JUMALAN PYHYYS JA TUOMION TODELLISUUS

Mitä on pyhyys? Entä oikeudenmukaisuus?
Missä kulkee pilkkaamisen raja ja onko Raamatussa paljon esillä oleva synnin tuomitseminen todellisuutta, vai pelkkä kirjallinen tehokeino?

Kun ihmisiltä kysytään, mikä on pyhää, todennäköisesti useimmat vastaisivat elämän olevan pyhää. Pyhyydenkäsite vaihtelee, mutta elämän pyhyys nähdään sen koskemattomuutena ja kunnioittamisena. Rajanvetoa tehdään kokoajan siinä, milloin ihmiselämä alkaa.
Tämä tulee erityisesti esille aborttikeskustelussa. Itse lähden liikkeelle siitä näkökulmasta, että ihmisen elämä alkaa hedelmöityshetkestä. Kaiken elämän takana on persoonallinen, älykäs ja tunteva Luoja Jumala, jonka kuviksi meidät on luotu.

Jumalan pyhyys

Lähtiessäni tarkastelemaan Jumalan kiivasta vastustamista ja sen seurauksia,
on välttämätöntä ymmärtää miksi Jumalan aktiivinen vihaaminen ja vastustaminen on niin vaarallista ja tuhoisaa. Ilman pyhyyden käsitteen ja olemuksen ymmärtämistä synnin tuomitseminen ei avaudu.

Kun puhutaan pyhyydestä, emme saa unohtaa että erityisesti ja ehdottomasti Jumalan keskeisin olemus on hänen pyhyytensä:
”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä” (3.Moos.19:2).

Systemaattinen teologia, joka tutkii kristinuskon peruskäsitteitä, määrittelee Jumalan pyhyyden (hepr. kadosh) tavallisesta ja arkisesta erotetuksi.
Jumalan pyhyys on hänen ehdotonta puhtauttaan, hämmästyttävää loistoaan ja majesteetillisuuttaan. Ilmestyskirjassa kaikki taivaalliset olennot mykistyvät hänen pyhyytensä läsnäolosta, peittäen oman olemuksensa hänen kaiken läpäisevältä katseeltaan (Ilm.4). Häntä ei voida verrata mihinkään, sillä niin erillinen, erilainen ja täydellinen hän on suhteessa koko luomakuntaansa. Hänen pyhyytensä hylkii ja vihaa kaikkea pimeyttä ja syntiä. Mikään pimeys ja synti ei kestä hänen edessään paljastumatta ja tuhoutumatta. Jopa taivas ja maa kaikkine luotuineen pakenevat hänen kasvojaan (Ilm.20:11). Sen tähden ne jotka hänen lähelleen tulevat, tulee myös olla pyhitettyjä ja puhdistettuja; erilleen asetettuja Jumalan tavoin pimeydestä ja synnistä.

Jumala itsessään on myös elämä itse. Johannes todistaa Kristuksesta: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus” (Joh.1:4).
Jumalan kunnioittaminen ja rakastaminen on myös elämän rakastamista, sillä hän on kaiken elämän alkulähde.

Synnin olemus

Synnin perimmäinen olemus on vastustaa Jumalaa. Esimerkiksi hepreankielen sana chata, merkitsee ohiampumista. Ohiampuminen voi olla tahatonta tai tahallista. Synti on kapinaa; rajan ylittämistä jne. Raamattu sanoo, että meidän syntimme erottavat meidät Jumalasta ja tappaa meidät (Jes.59:1-2; Joh.8:21,24). Synti orjuuttaa, vrt. vaikkapa riippuvuuksia (Joh.8:34). Raamatun mukaan jokainen ihminen tekee syntiä (Room.3:23). Synti kaikissa muodoissa vahingoittaa meitä itseämme, sekä läheisiämme.

Nokia Mission Uutisia –lehden helmikuun 2009 numerossa Timo Aro-Heinilä sanoo: ”Mikä tahansa Jumalan tahdon vastainen tekomme, sanamme – jopa ajatuksemme – riittää saattamaan meidät verivelkaan Jumalaa kohtaan”.
Siksi ainoa tie pelastua tuomiosta on Jeesuksen vastaanottaminen pelastajanamme (Apt.4:12).

Kuolemasta on tullut viihdettä

Ei tarvitse kuin lukea iltapäivälehtiä tai katsoa uutislähetystä tv:stä, kun tajuamme synnin tuhovoiman. Kysymys ei ole enää pelkästään uutisraporteista sodan keskellä, joissa näytetään silpoutuneita ruumiita. Joulukuussa 2008 Ilta Sanomat uutisoi erään amerikkalaisen vakavasti sairaan miehen kuolemasta sveitsiläisellä eutanasiaklinikalla. Se näytettiin Britanniassa tv:stä parhaaseen katseluaikaan Sky-kanavalla.

Lukiessani tätä juttua mietin, että voisiko vastaava olla mahdollista Suomessa? Onhan meillä jo omat Big Brotherit, jossa häpeä ja uskottomuus on tuotu olohuoneisiimme. Ihmisten arvoja muokataan median sanelemana häpäisemällä ihmisyyttä, yksityisyyttä ja intimiteettiä.

Sanonta omena ei kauas puusta putoa osoittautui kauhistuttavan todeksi! Tammikuussa Ilta Sanomat uutisoi uudelleen:
”Yle aloittaa ensi vuonna sarjan Viimeiset sanani, johon etsitään parhaillaan kuutta kuolevaa suomalaista. Sarjaan voivat hakea henkilöt, jotka tietävät kuolevansa kuukausien sisällä...”

Ateistinen jumalanpilkka

Pyhyyden ja puhtauden häpäisyn edellä kulkee maailmanlaajuinen kampanjointi, joka pyrkii kaikin tavoin kieltämään persoonallisen Jumalan. Sen mukaan ei ole olemassakaan mitään persoonallista, saatikka pyhää Jumalaa, joka vaatisi ihmisen tilille pahuudestaan.

Esimerkiksi Englannissa on menossa kampanjointi, jossa linja-autojen kyljissä lukee ”ehkä Jumalaa ei olekaan”. Taustalla on ääriateistien hyökkäys kristinuskoa vastaan. Tietysti tässä tulee väkisinkin mieleen, että joku näitä ateisteja pännii ja häiritsee, kun heillä on jatkuva tarve yrittää todistella Jumalan olemassa olemattomuutta. Kenties taustalla piileekin ajatus, mitäs jos Jumala sittenkin on?
Vastuu omalla kohdalla omasta elämästä olisikin silloin liian suuri kestää, vai kuinka?

Joka tapauksessa näissä kampanjoissa Jumalaan uskovat pyritään mustamaalaamaan idiooteiksi, joiden uskolla ei ole minkäänlaista pohjaa.
Tämän sodan airuita ovat mm. evolutionisti Richard Dawkins teoksellaan “Jumalharha”. Toinen päänaukoja on brittiläis-amerikkalainen kirjailija ja toimittaja Christopher Hitchens kirjallaan ”Jumala ei ole suuri, kuinka uskonto myrkyttää kaiken”. Hitchens on fanaattinen ateisti ja jumalauskon vastustaja. Hänen mielestään ”uskonto on valehtelua, toivoa ilman todisteita.”

Dawkinnsin virallisilla kotisivulla myydään mm. t-paitaa, joka rinnassa on ote hänen kirjastaan ”Jumalaharha”:
“The God of the Old Testament is arguably the most unpleasant character in all fiction: jealous and proud of it; a petty, unjust, unforgiving control-freak; a vindictive, bloodthirsty ethnic cleanser; a misogynistic, homophobic, racist, infanticidal, genocidal, filicidal, pestilential, megalomaniacal, sadomasochistic, capriciously malevolent bully." - Richard Dawkins, The God Delusion

“Vanhan testamentin Jumala on luultavasti kaikista vastenmielisin hahmo kaikissa fiktioissa: kateellinen ja ylpeä; pikkumainen, epäoikeudenmukainen, kasvamaton kontrolli-friikki, kostonhimoinen, verenjanoinen etninen puhdistaja; naisvihaaja, homokammoinen, rasistinen, lapsenmurhaaja, joukkomurhaaja, oman lapsensa tappaja, kulkutautien levittäjä, suuruudenhullu, sadomasokistinen, oikukas ilkeämielinen kiusaaja.” –Richard Dawkins, Jumalaharha

Tätä paitaa saa sitten ylpeänä kantaa omana manifestinaan. Parasta lääkettä näille humpuukkimestareille on elävä kristitty, jolla on elävä ja toimiva jumalsuhde.
Konkreettisesta jumalayhteydestä yksityiskohtaisine rukousvastauksineen todistaminen tukkii ärhäkkäimmänkin ateistin ja jumalakieltäjän suun, mikäli he pystyvät itse rehellisyyteen.
Näiden tutkijoiden ja suunpieksijöiden ongelman ydin on siinä, että he koettavat mikroskoopin ja rajallisen järkensä avulla osoittaa Jumala poissaolevaksi.
Siinä he kieltämättä onnistuvatkin, koskapa Kaikkivaltias ei mahdu heidän pieneen mikroskooppinsa ja järkeensä (sori suorasukaisuuteni).

Olin kauhussani selatessani runsas vuosi sitten kirjakaupassa suomenruotsalaisen kirjoittajan Erik Wahlströmin romaania ”Jumala”, jossa hän äärimmäisen häikäilemättömästi pilkkaa Jumalaa. Kirja on olevinaan Jumalan elämänkerta, mutta jo ensilehdistään alkaen se on sana sanalta mitä karkeinta Jumalan pyhyyden häpäisyä ja pilkkaa kuvaten Jumalan kiimaisena olentona, jonka moraali horjuu. Kävellessäni kirjakaupasta ulos kyselin päätäni pudistellen itseltäni ja Jumalalta kuinka kukaan voi mennä näin pitkälle? Eikö jossakin kulje rienaamisen raja?
Mielessäni oli Jumalan oma sana Jesajan kirjasta:
”Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi.
Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta.
Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin. Silloin hänen oma käsivartensa auttoi häntä, ja hänen vanhurskautensa häntä tuki.
Ja hän puki yllensä vanhurskauden kuin rintahaarniskan ja pani pelastuksen kypärin päähänsä, hän puki koston vaatteet puvuksensa ja verhoutui kiivauteen niinkuin viittaan.
Tekojen mukaan hän maksaa palkan…” (Jes.59:15-18).

Millainen jumalakuvamme on?

Näiden kaikkien kirjoittajien teksteissä huokuu suuri viha Jumalaa ja kristinuskoa kohtaan. Niiden mukaan kaiken pahuuden alku ja juuri on uskonnot maailmassa. Kuinka pitkä tai lyhyt matka näistä on sitten kristittyjen vainoihin? Länsimaissa olemme saaneet elää melko rauhassa uskomme kanssa. Mutta kuinka kauan tämä hiljaiselo jatkuu?
Tietysti hiljaiselo on varsin tehokas näivettämään uskoamme…

Tämän vimmaisen raivon ja syyttelyn alla kirjoittajat näyttävät sulkevan ihmisen ja erityisesti oman vastuunsa kokonaan pois maailmassa vallitsevasta synnistä ja pimeydestä. Sillä alkujaan synti tuli maailmaan ihmisen omien valintojen tuloksena. Synti ei ole geenivirhe.

Huolestuttavaa on myös se, että Jumalasta on tehty ”lässyn lässyn nallekarhu”, joka kestää kaiken heittelyn, repimisen ja raastamisen lastenhuoneessa nurkassa kököttäen.
Ilmekään ei värähdä, eväkään ei liikahda. Ja valitettavasti kuollut kristillisyys kaikkine muotomenoineen on edesauttanut tällaisen ”lässyn lässyn nallekaru” jumalakuvan muodostumisessa.
Olemmeko jo unohtaneet, millainen Juudan jalopeura Jeesus oli temppelissä, josta hän ruoskaansa heiluttamalla ajoi ulos rahanvaihtajat ja kyyhkysten myyjät?
Tällainen Jeesus on tyystin toisenlainen, mitä maidonvalkoisen, virheettömän ihon ja hempeän autuaan katseen saanut alttaritaulun Jeesus on.

Mark Buchanan, kanadalainen pastori ja kirjailija sanoo osuvasti kirjassaan “Kesytetty Jumala”: ”On kuin Jumala olisi vähän hupsu vanha setä, jolla kasvaa karvoja korvissa ja jonka silmät hieman vuotavat ja joka iskee silmää meidän pienille kujeillemme ja synneillemme. Niin, onhan hän sellainen mukava.
Mutta Jumala ei ole mukava. Jumala on kuluttava tuli…
Jumalan pääasiallinen huoli ei ole varmistaa, että sinä ja minä saamme parkkipaikan ostoskeskuksen uloskäynnin vierestä tai että haluamamme värisiä vuodevaatteita on – ihmeiden ihme! – alennuksessa tällä viikolla” (Päivä oy, 2005).

Tuomio ei ole satuja ja tarinoita

Jumala odottaa pyhyyttä.
Ei pahuutta.
Olen aivan varma siitä, että Jumala tulee ottamaan nautintokeskeisyyden ja elämän pyhyyden häpäisyn tilille.
Ja jopa jo tässä ajassa!

On aika varomatonta vain naureskella Raamatun selvälle opetukselle siitä, että synti saavuttaa kerran tuomionsa. Jeesus sanoo: ”niinkuin paula; sillä se on saavuttava kaikki, jotka koko maan päällä asuvat” (Luuk.21:35).
Myös Paavali kirjoittaa: ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseään pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Galat.6:7).
Tämän luettuamme saatamme helposti ajatella, että ”niin mutta, sehän koski vain Vanhaa testamenttia. Kai Paavali viitaa johonkin Vanhan testamentin tapaukseen…?”

Ananiaksen ja Safiran kohtalo osoittaa aivan jotain muuta (Apt.5:1-11).
Tämä pariskunta koetti valehdella Jumalalle. He kuolivat kumpikin valheensa takia, jolla he syvän tietoisesti koittivat pettää Jumalaa! Heidän tuomionsa näkemisestä oli se seuraus, että seurakunta näki edelleen, että Jumala on pyhä, kuluttava tuli: ”Ja suuri pelko valtasi koko seurakunnan ja kaikki ne, jotka tämän kuulivat” (Apt.5:11).
Ja aivan varmasti se terästi jokaisen uskovan asennetta ja jumalasuhteen valvomista!

1990 luvun alussa tapahtui jossain päin Suomea tapahtumasarja, joka nostaa ainakin minun karvani pystyyn.
Joukko jenginuoria tuli uskovien pitämään teetupabussiin. Tarkoituksena heillä oli vain rienata ja pilkata uskovia ja heidän Jumalaansa. Pilkka oli sävyltään äärimmäisen törkeää. Heitä varoitettiin jumalanpilkasta ja sen seurauksista useaan kertaan. Varoituksiin he totesivat, että "ei noi jutut pelota, me mennään vaikka joukolla helvettiin! Ei pelota".
Ainoastaan yksi joukon mukana olevista sanoutui irti pilkanteosta.
Hänelle yksi teetupabussissa oleva sanoi: ”Jos joskus olet kuolemanvaarassa, huuda Jeesusta avuksesi”.

Tästä kuluin noin kaksi viikkoa, kun tv-uutiset kertoi nuorten ajaman auton suistuneen liukkaalla tiellä jokeen. Auto räsähti jään läpi katolleen, muodostaen läpipääsemättömän tulpan jään ja veden väliin. Auton kyydissä olivat juuri ne nuoret, jotka muutamaa viikkoa aikaisemmin olivat teetupabussilla pilkanneet Jumalaa. Kaikki muut hukkuivat, paitsi henkilö, joka sanoutui irti muun joukon pilkanteosta. Kamppaillessaan hengestään jääkylmän veden alla pimeydessä, hän muisti teetupabussissa kuulemansa neuvon ja huusi Jeesusta avaukseen.
Ja pelastui!

Asioilla on seurauksensa, hyvässä ja pahassa.

Jumalan vanhurskaus, mitä se on

Jumalattomuudella on rajansa. Myös tässä ajassa.
Minä en iloitse yhdenkään jumalattoman kuolemasta.
Herra itse sanoo:
”Olisiko minulle mieleen jumalattoman kuolema, sanoo Herra, Herra; eikö se, että hän kääntyy pois teiltänsä ja saa elää?” (Hes.18:23)
Jumalan vanhurskaus on hänen oikeudenmukaisuuttaan. Se ei poista sitä, että hänen yksi attribuuteistaan on ehdoton rakkaus jokaista ihmistä kohtaan.
Mutta rakkauden alle ei peity koskaan pahuus.

Jumalan vanhurskaus on loppuun saakka ajateltua ja vietyä oikeudenmukaisuutta kärsiviä, syntiä tekeviä ja eksyneitä kohtaan.
Jumala ei ole kyttääjä, joka etsimällä etsii syytä vetää meidät kölin alta.
Hänen pitkämielisyytensä ja rakkautensa meitä kohtaan on PALJON suurempaa, mihin meistä kukaan koskaan pystyy.

Kerran mietin, kuinka pitkälle Jumala on valmis sietämään ja tulemaan syntiä tehnyttä ihmistä vastaan? Simon Pietari kysyi samaa. Hän kysyi, että onko hänen annettava syntiä tehneelle veljelleen anteeksi todellakin seitsemän kertaa (Matt.18:22).
Seitsemän edusti juutalaisuudessa ja Vanhassa testamentissa täydellisyyttä, jopa Jumalaa itseään. Jeesus nosti riman korkeammalle ja sanoi, että anteeksi pitää antaa ”seitsemänkymmentä kertaa seitsemän”. Kyse ei ole matemaattisesta määrästä vaan metaforasta. Anteeksiantamus on kertakaikkista, kaiken kattavaa ja kaiken peittävää. Rakkaudesta sanotaan, että ”kaiken se peittää” (1.Kor.13:7).

Jotta jokainen voisi päästä osalliseksi tästä armosta, me julistamme evankeliumia.
Kerromme mitä Jeesus on meille tehnyt. Miten olemme kokeneet hänen hyvyytensä ja apunsa konkreettisesti elämässämme. Evankeliumi on hyvä sanoma Kristuksesta, joka kantoi jokaisen tuomion. Tutumpaakin tutumpi jaejakso ilmaisee tämän näin:
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi” (Joh.3:16-17).

Minun ja jokaisen meidän valinnoista ja myös valitsematta jättämisestä riippuu näiden sanojen suhde itsemme. Kysymys on niinkin suuresta asiasta kuin elämästä ja kuolemasta.
”Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte” (5.Moos.30:19).

Herran pelko

Mielestäni keskeisimpiä syitä yhteiskunnassa tapahtuvalle jumalanpilkalle on läpi kirkkokuntien näkyvä latteus liberaaliteologioineen. Tämä latteus näkyy Jumalan pelon poistumisena. Liberaaliteologian ja sosiaalisen mössön toisessa päässä heiluu ilmiöhakuisuus. Keksipisteessä onkin ihminen eikä Jumala.
Menestystä saarnaavien vanavedessä kulkee julistus, joka pelkää puuttua seurakunnissa ja yhteiskunnassa vallitseviin epäkohtiin.
Synti on pelkkää mielen heikkoutta tai sosiaalisten olojen karuutta.

Kristus oli täynnä armoa ja totuutta (Joh.1:14,17). Herran kunnia seuraa niiden suojana, jotka häntä pelkäävät, kunnioittavat ja rakastavat (Jes.60:1-2).

Raamattu käskee useaan kertaan pelkäämään Herraa.
Jumalan pelko onkin pahan karttamista: ”Pelkää Herraa ja karta pahaa”(Sanl.3:7b).
Hänen pelkonsa on jopa viisauden alku (Sanl.9:10)!
Tässä suhteessa viisaus liittyy oleellisesti Jumalan olemuksessa olevan pyhyyden ymmärtämiseen sekä oman asemamme ja olemuksemme käsittämiseen Jumalan luomina.
Olemme joka suhteessa riippuvaisia Jumalasta.

Herran pelkoa ei tule sekoittaa pelkoon, jossa pelkäämme jatkuvaa rangaistusta.
Lakihenkisyys ei ole sama asia kuin Herran pelko. Lakihenkisyys nousee väärästä ihmis- ja jumalakuvasta. Se väärästä myös jumalasuhteen.

Lopuksi

Me emme voi koskaan nähdä Jumalan läsnäoloa ilmapiirissä, josta puuttuu hänen kunnioittamisensa. Mutta siellä, missä häntä rakastetaan ja kunnioitetaan, siellä hänen armonsa on todellisuutta. Ja kaiken lopuksi: Jumala puolustaa omaa kunniaansa.