PIDÄ KÄDESTÄ KIINNI

Heitän yhden välirepliikin odottaessanne jatkoa efesolaiskirjeenseen.

Miten katselemme, kuuntelemme ja jäsennämme maailmaa?
Kuinka luemme ihmisiä?
Jos näemme ja kuulemme asioita, joita ei "tarjoilla" meille tutuissa ja turvallisissa herätyskristillisissä tai joissakin muissa kirkollisissa; missä tahansa valmiiksi pureskelluissa paketeissa, huomaammeko niiden sisältöä ja viestiä?
Vai torjummeko me ne vaarallisina, peläten vaikutteita, joihin on pidettävä etäisyyttä, ettei vain tule tartutetuksi jollakin haitallisella?

Joskus olen todella kyllästynyt siihen, että tosille pitää selittää asiat juurta jaksaen auki, miksi vieras ja outo voi olla - ainakin minulle - tuttua ja rakasta.
Miksi näen niin monessa ennen suoralta kädeltä torjumassani asiassa juuri tänään paljon kaunista, paljon kadonneen toivon kaipuuta ja ikävässä Jumalan etsintää.
Jos elämän katsominen ilman tiukkaan rajattuja ylihengellisyyden (tai alihengellisyyden) silmälaseja ahdistaa, kannattaa kysyä miksi ja mikä siinä ahdistaa?
Joskus lasien vaihto - käynti oikealla optikolla auttaa...
Jos vieras on aina torjuttavaa, kannattaa kysyä, mikä siinä on torjuttavaa?

Monesti olen miettinyt minne Jeesus menisi ensimmäisenä, jos hän tulisi vaikka Korsoon tai Tikkurilaan?

En oikein jaksa uskoa siihen, että hän tulisi ensimmäisenä kirkkokekkereihimme...
Niissä kun meillä on liian usein tiukasti vaalimamme käsikirjoitus, joka harvoin sallii poikkeavuuksia sisällöllisesti ja inhimillisesti.
Vai onko?

Jeesus kenties, menisi kapakoihin, rockfestareille, kaduille, vanhainkoteihin, sairaaloihin, nuorisotaloihin ja sinne, missä on niitä ihmisiä, jotka vain toivovat ja ehkä joskus jotenkin rukoilevat, että joku tulisi heidän pimeyteensä ja ottaisi ja pitäisi kädestä kiinni.

Mutta he eivät kuuntele, jos kaadan heidän niskaansa teologiani.
He eivät katso, jos vaadin heitä muuttumaan uskonnollisuuteni vaatimusten mukaiseksi narriksi.
He piiloutuvat syvemmälle pelkäämänsä pimeyteen, jos tarjoan muutosta niin kuin minä sen haluaisin tapahtuvan tai niin kuin hengellisessä yhteisössäni sen on aivan pakko tapahtua.

Olen murheissani niiden monien monien puolesta, jotka ovat etsineet kotia, mutta ovat jääneet persoonallisuutensa, farkkujensa, hiustensa värin tai jonkun muun takia ulkopuolelle...

Jos soitan sinulle laulun, kuuletko?
Vai luetko sen heti pelkojesi, ennakkoluulojesi tai ulkoa opitun teologian kautta?
Vai oletko niin rohkea, että kaadat kaikki muurit?
Niin rohkea, että otat miekkasi hakataksesi ohdakkeet alas?
Et sivaltaaksesi omaa totuuttasi sen niskaan, jonka niska on melkein jo katkaistu?
Olisitko niin rohkea, että uskallat astua katuun maalattujen viivojen yli, vaikka sitten (liturgiset)värit sekoittuvat ja kuraat saappaasi?

Oletko koskaan katsonut pimeyttä?
On helppo vetää hengellisyyden pipo silmille ja kieltää kaikki.
Mutta minä olen katsonut pimeyttä ja joutunut olemaan siellä.
Ja arvaatko mitä?
Siellä oli silti valoa.
Tämä ikuinen valo puskee minua joka päivä katsomaan omaa pimeyttäni, jotta näkisin sen toivon, minkä valo antaa.
Tämä ikuinen valo puskee minua olemaan riippuvainen Kristuksesta, jotta hengellinen näkökyky saisi minut valtaansa värisokeuden sijasta.


"Vaikka sanoisin:
'Nyt olen pimeyden kätkössä,
yö peittää päivän valon',
sinulle ei pimeys ole pimeää,
vaan yö on sinulle kuin päivän paiste,
pimeys kuin kirkas valo".
(Psalmi 139:11-12, RK-92)

Muistatko taulun lastenhuoneen seinällä?
Kaksi lasta, risainen laho silta...
Kuohuva pimeä koski...
Enkeli lasten takana...

Huomaatko kyselyn?
Vai rakennatko entistä korkeamman muurin?

"Tule Y L I ja auta meitä...!"