Osallistuimme viime viikonloppuna Itä-Helsinkiin seurakuntaa istuttavan johtoryhmän kanssa vuorokauden mittaiseen huoltopäivään.
Pohdimme pienten alustusten ääressä suuntaa, johon haluamme kulkea seurakunnanistuttajina. Katsoimme lyhyen videon ”They Like Jesus but Not the Church”, ”He pitävät Jeesuksesta, mutta eivät kirkosta”.
Video koostui erään amerikkalaisen yliopiston opiskelijoiden haastattelusta, jossa heiltä kysyttiin mitä he ajattelivat Jeesuksesta ja seurakunnasta.
Videon haastattelujen mukaan Jeesus oli ok. Hänen elämäntyyliinsä ja opetuksiinsa oli helppo samaistua, koska hän oli ei uskonnollinen – siis varsin uskottava ja mielenkiintoa herättävä persoona. Jeesus eli uskonnollisessa yhteiskunnassa, mutta ei sen normien mukaan.
Hän uskalsi olla radikaali, vallankumouksellinen ja ennakoimaton.
Sen sijaan kirkot ja seurakunta uskovineen koettiin pois luotaantyöntävinä.
Uskovat kirkoissaan olivat rakentaneet haastateltujen opiskelijoiden miestä itselleen kuplamaailman. He elivät kuin kuplassa, tuomiten maailmaa turvallisen kuplansa; epätodellisuuden ja epäaitouden sisältä.
Amerikkalainen Jeesus
Havaintoesimerkkinä oli mm. iso kasa erilaisia ”Jeesus tuotteita”: kynää, lippalakkia, rannekorua, avaimenperää, autotarraa, kahvimukia joissa oli Jeesuksen kuva, Jeesuksen nimi tai jotain muuta hyvin ”vaaleanpunaista” ja siirappista höpötystä.
Jeesus, jota kirkot haastateltujen opiskelijoiden mielestä tarjosivat edellä mainituissa paketeissa, oli kaukana heidän arkitodellisuudesta.
Uskovat elivät itse luomansa illuusion ja kuplan kautta.
Äsken oli joulu ja jouduimme katselemaan taas yhdelle vuodelle riittävän määrän siirappista joulukrääsää laulujen, tuikkujen, enkelikoristeiden ja tonttujen höystämänä.
Mainoksissa hymyili amerikkalainen coca oola joulupukki.
Minulle tuli kaikki tällainen mieleen, katsoessani em. videota.
Kysynkin: onko Jeesus, jota tarjoamme ja jota sinä kenties tarjoat ja edustat ”swwet pink Jesus” vai ihmiseksi tullut Jumalan Poika, joka rikko rajoja omassa ajattelussasi ja asenteissasi?
Entä jos kirkko ei näyttäisikään kirkolta?
Entä, jos kirkko ei näyttäisikään kirkolta, olisiko se silti kirkko?
Olin runsas viikko sitten osan ryhmäni kanssa rukouskävelyllä yhdellä ostarilla, jossain päin Itä-Helsinkiä. Rukoilimme siellä elävien ja aikaansa viettävien ihmisten puolesta mielissämme. Pyysimme Pyhää Henkeä avaamaan ymmärryksemme niin, että havainnoisimme oikein näkemäämme.
Illan päätteeksi osa ryhmästämme meni yhteen pubiin nauttimaan kuka teetä, kuka kahvia jne. Pubin ympäristö oli ehkä vastoin meidän uskovien perinteisiä käsityksiä varsin rauhallinen ja kiehtova. Valitsimme pöydän aika keskeltä salia, pienen korokkeen päätä. Takanamme oli muutama kirjahylly, jossa oli lukemista asiakkaille, tietysti baaritiski, muutaman tv katossa ja hiukan hämärä valaistus. Taustalla soi hiljaa musiikki.
Katsellessani ympärilleni pohdin ääneen ystäviemme kanssa entäs, jos kirkko ei näyttäisikään kirkolta? Mitä jos höyläisimme pois kaikki uskonnolliset kynnykset?
Tulisimme itse ulos luomastamme kuplasta ja puhkaisimme niitä.
Ihmiset saisivat istua pöydissä tai sohvilla mukavasti, mutta Jumalan sanasta ja sen julistuksesta ei tingitä.
Olen tosi kyllästynyt tähän toistemme niskoja tuijottavaan penkkikristillisyyteen, jossa yksi puhuu, joku esittää jotain ja sitten kerätään kolehti ja aamen. Olemme luoneet sen pelkästään itseämme varten helpon evankeliumin takia ja haasteiden pelkomme takia.
Kysymys ei ole vain seurakunnan kokoontumistilasta, sillä seurakunnan istutus ei ole kirkkojen rakentamista tai kokoushuoneiden sisustamista.
Kyse on meitä ympäröivän kulttuurin huomioon ottavasta kokonaissuunnitelmasta halussamme tavoittaa ihmiset Jumalan valtakuntaan.
Olen pastorina miettinyt paljon koko opetuskulttuurinkin muuttamista osallistuvaksi. Sellaiseksi, jossa seurakunta ja sinne uusina tulevat eivät koe itseään vaivautuneiksi;
eivätkä koe saarnoja korkealentoisiksi, joidenka tulkinnassa tarvitaan sanakirjaa.
Voisiko jumalanpalvelus olla tilanne, jossa ihmiset voivat saada terveitä elämyksiä heitä etsivästä ja rakastavasta Jumalasta?
Saarnateksteissä, niiden esittämistavoissa ja musiikissa tulisi olla jotain sellaista, joka saa ihmiset havahtumaan, innostumaan ja osallistumaan.
Koko seurakuntaelämä voi olla keidas, joka tarjoaa lähiön isille ja äideille rakennuspalikoita vanhemmuuteen ja avioliiton hoitoon.
Kulttuuritekijät
Kaikkea ei ehkä enää rakennetakkaan siitä tarve- ja perinnekeskeisyydestä käsin,
mikä ”ah, niin siunaa” meitä uskovia itseämme aamenen ja halleujanhuutojen säestämänä.
Minua pyydettiin opiskeluvuosinani pitämään aamunavauksia erääseen peruskouluun. Otin mukaani kitaran ja sanoin minut kouluun kutsuneelle kristitylle opettajalle, että esitän nyt Hectorin biisin ”Kuinka voit väittää”,
en mitään hengellisiä lauluja.
Opettaja sanoi: ”Mutta kun minä tykkään hengellistä lauluista!”
Vastasin: ”Mutta minä ajattelen nyt tätä kuulijakuntaa, jota kutsuit minut tavoittamaan.”
Ja pidin kiinni lauluvalinnastani.
Seurakuntaelämä on tarvepohjaista ja Jumalaa kohti kurkottava. Tarvepohjaisuus kohtaa ihmiset heidän arjessaan, sanoilla ja kulttuuritekijöillä, jotka puhkaisevat kuplia uskovien mielistä ja myös ei uskovien mielistä.
Kyse on uskalluksesta olla aito, arvojaan myymätön kristitty.
Kysymys on seurakuntaelämästä ja kulttuurin vallankumouksesta, jossa minua tai seurakuntalaisiani ei tippaakaan hävetä tuoda ei uskovia ystäviään kirkkoomme,
koska seurakuntaelämä saarnoineen, musiikillaan ja muulla tavalla ei ehkä täytäkään kaikkia meidän omia mukavuusvaatimuksia ylistyslippuinemme ja vaaleanpunaisine tarjoiluineen.
”Onks noi teidän cheerleadereitänne?”
Vuosia sitten veljeni istui vieressäni seurakuntamme juhlajumalanpalveluksessa.
Oli perheemme tulojuhla seurakuntaan uutena pastoriperheenä (toivottavasti kukaan ei vedä hernettä tämän kertomisesta nenäänsä).
Puheita pidettiin, lauluja laulettiin ja sitten jossain kohtaa seurakunnan ylistystanssijat tulivat lippuineen framille. Veljelleni kaikki edellä kuvattu oli melkoisen vierasta.
Siis tosi vierasta!
Hän nojautui luokseni ja kysyi: ”Esa, onks noi teidän cheerleadereitänne?”
Oloni oli ylistystanssijoiden vuoksi varsin vaivautunut. En ole ylistysvastainen.
Ylistys ja ylistystanssi puoltaa paikkaansa silloin, kun me seurakuntana ilmaisemme taiteen eri keinoin ja mahdollisuuksin rakkauttamme Isää kohtaan. Mutta...mutta joskus minullakin herää joukko erilaisia kysymyksiä siitä, miltähän edustamamme elämä näyttää välillä niille, jotka ovat pihan puolella?
Kaikki se hyppiminen, kaikki ne oudot slangisanat, tavat, rukoustyylit ja saarnat?
Haluan vain varmistaa, etten ole itse ihan pihalla siitä, mitä tavallinen itästadilainen etsii Jumalassa?
”Sweet pink Jesus” vai jotain muuta?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti