HERÄTYSTÄ ODOTELTAESSA...

Belgiassa asuva ystäväni soitti minulle muutama viikko sitten.
Referoin hiukan puhelinkeskusteluamme...

Ensialkuun hän kysyi mitä olin juuri tekemässä.
Olin lukemassa erästä hengellistä lehteä, jonka olin hetki aiemmin hakenut postilaatikosta. Lehdessä kerrottiin amerikkalaisen evankelistan vierailusta Suomessa.
Niinpä sitten luin ystävälleni, mitä mielenkiintoista evankelista apureineen julisti:
”Et jätä tätä rakennusta sellaisena kuin tulit.
Työsi, perheesi, palvelutehtäväsi ja taloutesi eivät ole enää entisenlaisia...
Suomessa tullaan näkemään väkevin hengellinen manifestaatio mitä, maailmalla on koskaan koettu”.

Juttua lukiessani, totesin ystävälleni, että ”tämä julistus on aika kaukana siitä todellisuudesta, missä me perheenä olemme eläneet viimeiset neljä vuotta”.
Sairastumiset, kutsumuskriisit, työstä ulosjoutumiset, henkilökohtaiset talouskriisit ja niiden jälkipyykit.

Mietin vain, että miten pitkälle tällainen julistus kantaa?
Miten paljon se vastaa niiden ihmisten hätään ja kysymyksiin, joita kohtaan omilla saarnamatkoillani: avioeron kokeneiden, hylättyjen, kilometritehtaalle passitettujen, rajun loppuunpalamisen kokeneiden, vaikeasti sairaiden ja monien muiden hätään?

Miksi ja kenelle?

Mieleeni tulee Raamatusta ihmisjoukko, joka pyysi profeettaa julistamaan heille vain kauniita ja mieluisia asioita. Ei sitä, että heidän asenteensa ja tapansa elää loukkasi Jumalaa ja lähimmäisiä (en tiedä mitä muuta em. evankelista julisti. Siksi kirjoitukseni onkin
tulkittava laajemmassa kontekstissa).

En lakkaa hämmästelemättä sitä, miten pitkään me luotamme siihen utopiaan, että kannettu vesi pysyisi kaivossa?
On hyvin helppo rahdata jostain kaukomailta joku tänne kertomaan, kuinka meidän pitää elää saadaksemme kestohymyn, lihavan rahapussin ym. mukavaa.
Ihmettelen ja mietin seurakuntien ja erityisesti meidän pastoreiden kritiikittömyyttä miksi yhä uudelleen ja uudelleen haksahdetaan siihen, että joku nimimies tai niminainen toisi meille herätyksen?
Siitäkin huolimatta, että heistä niin moni on jättänyt massiivisten kokoussarjojen jälkeen taakseen tyhjiä sydämiä, tyhjiä rahapusseja ja pettyneitä ihmisiä?

Kyselen, että ketä varten ja mitä varten näitä juttuja tehdään?
Leikitään seurakuntaa, mutta hukataanko kuitenkin pääoma:
ihmiset tyhjien lupausten alle?
Onko niin, että tietynlainen tarjonta palvelee menneiden herätysten muistoja ja se onkin suunniteltu vain ”kauniille ja rohkeille”?
Niille jotka onnistuvat ja kykenevät joka tilanteessa säilyttämään kestohymynsä.
Ongelmat lakaistaan rukousmattojen alle tehokkaasti painottamalla, että ”meillä ei ole ongelmia seksuaaliriippuvaisten kanssa, meillä ei saa erota, meillä ei saa epäonnistua” jne.
Mutta silti lauletaan, että ”tule sellaisena kuin olet.”

Usko ei tee sterilliksi ongelmille

Ja kuitenkin tässä elämässä meille kaikille, uskosta tai uskomuksista riippumatta tapahtuu asioita, joita haluaisimme kaikki välttää.
Onko silloin rahkeissamme ja puheissamme varaa armolle?

Tulevatko seurakunnissamme kohdatuiksi ihmiset, jotka eivät kykene täydellisyyteen?
Ylipäätään: mahtuvatko he joukkoomme?

Miten käy niiden, jotka eivät opi herätysliikkeittemme ja kirkkokuntiemme slangia ja ristinmerkkejä rauhantoivotuksineen?

Herätystä odoteltaessa kyselen, jääkö ihminen jalkoihin sen tähden,
että oman mukavuuden maksimointi, traditiot ja pelkomme erottavat meidät liian tehokkaasti tästä maailmasta ja sen ihmisistä?

Pelkään pahoin, että keskiluokkaisuutta uhkuvina meistä uskovista hienoissa seurakunnissamme on vaarassa tulla kuuroja ja sokeita.
Olemme kadottamassa sen herkkyyden ja kosketuspinnan ihmiselämän todellisuuksiin, mikä muiden muassa profeetoilla oli.
Heillä oli kosketuspinta Jumalaan, joka hallitsee, mutta myös kosketuspinta kipujensa keskellä eläviin ihmisiin.
Heidän saamansa kosketuspinta oli se näky, joka ajoi heitä eteenpäin.
Näky on enemmän kuin puheet ennennäkemättömistä manifestaatioista, rahapussin paksuuden kasvamisesta lama-aikana ja kestohymystä.
Heillä oli näky Jumalasta ja ihmisistä Jumalan parannettavina.
He näkivät sen, mikä nyt pelottavaa vauhtia on katoamassa länsimaiselta herätyskristillisyydeltä.

Kysymys on tästä:
”Heidän sydämensä huutaa Herran puoleen.
Sinä, tytär Siionin muuri, anna kyyneltesi virtana vuotaa yötä päivää!
Älä suo itsellesi lepoa, älköön silmäteräsi ummistuko.
Nouse, kohota valitushuuto yöllä, kun alkavat yövaratiot.
Anna sydämesi vuotaa kuin vesi Herran kasvojen edessä.
Kohota kätesi häntä kohden pienten lastesi elämän puolesta, kun ne nääntyvät nälkään kaikkien katujen kulmissa” (Val.2:18-19).

Tiedän, että ihmisillä on nälkä ja jano.
Toivottavasti omat asenteemme ja tiukasti vaalimamme perinteet eivät ole este leivän ja viinin löytymiselle.

Ja mitä herätys on?
Massakokouksia?

Eikö se ole seurakunnan murtumista polvilleen, pyhän Jumalan edessä?
Murtumista parannuksen tekoon, joka raivaa tilaa sydänten kohtaamiselle, haavoitettujen parantumiselle.
Ja mitä ilmeisimmin aito herätys haastaa elämäntapamme ja keskiluokkaiseksi paisuneet seurakuntakulttuurimme.

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.
Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä.
Sinä päivänä nääntyvät janoon kauniit neitsyet ja nuorukaiset” (Aamos 8:11-13).