JUMALAN PALVOMINEN

Saarnaaja kirjoittaa luvussa kolme: ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla… Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä”. Tämä koskee myös Jumalan palvomista ja ajanjaksoja, jolloin emme kykene kenties mihinkään muuhun, kuin yhteen lauseeseen ”Herra, armahda”.

Omasta kokemuksestani tiedän, että kaikella on määräaikansa.
Elin pitkään ajanjaksoa, jolloin kaikenlainen kiitos, ylistys tai palvonta tuntui äärimmäisen epätodelliselta, kaukaiselta ja elämääni mitenkään mahtuvalta asialta.
Jos joku olisi kehottanut minua vaikkapa puolitoista vuotta sitten huutelemaan ”hallelujaa”, olisin varmaan sanonut, että ”mene lujaa”.
Tuolloin elämääni taakoitti vaikean sairauden lisäksi työstä ja kutsumuksesta sivuun jäämisen helvetillisyys. Kipu on aina yksilöllistä ja sen tähden yksilö pitää nähdä hänen kokemansa kivun kautta. Eli antaa tilaa elää läpi tunteitaan, myös Jumalan edessä. Sillä tulee aika, jolloin ylistys virtaa pumppaamatta.

Eläessäni omaa pimeää yötäni, ainoa musiikki mikä kolahti kipuuni ja avasi kaikkein vaikeimpia tunnelukkoja, oli Nigthwishin musiikin.
Kävipä jopa niin, että Pyhä Henki puhui minulle joidenkin Nigthwishin laulujen kautta.
Tämä saattanee (?) kuulostaa joistakin lukijoistani jopa Jumalan pilkalta, mutta niin vain oli. Minun jumalakuvani on sellainen, että tunnen Herran Jumalana, joka ei puhu meille vain meidän hyväksymien kirkollisten traditioiden tai rajoittuneiden formaattien kautta.
Herra voi käyttää vaikka aasia sanomansa sanansaattajana, kuten kävi Bileamille…

Mitä on palvonta?

Palvonta lyhykäisyydessään keskittyy katselemaan Jumalaa.
Ylistys sen sijaan korottaa ja ”kehuu” kohdettaan. Palvonnassa me keskitymme itsemme sijasta Herraan, katsellen hänen suurenmoisuuttaan, hengittäen häntä, hämmästellen hänen ylivertaisuuttaan ja antaen hänen rakkautensa vaikuttaa meissä.

Kun luomiskertomuksessa sanotaan Jumalan asettaneen ihmisen paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä, antaa alkuteksti myös toisenlaisen mahdollisuuden kääntää ko. jae (1.Moos.2:15).
Toinen mahdollisuus ”viljelemään ja varjelemaan” on kääntää ”palvomaan ja kunnioittamaan”.
Kun mietimme ihmisen olemista paratiisissa, oli hän kaikin tavoin osallinen kaikesta kauniista, puhtaasta ja hyvästä, Jumalan täydellisessä ja rajoittamattomassa läsnäolossa. Mikään ei ollut pahaa, sillä pahaa ei ollut.
Myös nimi Eden merkitsee ihastusta ja mielihyvää.

Raamatun kokonaisilmoitus tuo selkeästi esille elämämme ydintarkoituksen:
elää osallisena Jumalan suurimmasta rakkaudesta. Siksi Herra loi ihmisen: osoittaakseen hänelle, kaltaisekseen luodulle rakkauttaan ja vain rakkauttaan.
Efesolaiskirjeessä sanotaan: ”Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi” (Ef.1:12, Raamatun käännös vuodelta 1992).

Isku pimeyden ytimeen

Jumalan ylistäminen ja palvominen on suora isku vasten pimeyden kasvoja.
Jopa pieninkin kiitos, joka kohdistuu Jumalaan, aiheuttaa saatanalle harmia.
Voimme ymmärtää tämän mm. sen kautta, miten Jeriko valloitettiin (Joos.6).
Israel marssi seitsemän päivää Jerikon muurien ympärillä, kantaen Herran liitonarkkia,
hänen läsnäolonsa ja pyhyytensä merkkiä edellään.
Kontekstista käy ilmi, että Israel palvoi ja ylisti Jumalaa.
Lopputuloksen voimme lukea Raamatuistamme.
Jerikon muurit romahtivat maan tasalle,
ilman ainuttakaan muurinmurtajaa, katapulttia tai muuta fyysistä sotakonetta.
Vihollisen tuho ja perikato oli täydellinen!

Yhdistettynä taivaallisiin

Henkilökohtaisesti uskon, että palvoessamme ja ylistäessämme pyhää, jakamatonta ja kolmiyhteistä Jumalaa, meidät Pyhän Hengen kautta yhdistetään taivaallisiin.
Riippumatta siitä, mitä koemme tai olemme kokematta.
Joskus saatamme saada lyhyen, ohikiitävän hetken ajan maistaa taivaallisten läsnäoloa, palvoessamme Jumalaa. Paavali oli omien sanojensa mukaan päässyt osalliseksi tällaisesta kokemuksesta (2.Kor.12:2-4).
Ja syy miksi Paavali nostettiin taivaallisiin, oli eittämättä hänen elämäntilanteissaan.
Lue mitä hän kirjoittaa, enne kuin hän lyhyesti kertoo taivaskokemuksestaan:
”23. Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa.
24. Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille;
25. kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut;
26. olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä;
27. ollut työssä ja vaivassa; paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta.
28. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista.
29. Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?
30. Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani” (2.Kor.11).

Uskon, että kestääkseen jatkuvissa vaivoissa ja taisteluissa, halusi Herran vahvistaa häntä. Antaa hänelle kokemuksen, joka kivun keskellä voisi muistuttaa häntä lopullisesta päämäärästään. Päämärästä, mikä ei ollut mitenkään verrannollinen hänen sen hetkisiin kärsimyksiin ja menetyksiin. Kipu taas piti hänet riippuvaisena Jumalasta, mikä käy esille kontekstista.

Sanottakoon myös se, ettei tällainen kokemus ollut kiinni palvonnan laadusta tai tavoista. Palvonta voi olla äänekästä, massojen keskellä tapahtuvaa, mutta myös vankityrmässä
(vrt. Paavalia ja Siilasta) tai sairauden keskellä hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Itse koin Jumalan hyvin lähellä tilanteissa, jolloin olin pitkissä dialyysihoidoissa Helsingin Kirurgisessa sairaalassa kesän 2006 aikana. Kuuntelin mp3 soittimeni kautta ylistysmusiikkia, juuri ja juuri hengissä olevana. Ympärilläni makasi toistakymmentä potilasta ja usea sairaanhoitaja hyöri ympärillä. Tällaisissa olosuhteissa koin, kuinka Pyhä Henki yhdisti minut taivaallisiin. Ilman ainuttakaan omaa ponnisteluani.

Asennetta!

Itse olen sen verran ”kansalaistottelematon” kirkoissa ja muissa kristillisissä riennoissa, että en lähde kehittelemään mitään pakkoylistystä tai palvontaa,
jos sydämestäni en voi siihen yhtyä. Ja tämä rehellisyyden vuoksi.
Ylistys ei ole minulle muotijuttu tai pakokeino todellisuudesta.
Ylistys on asenne Jumalan edessä. Tiedän mistä tulen ja minne menen Kristuksessa.
Ja tiedän mitä ja missä olisin ilman armoa, jonka olen kokenut.
Jos perjantaina 19. toukokuuta 2006 Jumala ei olisi armossaan minua pelastanut, tilastollisesti lähes poikkeukselliselta kuolemalta, en kirjoittaisi näitä sanoja.
Lääkärit kertoivat minulle jälkeenpäin, että pernavaltimon verisuoni pullistuman repeämiseen yleensä kuollaan…

Ja jos Herra ei olisi antanut syntejäni anteeksi, en silloinkaan kirjoittaisi näitä sanoja. Tätä on armo! Olla ja elää Jumalan kirkkauden ja rakkauden ympäröimänä ja kantamana, riippumatta olosuhteista ja minusta itsestäni.
Siksi palvon ja ylistän Herraa.
Kiitos Jeesus!

”2. Ja kohta minä olin hengessä. Ja katso, taivaassa oli valtaistuin, ja valtaistuimella oli istuja.
3. Ja istuja oli näöltänsä jaspis- ja sardionkiven kaltainen; ja valtaistuimen ympärillä oli taivaankaari, näöltänsä smaragdin kaltainen.
4. Ja valtaistuimen ympärillä oli kaksikymmentä neljä valtaistuinta, ja niillä valtaistuimilla istui kaksikymmentä neljä vanhinta, puettuina valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli päässänsä kultaiset kruunut.
5. Ja valtaistuimesta lähti salamoita ja ääniä ja ukkosen jylinää; ja valtaistuimen edessä paloi seitsemän tulisoihtua, jotka ovat ne seitsemän Jumalan henkeä.
6. Ja valtaistuimen edessä oli ikäänkuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja valtaistuimen keskellä ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa, edestä ja takaa silmiä täynnä.
7. Ja ensimmäinen olento oli leijonan näköinen, ja toinen olento nuoren härän näköinen, ja kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot, ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen.
8. Ja niillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä, ja ne olivat yltympäri ja sisältä silmiä täynnä. Ja ne sanoivat lakkaamatta yötä päivää: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on."
9. Ja niin usein kuin olennot antavat ylistyksen, kunnian ja kiitoksen hänelle, joka valtaistuimella istuu, joka elää aina ja iankaikkisesti,
10. lankeavat ne kaksikymmentä neljä vanhinta hänen eteensä, joka valtaistuimella istuu, ja kumartaen rukoilevat häntä, joka elää aina ja iankaikkisesti, ja heittävät kruununsa valtaistuimen eteen sanoen:
11. "Sinä, meidän Herramme ja meidän Jumalamme, olet arvollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman, sillä sinä olet luonut kaikki, ja sinun tahdostasi ne ovat olemassa ja ovat luodut." (Ilm.3)