Henkilökohtaisesti uskon, että Jumalan seurakunta on siirtymässä aikaan, jolloin sen uskollisuus Herraansa kohtaan koetellaan tulen lailla.
Nyt maailman yli vyöryvä talouskriisi tulee koettelemaan mukavuudenhaluamme, itsekkyyttämme ja arvojamme; kenelle ja ketä varten elämme, mitkä asiat hallitsevat meitä.
Länsimainen kristillisyys on monessa suhteessa itsekeskeistä, uneliasta ja voimatonta uskonnollisuutta Eurooppaa valloittavan Islamin ja uuspakanuuden edessä.
Kun sen pitäisi alkuseurakunnan tavoin uskaltaa julistaa, ettei pelastusta ole Kristuksen ulkopuolella, ja että jokainen polvi polvistuu hänen edessään, notkistaakin länsimainen kristillisyys monessa suhteessa polvensa näiden epäjumalien edessä.
Se näkyy puhtaan veden sekoittumisena rapaveteen; mukautumisena Paavalin sanoin ”maailman menoon” (Room.12:2). Nautintoja pitkitetään ja maksimoidaan, mutta miksi ja kenen hyödyksi?
Apostoli Paavali julisti ja eli tinkimättömästi Jeesusta todeksi. Hän eli lähellä Jeesusta, joka oli hänelle vahva Jumalan Poika, kuningasten kuningas ja herrojen Herra. Eteeni avautui kerran täällä netistä sivusto, joka kauppasi amerikkalaista jeesuskrääsää. Sori nyt vaan, mutta sellaisen krääsän yli-imelyys puistattaa minua.
Punainen lippis, jonka otsakkeessa lukee englanniksi ”Too blessed to be stressed” eli ”liian siunattu stressatakseni.”
Sanoin kyseisestä lippiksestä jollekin kaverilleni, että eihän tuollainen teksti pidä edes paikkaansa!
Vaikka Jumalan lapsina voimme olla monin eritavoin siunattuja, voi elämäämme kuormittaa aivan käsittämättömän suuret stressitekijät!
Paavali kertoi hiukan varovasti kokemuksistaan kolmansissa taivaissa (2.Kor.12:2-5). Henkilökohtaisesti uskon, että syy miksi Herra näytti hänelle jotain tulevasta iankaikkisesta kunniasta ja kirkkaudesta, oli Paavali henkilökohtaisen elämän ja kutsumuksen välisissä jännitteissä.
Kutsumusta ja identiteettiä ei voi erottaa toisistaan. Jumalan antaman kutsumuksen kanssa ei eletä, kuin kellokortin kanssa tai normaalin työajan puitteessa: tulen aamulla klo 8:00 duunin ja leiman kellokortillani itseni ulos klo 16:00. Työasiat jäävät työpaikalle ja sillä siisti.
Evankelista kantaa sielujenvoittamispaloa sisällään 24 tuntia vuorokaudessa. Paimen tai profeetta tuntee kutsumuksensa riemun, vastuun, painon, kivun ja jopa tuskanpoltteen Jumalansa edessä joskus tulen tavoin. Lue vaikkapa Jeremian sanoja:
”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut. Minä olen ollut nauruna pitkin päivää, kaikki pilkkaavat minua. Sillä niin usein kuin minä puhun, täytyy minun parkua, huutaa väkivaltaa ja sortoa; sillä Herran sana on tullut minulle häväistykseksi ja pilkaksi pitkin päivää.
Mutta kun minä sanoin: "En tahdo ajatella häntä enkä enää puhua hänen nimessään",
Mutta kun minä sanoin: "En tahdo ajatella häntä enkä enää puhua hänen nimessään",
niin sydämessäni oli kuin polttava tuli, suljettuna minun luihini.
Ja väsyksiin asti minä koetin sitä kestää, mutta en voinut” (Jer.20:7-9).
Kun annoit joskus elämäsi Jeesukselle, mietipä mitä silloin teit?
Mitä tarkoitit koko elämäsi antamisella Jeesukselle?
Kuten Jeremia, joutuu Herran sanan julistaja usein samaistumaan sanomaansa henkilökohtaisesti. Sanoma koettelee ensin omaa sydäntä, tutkii tulen tavoin vaikuttimeni mikä tai mitkä asiat ovat minulle kaikkein tärkeimpiä elämässäni?
Toki tiedän, että joku voi ”ryhtyä” pastoriksi ilman sen kumpaa kutsumusta. Jollekin se on akateeminen ura, ikään kuin ”sulka hatussa” ilman suurempia sanoman läpi elämisiä ja kutsumuskriisejä. Mutta silloin se on vain ammatti muiden joukossa.
Uskon, että Paavali näki kolmannen taivaan jaksaakseen saattaa loppuun Jumalan hänelle varaaman näyn ja tehtävän pakanoiden apostolina.
Paavali aloittaa sanoilla ”tunnen miehen, joka on Kristuksessa”
(2.Kor.12:2).
On välttämätöntä ymmärtää ja oivaltaa mitä merkitsee olla Kristuksessa. Se merkitsee täyttä suojaa ja kertakaikkista oikeutta elää Jumalan omana, aivan kuten Paavali roomalaiskirjeessään kirjoittaa: ”jos me elämme, niin me elämme Herralle, ja jos me kuolemme, niin me kuolemme Herralle.
Sen tähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat” (Room.14:8).
Tämä on ensimmäinen fakta eli tosiasia: me olemme kaikissa tapauksissa Herran omia!
Henkilökohtaisessa elämässäni Kristuksessa eläminen merkitsee niiden hyvien asioiden tulemista Jumalan todistukseksi, joita hän kivunkin kautta minussa on tehnyt ja tekee.
Se on kieltämättä mieletön paradoksi juuri mielettömyydessään!
Mutta kysymys on niistä armoteoista, joita hän meissä saa aikaan puhtaasta armosta.
Omat vaikuttimeni voivat usein olla itsekeskeisiä ja lapsellisia. Ja silti suuret mullistukset, kyyneleet ja aivan hulluuden partaalle ajavat vastoinkäymiset voi ainoastaan armo kääntää henkeäsalpaaviksi todistuksiksi elämässämme. Silloinkin kysymys on Jumalan teoista.
Se on paradoksi!
Sen salaisuus on suostumisemme kertakaikkiseen antautumiseen Jumalan armosta.
Ja mitä muuta voisimmekaan tehdä?
Omavoimaisuus tuhoaa elämämme ja ennen kaikkea Jumalan kauniin suunnitelman, joka niin usein hämärtyy erilaisten pistinten repiessä lihamme riekaleiksi, satuttaessa meitä epävarmuudella, pelolla, kiusauksilla ja ahdistuksilla. Epätoivon yksi tarkoitus on ajaa minut nurkkaan niin, että ainut ulospääsy on huuto Herran puolen. Paavali ilmaisee sen näin:
”Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi.
Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta.
Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan” (2.Kor.12:7-10).
Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta.
Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan” (2.Kor.12:7-10).
Paavali eli elämäänsä hengellisen taistelun keksipisteessä.
Kirjoittahan hän ”saatanan enkelistä”, joka häntä rusikoi.
Silti Jumalan vastaus Paavalille oli hänen voimansa. Paavalin avuttomuudessa, hänen tunnemyrskyissä, jossa monesti tuntui varmasti siltä, että ”justiinsa pää räjähtää, hirvee ressi, mä en enää kestä; täs ei oo enää mitään järkeä”, Herra rakasti hiljaa, kokosi palvelijansa yhä uudelleen ja lähetti varustettuna matkaan evankeliumin asialla.
LOPPUELÄMÄSI?
Henkilökohtaiset myrskyt ovat olleet aina osa Jumalan omien ”arkipäivää” tai arkipäivärealismia.Tunnen itse asiassa hyvin vähän sellaisia uskovia, joille ”liian siunattu stressatakseni” olisi arkipäivän realismia. Paavali oli hyvin siunattu, mutta myös hyvin ahdistettu. Vai mitä ajatuksia herättää seuraavat sitaatit:
”Sillä minusta näyttää, että Jumala on asettanut meidät apostolit vihoviimeisiksi, ikäänkuin kuolemaan tuomituiksi; meistä on tullut kaiken maailman katseltava, sekä enkelien että ihmisten,
me olemme houkkia Kristuksen tähden, mutta te älykkäitä Kristuksessa, me olemme heikkoja, mutta te väkeviä; te kunnioitettuja, mutta me halveksittuja.
Vielä tänäkin hetkenä me kärsimme sekä nälkää että janoa, olemme alasti, meitä piestään, ja me kuljemme kodittomina, me näemme vaivaa tehden työtä omin käsin. Meitä herjataan, mutta me siunaamme; meitä vainotaan, mutta me kestämme;
meitä parjataan, mutta me puhumme leppeästi; meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti” (1.Kor.4:9-13)
me olemme houkkia Kristuksen tähden, mutta te älykkäitä Kristuksessa, me olemme heikkoja, mutta te väkeviä; te kunnioitettuja, mutta me halveksittuja.
Vielä tänäkin hetkenä me kärsimme sekä nälkää että janoa, olemme alasti, meitä piestään, ja me kuljemme kodittomina, me näemme vaivaa tehden työtä omin käsin. Meitä herjataan, mutta me siunaamme; meitä vainotaan, mutta me kestämme;
meitä parjataan, mutta me puhumme leppeästi; meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti” (1.Kor.4:9-13)
– ja toisessa korinttilaiskirjeessään:
”Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa.
Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot” (2.Kor.6:5).
Kävimme vaimoni kanssa kesällä Roomassa. Seisoessani viisikymmentätuhatta ihmistä vetävän valtaisan Coloseumin sisällä, mielessäni pyöri mielikuvia leijonien eteen heitetyistä Jumalan lapsista.
Ajattelin niitä ilmaa repiviä tuskanhuutoja, joille punaiset lippalakit ”liian siunattu stressatakseni” olivat täyttä utopiaa. Punaista oli ainoastaan se veri, jonka sadat marttyyrit kokivat, ja joista Paavalikin näyttäisi kirjoittavan:
” meistä on tullut kaiken maailman katseltava… meitä piestään… meitä vainotaan…”
Olen joskus ollut havaitsevinani, että edellä kuvaamani kaltaisen ”lippalakki kristillisyyden” taustalla on joko epärealistinen sinisilmäisyys tai todellisuuden pako.
Kävimme vaimoni kanssa myös Rooman kaupungin ulkopuolella syvälle maanalle kaivetuissa katakombeissa. Ne sijaitsivat huomaamattomalla maaseudulla. Maan alla risteileviä katakombeja on löydetty yli 20 kilometriä. Turisteille niistä näytetään joitakin kymmeniä metrejä. Katakombit olivat Jumalan lasten hautoja ja salaisia piilopaikkoja, jossa he olivat lähellä poismenneitä omaisiaan ja lähellä Herransa.
”Maan alimmissa paikoissa” he rukoilivat Jumalaa puuttumaan sen hetken historian kulkuun., vaikuttamaan suotuisasti heidän kokemiinsa kauhuihin joskus kaksisataa luvulla.
Paavali kirjoittaa uskostamme Jeesukseen, että ”jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on” (1.Kor.3:12-13).
Mitä siis on kristillisyys?
Minkälaisen todistuksen oma kristillisyytemme antaa?
Lippalakiuskonnonko, joka käskee aina säilyttämään hymyn, vaikka tulisi turpaan niin, että tukka lähtee?
Kyse on elämästämme ja tästä eteenpäin loppuelämästämme.
Kuinka aiomme elää sen?
Mikä merkitsee jotain?
Paavali lataa näinkin lujaa:
”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat” (1.Kor.15:19).
Mieti minkä vuoksi elät, mihin investoit, ketä varten säästät ja mitä säästät?
Ja vielä, mitä loppupeleissä voitat?!
Päätän kirjoitukseni Jeesuksen sanoihin:
"Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.
Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?
Sillä Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan” (Matt.16:24-27).
Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?
Sillä Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan” (Matt.16:24-27).
0 kommenttia:
Lähetä kommentti