kaikkein voimakkain rakkauden muoto, ilmaisten pyyteetöntä ja täysin epäitsekästä rakkautta.
Eros ei esiinny Uudessa testamentissa. Se esiintyy kreikkalaisessa kirjallisuudessa ja jumaltaruissa. Ihmisten välisissä suhteissa eros esiintyi seksuaalisessa merkityksessä.

Rakkaussanoista agape on se, jota käytetään ainoastaan Jumalasta.
Raamattu opettaa, että yksi Jumalan ominaisuuksista eli attribuuteista on rakkaus (1.Joh.4:10).
Kaikkein keskeisin osa Jumalan rakkaudesta kohdistuu kadonneita kohtaan:
”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa” (Hes.34:16).
Hes.34. luvun mukaan Jumalan sydämellä ovat erityisesti heikot, sairaat, haavoitetut, eksyneet ja kadonneet.
Minkälainen näky ja näkemys meillä on heistä?
Minkälainen kosketuspinta meillä on heidän todellisuuteensa?
Minkälaista ihan käytännössä on Jumalan tuntema rakkaus syntistä kohtaan?

1. RAKKAUDEN LUONNE

Jumalan rakkaus on paljon enemmän, mitä kykenemme käsittämään tai vastaanottamaan.
Jumalan rakkaus kadonneita ja rikkilyötyjä kohtaan on niin suurta, että se saa meret vellomaan, vuoret halkeilemaan, valtakunnat vapisemaan ja kukkulat horjumaan (ks. Jes.54:10).

Matt.15:32 mukaan Jeesuksella oli suuri sääli ihmisiä kohtaan. Alkutekstin ajatuksen voi ymmärtää siten, että sääli oli niin suurta kuin sisuskaluja revittäisiin irti!
Kyseessä on kreikan voimakkain sääliä ilmaiseva sana.
Vain äiti tai isä, joka näkee lapsensa kärsivän tietää miltä tällainen kipu tuntuu.
Hän asettuisi itse mieluimmin kilveksi tai sijaiskärsijäksi.
Jeesus toimi juuri näin jokaisen meidän kohdalla.

Käytännönrakkaus kadotettuja kohtaan ei ole kaunopuheisuutta, vaan tekoja.

Oletko koskaan pohtinut miten pitkälle Jumala on valmis tulemaan rakkauden kanssa syntistä ihmistä vastaan? Vaikka tämä olisi sitten tehnyt mitä tahansa..?
Meiltä loppuu hyvin nopeasti kärsivällisyys ja sietokyky.
Matt.18:22 kontekstissa Pietari kysyy Jeesukselta anteeksiantamuksen määrää. ”Monestiko on annettava anteeksi? Ihanko seitsemän kertaa?”
Numero seitsemän edusti juutalaisuudessa täydellisyyttä ja Jumalaa itseään.
Jeesus nostaa riman korkeammalle. Hän kehottaa anteeksiantoon ”seitsemänkymmentä kertaa” tai toisen käännöksen mukaan ”seitsemänkymmentä kertaa seitsemän”.

Kyse ei ole mistään matemaattisesta rajasta, vaan metaforasta eli kielikuvasta ilmaista asian kertakaikkisuus.
Jumalan rakkaus ylittää rajoja, eikä jää odottamaan syntisten aloitetta.
Jumala päätti rakastaa meitä, jo ennen kuin olimme edes syntyneet.
Se menee sinne missä kaikkein kadotetuimmat ja kipeimmät ovat.
Jumalan rakkaus on kuin vesi, joka kaivaa tiensä syvälle maan uumeniin ja sieltä ulos.
Se osallistuu niiden ilon ja suruun, joita me emme usein edes huomaa tai halua lähellemme. Jumalan rakkaus kuuntelee heidän surujaan ja itkujaan heidän ehdoillaan.

Kai muistat, että Jeesusta moitittiin siitä, että hän harrasti yhteyttä niiden kanssa, jotka katsottiin kelvottomiksi sen ajan kirkolliseen toimintaan?

”Ja kun hän aterioi hänen kodissaan, niin katso, tuli monta publikaania ja syntistä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa.
Ja kun fariseukset sen näkivät, sanoivat he hänen opetuslapsilleen: "Miksi teidän opettajanne syö publikaanien ja syntisten kanssa?" (Matt.9:10-11)

Me voimme kauhistella homoja, näkemättä koskaan sitä rikkinäisyyttä ja pirstaleista identiteettiä joka sen takana on.

Me voimme ihmetellä uskovien avioerojen kasvua, istumatta koskaan kuuntelemaan sitä yksinäisyyttä ka kipua, mitä tällaisiin tragedioihin liittyy.

Elämä ei ole niin mustavalkoista ja asiat eivät ole niin yksinkertaisia,
mitä traditiomme ja pelkomme vierasta ja syntisiä kohtaan usein ovat.

Olen huomannut yhden karmivan tosiasian. Hyvin usein keskuudessamme esiintyy suoranaista vihaa ja pelkoa seurakuntaelämämme ja sen kulttuurin ulkopuolisia kohtaan.
Pelko ja viha erilaisuutta kohtaan edistävät välinpitämättömyyttä ja suoranaista kylmyyttä. Siitäkin huolimatta vaikka heidän elämäntapansa ja tekonsa olisivat täysin Raamatun arvomaailman ja omien ihanteidemme vastaisia.
Sillä totuus on se, että en edes minä ole päässyt eroon kaikista synneistäni.
Epätäydellisenä ja itse joskus tyrineenä on paljon helpompi olla toiselle armollinen.
Ei tule unohtaa, että kaikkea tuomiota pidättelee sellainen käsi, jonka rakkauden syvyyttä, leveyttä ja korkeutta emme koskaan kykene täysin ymmärtämään.

Yhä uudelleen kokemani armo, jota en ole mitenkään kyennyt ansaitsemaan, mykistää enemmän ja enemmän.

Tiedätkö mitä tällaisen armon kokeminen saa aikaan?
Armon suuruus ajaa minut yhä suurempaan riippuvuuteen rististä.
Armon suuruus ja yllättävyys, kun se tulee silloin kun sitä vähiten odotan ja ansaitsen, paljastaa ja konkretisoi oman pimeyteni. Minä muistan mistä olen tullut ja mitä olisin ilman armoa. Tällöin myös vaatimus toisia kohtaan pienenee. Tiedän, että armo riittää kattamaan kaikki synnit ja puutteet.

2. USKONNOLLISUUDEN SUOJAMUURI

Jeesuksella oli selkeä viesti niille, jotka arvostelivat hänen ihmissuhteitaan:
”Mutta kun Jeesus sen kuuli, sanoi hän: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.
Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria'. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Matt.9:12-13)

Alkutekstissä on seuraava ajatus:
”Eivät voimissaan olevat tarvitse lääkäriä, vaan pahoinpidellyt. Menkää ja ottakaa selvää, mitä tämä on: Armeliaisuutta minä tahdon, en uhritoimitusta.
Sillä en ole tullut lunastamaan vanhurskaita, vaan syntiä tekeviä”.

Uskonnollinen eliitti tyytyi uhritoimituksiin. He olivat tosi uskonnollisia.
Äärimmäisen pikkutarkkoja lain noudattamisessa ja säännöissään.
Mitä tiukemmin he pysyivät traditioissaan, sitä turvallisempi heidän olonsa oli.
Tämän muurin takaa arvioitiin ja tuomittiin koko muuta maailmaa.
Sen suojista oli hyvä ampua toisin ajattelevia ja toisin kokevia.
Yksimielisyys perustui lakihenkisyyteen. Vieras ja erilaisuus herätti pelkoa, pelko, inhoa ja iho vihaa. Ne ruokkivat toisiaan.
Niinpä ainoat kontaktit tavallisiin ihmisiin olivat sen kaltaisia kuin raahata syntiä tehnyt nainen Jeesuksen arvioitavaksi ennen kivityskuolemaa (julkinen häpäisy)
ja ajaa näkönsä saanut sokea pois synagogayhteisöstä, koska parantuminen tapahtui sapattina. Mikäpä oli sen pahempi tuomio, kuin sulkea joku pois seurakunnasta. Jeesuksen ajan kulttuurissa seurakunnasta pois sulkemine merkitsi lainsuojattomuutta ja näin kaiken sosialisen avun ulkopuolelle jäämistä. Esim. spitalisia kohdeltiin niin.

Sapatin koko idea unohtui: omistautuminen Jumalalle ja antaa Jumalalle vapaus toimia niin kuin haluaa. Sapatista tulikin käsite, liturgia, jossa hyväksynnän mittapuuksi nousi traditioiden tuoma turvallisuus ja ihmisten kontrollointi.

Jeesus rikkoi kuvion. Hän vähät välitti tapauskonnollisuudesta, koska se oli täysin sisällötöntä ja tuhosi viimeisenkin luovuuden ja toivon rippeen.
Se vääristi ihmisten silmissä jumalakuvan, jonka käyntikortti oli paikallinen temppeli ja synagogalaitos papistoineen.

”Armeliaisuutta minä tahdon, en uhritoimitusta”.
Jeesus moitti aikansa uskonnollista eliittiä uhritoimituksista.
Eli asioista joita tehtiin tavanvuoksi, unohtaen niiden alkuperäinen sisältö ja merkitys: tuoda sovitus ja armo sinne, missä sitä kipeimmin tarvittiin.
Mutta niin oli aina tehty ja niin tulisi jatkumaan hamaan tulevaisuuteen, koska se piti yllä uskonnollista elitismiä ja sulki särkyneet sydämet ja Jumalaa etsivät sen ulkopuolelle. Jos et kykene täyttämään lakia, et tarvitse armoa.

Meille uhritoimitusten kaltaisia voivat olla asiat, joita teemme traditioiden ja oman turvallisuutemme vuoksi ilman, että ne millään tavalla koskettavat kadoksissa olevien todellisuutta tai että niillä olisi mitään tekemistä oman hengellisen elämämme syventymisen kanssa. Emme koskaan ylitä rajojamme, koska pelkäämme muutoksia,
joita se vaatisi asenteissamme ja tavoissamme.
Muutos koskettaisi omia käsittelemättömiä traumojamme ja syntejämme.
Sillä ne tulevat aina esiin, kun alamme ylittää rajojamme.
Mutta niin pitää tapahtua, jotta uusi viini voidaan laskea sisään.
Se elämä mikä muuttaa oman kipeytemme siunaukseksi, parantaa kivun ja antaa anteeksi enemmän, mitä kukaan meistä ansaitsee.

”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät." (Matt.9:17)

Mikä oli uuden viinin voima?
Sen tuore alkoholipitoisuus eli käymistilan aikaan saama voima, joka syövyttäisi vanhat, kuluneet nahkaleilit. Tavallisesta rypälemehusta tulee oikeaa viiniä, joka juutalaisuudessa oli sovituksen, uuden väkevän elämän symboli.
Uusi viini turmelisi vanhan ja vanha uuden viinin.
Sen vuoksi tarvittiin leilien eli koko [hengellisen] elämän rakennemuutos.

Tätä muutosta ilmensi se, miten Jeesus kohteli temppelin rahanvaihtajia ja kyyhkysten myyjiä. Nämä traditiot säilyttivät papiston eliittiaseman ja pitivät sairaat, haavoitetut ja eksyneet orjina ja papiston mielitekojen kohteena.
Kun Jeesus tyhjensi temppelin rahainvaihtajista ja kyyhkysten myyjistä, tiesi mitä se saisi papistossa aikaan: se loukkasi heidän uskonnollisuuttaan.

Mutta Jeesus näki, että traditiot korvasivat sen, ettei kansaa ja yksilöitä huomioitu. Traditioista tuli turvalinnakkeita, joiden takaa kansalle julistettiin tuomioita, koskaan tutustumatta heidän ajatuksiinsa ja siihen, mistä kipu syntyy ja mitä se on.

Olen huomannut, ettei kipuun auta ”aamenet” tai myötätuntoiset katseet.
Kokemani tuska on ollut paikoin niin suurta, että ainoa tapa saada etäisyyttä ja ymmärrystä kipuun ja jotenkin suodattaa sitä on ollut hyvin raskas musiikki.
Se on ollut ainoa tapa kohdata niitä pimeitä ja äärimmäisen kipeitä tunteita, joita sairauteni ja työstä poisjääminen on saanut aikaan.
Ostin Nigthwishin uusimman levyn syksyllä: Dark Passion Play, (suom. Pimeä tuskan soitto) joka puhuu sävelin ja sanoin ihmisenä olemisen tuskasta, joka hapuillen etsii Jumalaa.
Vielä 2- vuotta sitten tällaisen musiikin kuuntelu olisi ollut minulle täysin vierasta. Itse asiassa arvioin sitä sen turvamuurin takaa, joka luokitteli ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Mutta Jumala on halunnut purkaa tämänkin muurin.

Minun kohdallani siihen on kätkeytynyt myös toinen salaisuus ja sen löytäminen:
olen alkanut ymmärtää sitä kipua ja jumalakaipuuta, joka tätä musiikkia tekevillä ja sitä perinteisesti kuuntelevilla on. Olen huomannut, että vieraassakin, voi olla kovasti tuttuja sävyjä. Aarteita pimeyden kätköissä. Korvaamaton ihmissielu.
Pimeimmältä näyttävä pimeys ei välttämättä olekaan niin pimeää, mitä kenties luulemme. Pimeys voikin olla savuverho oman kipeyden ja jumalaikävän edessä.
Sen erottamiseen tarvitaan omakohtaisen syntisyyden näkemistä ja syvää armon läpikokemista. Sellaista, joka uskaltaa ottaa riskejä ja ylittää muureja.
Kaikki lehdet jotka tippuvat puista alas, eivät ole kuolleita.
Siksipä: ”joka paljon anteeksi saa, se paljon rakastaa”.

”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani", sanoo teidän Jumalanne.
"Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt,
että sen velka on sovitettu”(Jes.40:1-2).

Herankielisessä alkutekstissä sana lohduttaa, nacham sisältää voimakkaan ajatuksen surun ja tuskan poisitkemisestä. Kyse on Jumalan kokemasta myötätunnosta.
Se mikä meihin sattuu myös häneen: ”Sillä kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut, ja niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun” (Ps.69:10).

”Hän oli kipujen mies ja sairauden tuttava”, ei merkitse yksinomaan sitä, että hän samastui meidän asemaamme tai tunsi jonkin asteista myötätuntoa meitä kohtaan.
Hän tuli yhdeksi minun kanssani.
Alkutekstissä on tällainen ajatus: ”hän tunsi fyysisen ja psyykkisen tuskan ja sairauden läpikotaisin, henkilökohtaisesti” (Jes.53:3).

Tämän perusteella ja tämän tähden, meidän velkamme sovitetaan ja taakkamme vieritetään pois. Tämän perustella myös kaikki uskonnolliset muurit ja teko syyt jakaa ihmisiä eriarvoisiin ryhmiin pelkän ulkoisen käyttäytymisen takia tulee purkaa.

”Huutavan ääni kuuluu: "Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme.
Kaikki laaksot korotettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon; koleikot tulkoot tasangoksi ja kalliolouhut lakeaksi maaksi.
Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä. Sillä Herran suu on puhunut."

”Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet?
Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?
Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niinkuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi”.
(Jes.40:3-5; 58:6-9)

Jeesus sanoi olevansa sapatin Herra. Sillä sanonnallaan hän mursi sen uskonnollisuuden muurin, joka esti Jumalan armoa kulkemasta kaikkiin laaksoihin ja vuoren onkaloihin.
Sen tähden Jumalan myötätuntoinen huuto tulla parantamaan itsensä, koskee tätä päivää. Emme ole Jumalan edessä sen valmiimpia huomenna tai joskus pyhäpäivänä.
Ainoa valmis työ, jonka Jumala kelpuuttaa ja jota hän katsoo, on Jeesuksen sovitustyö.
Se riittää juuri nyt.
Jeesus huusi ristillä viimeiseksi sanoikseen: ”Se on täytetty!”
Me emme voi lisätä siihen mitään.

[1] Tommy Hellsten, Saat sen mistä luovut. Elämän paradoksit. Kirjapaja oy 2000, s.57,58