ASEMAMME KRISTUKSESSA - EFESSOLAISKIRJEEN SANOMA Osa 7

Efesolaiskirjeen luku 2


3. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.
4. Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti,
5. että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa.
Armosta teidät on pelastettu.
6. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa
7. osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen.
8. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
9. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.

Efesolaiskirjeen toisen luvun keskus on armo.
Paavali huudahtaa kahdesti: armosta te olette pelastetut!

Kirjoitan ja julistan paljon armosta.
Miksi?

Armon kokemus omassa elämässäni on ollut niin ylivuotavaa.
Kuten Paavalikin muistuttaa jakeessa 3 uskovia aistillisesta ja impulsiivisesta elämästä ennen heidän uskoontuloaan, niin on ollut minun kohdallani.
En tuntenut armoa.
Olin anteeksiantamattomien syntieni vuoksi Jumalan vihan alainen.
Armahdus ilman, että sitä odottaa tai ansaitsee on kova juttu!
Suorastaan vallankumouksellinen!

Mutta entäpä jos asiat alkavat tuntua rutiininomaisilta itsestäänselvyyksiltä?
Henkilökohtaisella tasolla joudun kokoajan ”nipistämään” itseäni eli muistuttamaan itseäni asemastani Kristuksessa.
Minun on pakko hiljentää vauhtia, jotta asioista ei tule rutiininomaisia itsestäänselvyyksiä. Minulle se merkitsee myös sitä, että palautan riittävän usein mieleeni missä olisin ja mitä olisin ilman armoa.
Sillä syntieni anteeksisaamisen lisäksi olen pelastunut varmalta kuolemalta. Siitä olen todistanut usein blogini kirjoituksissa...


KILVOITTELU

Kyse on jatkuvasta skarppauksesta.
Paras ystäväni kysyi minulta eilen puhelimessa suoraan, kuinka minulla sujuu kilvoitteluni suhteen.
Mahtavaa omistaa tuollainen ystävä!

Uskon, että tänä aikana, jolloin uskosta on tullut hengellistä viihdettä ja joissakin puitteissa myös pelkkää kokemusten metsästämistä, tarvitaan kilvoittelua, joka tähtää siihen sydämen muutokseen, jossa kasvamme Kristuksen kaltaisiksi.
Epätoivon ja pimeyden rasittama maailma tarvitsee ihmisiä, joissa he voivat havaita Kristuksen.

Filippiläiskirjeessä Paavali kirjoittaa:
”Ja sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä, voidaksenne tutkia, mikä paras on,
että te Kristuksen päivään saakka olisitte puhtaat ettekä kenellekään loukkaukseksi,
täynnä vanhurskauden hedelmää, jonka Jeesus Kristus saa aikaan, Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi” (Filip.1:9-11).

Korkein palvelutehtävämme on olla osallinen Jumalan kunniasta läpi elämämme.
Se merkitsee vastuullista vaellusta Jumalan ja ihmisten edessä.
Paavalille se merkitsi sellaista elämää, joka ei ollut loukkaukseksi Jumalalle, eikä ihmisille (Apt.24:16).
Jumalan kunnia elämässämme on muuttumista Kristuksen kaltaiseksi sydämemme osalta.
Käytännössä se alkaa näkyä asenteissamme Jumalan sanaa ja toisiamme kohtaan.
Jälkimmäisessä kyse on asenteistamme eri tavoin ajattelevia ja eläviä kohtaan.
Jumalan läsnäolon eli elämässämme mukana olemisen tulee saada vaikuttaa käytännön asioita elämässämme.

TARVITSEVAKSI TULEMINEN

Jumalan läsnäolo elämässämme perustuu Jumalan omaan valintaan adoptoida meidät lapsikseen.
Tällöin hänen läsnäolonsa on paljon enemmän, kuin joku ”fiilistely”.
Jumalan läsnäolon perusta on hänen armonsa ymmärtäminen ja todeksi eläminen.
Se on sen sisäistämistä, että meitä kannetaan joka hetki ja kaikissa olosuhteissa, riippumatta tunteistamme tai ulkoisista tekijöistä.
Sovitus on tapahtunut tosiasia, mikä ei ole sidoksissa tunnemaailmamme tai kulloinkin vallitseviin elämän olosuhteisiin.
Pyhityksen lähtökohta on Kristuksessa.
Hän on pyhittäjämme.
Ei se, että minusta tulisi lakihenkisyyden tai ankaruuden kautta synnitön.
Sillä ilman armoa en koskaan saavuta sitä lepoa, jossa tiedän olevani täysin kannettu riippumatta siitä, mitä teen tai olen jättänyt tekemättä.
Armo on asema Jumalan omana, epäonnistuneena ja onnistuneena.
Ei vaatimus tehdä itsestäni jotain, mihin en koskaan kykene ja mikä ei kanna.

Herra ei halua meidän tulevan tee-se-itse messiaiksi...
Levollisuuden salaisuus on tarvitsevaksi tuleminen.
Tiedän etten riitä ja tiedän, että tarvitsen apua.
Tarvitsen Jumalaa - koko ajan, joka päivä ja joka hetki.
Siinä on myös leponi ja turvani nyt ja aina.

Opetussarja jatkuu...