"This is me for forever, One of the lost ones..."

"Esa, tiedätkö miksi lähdin seurakunnasta ja jätin sen kaiken?" kysyi yksi vanha ystäväni. Olin pohtinut monesti kuluneiden vuosikymmenten aikana, miksi hän ja liian monet muut tuntemani jättivät kerran seurakunnan ja kaiken mitä se edusti?

Ristin Voitto -lehdessä oli äskettäin mielettömän hyvä ja mielettömän paljon ajatuksia herättävä kolumni (RV, no:31, 4.8.2010).
Sen oli kirjoittanut Fida International kehitysyhteistyön ohjelmapäällikkö ja muusikko
Olli Pitkänen.
Pitkänen oli Boaneerges nimisen gospelyhtyeen alkuperäisjäsen.
Hän muisteli 70- ja 80- lukujen helluntainuorison kokoontumisia Heinolan Heinäsaaressa,
niin kutsutuissa Heinola Aktioissa. Itsekin osallistuin useaan Heinola Aktioon "kultaisella" kahdeksankymmenluvulla. Kerrankin todistin uskostani kolmentuhannen nuoren edessä kuusi- seitsentoista kesäisenä...

Pitkänen pohtii kolumnissaan tuon aikakauden nuorisoa näin:
"Olen usein jälkeenpäin pohdiskellut Boanergesin muusikoiden kanssa kipeää kysymystä: missä ovat monet noista ikäpolvemme nuorista, jotka olivat mukana 70- ja 80- lukujen nuorisotapahtumissa?
Vieläkö voisimme saada heidät takaisin seurakuntaan?
En usko, että moni ystävämme jäi syrjään kyllästyttyään Jumalaan.
Menetimme kuitenkin surullisen paljon seurakuntiemme nuoria lakihenkisyyden ja tiukkojen sääntöjen takia. Monet lähtivät katkeroituneena, toiset turhautuneena - kuka minkäkin syyn takia.
Silti tiedän monen heistä kaipaavan edelleen aitoa Jumalan läheisyyttä elämäänsä."

NIMELTÄ KUTSUTUT

Heillä on nimet, jokaisella. Enkä nyt puhu seurakuntien persoonattomista jäsenrekistereistä.
Joku muutti kaiken kaaduttua toiselle paikkakunnalle.
Joku muutti nimensäkin.
Muuta katosivat - jonnekin?
Facebookin profiilista tunnistan hänen kasvonsa, yhden monista, vuosienkin takaa (vaikken itse omista naamakirjan profiilia).

Herra Jumala sanoi kutsuneensa meidät kaikki nimeltä.
"Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun" (Jes.43:1).
Ja vielä enemmän:
"Katso, kätteni hipiään olen minä sinut piirtänyt" (Jes.49:16).
Alkuteksti käyttää piirtämisestä paljon voimakkaampaa sanaa.
Hepreankielisessä tekstissä puhutaan leikkaamisesta ja viiltämisestä.
Se tarkoittaa sitä, että Isä tuntee sen kivun, mitä kukin meistä tuntee.
Se merkitsee sitä, että Isä tuntee sen kivun ja tuskan, mitä eksyneet veljemme ja sisaremme tuntevat.
Ja se merkitsee sitä, että hän haluaa siirtää tuntemansa Isän ikävän meihin, jotta sydämiemme silmät ja korvat avautuisivat sille ikävälle, mikä hänellä on kadonneita ja hukassa olevia kohtaan.

SEURAKUNTATRAUMAT, VOIVATKO NE PARANTUA?

"Esa, tiedätkö miksi lähdin seurakunnasta ja jätin sen kaiken?"
Olin pohtinut monesti kuluneiden vuosikymmenten aikana, miksi hän jätti kerran seurakunnan ja kaiken mitä se edusti?

Olin arvannut oikein.
Hän muiden muassa siksi, ettei jaksanut lakihenkisyyttä, sääntöjä, eikä sitä, ettei uskoa eletty seurakunnassa todeksi.
Kukaan ei kertonut silloin meille, että voimme parantua myös tunnevammoistamme...
Ei kaverini omaa vastuutaan valinnoistaan kieltänyt.
Mutta perimmäinen syy oli hänellä ja monilla muilla varmasti monissa seurakuntatraumoissa.
Kukaan meistä ei vain osannut ajatella, että "pyhity alleviivaamalla Raamattuasi punakynin; pyhity ja loista seurakuntasi vanhimpien edessä olemalla aktiivinen joka rukouskokouksessa; pyhity kieltämällä maailma ja vanhat ystäväsi; ole rohkea todistaja sopivalla ja sopimattomalla hetkellä" (sori jos karrikoin liikaa) oli liikaa.
Ja sitten hän ja moni muu paloi loppuun.
Paloi ja saattoi saada luopion leiman.
Tule siinä sitten "sellaisena kuin olet" takaisin.

IKUISESTI KADONNUTKO?

Suosikkiyhtyneeni Nigthwish on piilottanut lyriikkojensa taakse joitakin totuuksia.
Joistakin olen jopa saarnannut...
Laulussa Nemo (lat. nimetön) lauletaan
"This is me for forever, One of the lost ones...", "tämä on minulle ikuisesti, yhdelle niistä kadonneista."

Mutta enhän minä ole kadonnut?

En, mutta voin tuntea kadonneen ystäväni kivun ja Isän kivun pojistaan ja tyttäristään,
jotka ovat kadoksissa.
Tiedän, että hän haluaa jakaa sen kanssani...

Voisivatko kadonneet kuulla ja tunnistaa Hyvän Paimenen äänen, kun hän kutsuu heitä nimeltä?
Voisinko olla rakentamassa sellaista seurakuntaa ja seurakuntakulttuuria, jossa kaiken hälinän, pakottamisen ja luovuuden tukahduttamisen sijasta Hyvän Paimenen ääni kuuluu?

Haluaisitko olla tekemässä tilaa tällaiselle kulttuurille?

Se ei tule itsestään...

Ja lopuksi: heillä jokaisella on nimi!

"...ja lampaat kuulevat hänen ääntänsä; ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos.
Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä.
Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen" (Joh.10:3-4,9).