JEESUKSEN ARVET

Omassa raamatunlukuohjelmassani sain juuri päätöksen Paavalin galatalaiskirjeen. Kirjeen viimeisen luvun toiseksi viimeinen jae alkoi askarruttamaan: ”Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani” (Gal.6:17). 

Mitä olivat Jeesuksen arvet Paavalin ruumissa? Ja voimmeko soveltaa ajatusta jotenkin omaan elämäämme? Tätä pohdin tässä kirjoituksessani. Pohdintani tuo esille henkilökohtaista tuskaani, jota juuri nyt käyn syvästi läpi.

Paavali otti voimakkaasti kantaa Galatiassa, nykyisen Turkin alueella eläneen seurakunnan ”touhuihin”.

Kirje on kirjoitettu vuosien 51 ja 53 jKr. välillä. Kirjettä lukiessa käy ilmi, että osin juutalaisista ja osin pakanoista koostuvaan seurakuntaan oli tullut opillisia vaatimuksia elää Mooseksen lain mukaan. Juttu kuulostaa minulta jokseenkin samanlaiselta, mitä joissakin nykykristillisyyden lieveilmiöissä tapahtuu. Luin äsken jostakin kristillisestä lehdestä, että Ruotsissa jotkut Jeesuksen uskovat ovat alkaneet viettämään juutalaisen lain mukaista sapattia. Siihen kuuluu tarkan juutalaisen perinteen mukaan valmistetut ruuat, sapattitekstien lukemiset ym.          Omien sanojensa mukaan he pyrkivät näin ymmärtämään paremmin Mooseksen kirjojen tekstiä ja samaistumaan juutalaisiin. 

Eräs messiaaninen juutalainen kritisoikin tällaista jäljittelyä, jossa palataan lakiuskontoon takaisin. Miksi laista vapautetut alkaisivat jossakin Israel-ääriromantiikassaan noudattamaan lakia, josta Jeesus on heidät vapauttanut? En yritä edes ymmärtää tällaista vouhotusta.      

Mutta eipä siis mitään uutta auringon alla. Tästä samasta tematiikasta oli kyse myös Paavalin kirjeessä galatalaisille. Sen sijaan, että ulkoiset tunnusmerkit olisivat asian ydin, Paavali kehottaa kiinnittämään huomion sisäiseen muutokseen: ”Sillä ei ympärileikkaus ole mitään eikä ympärileikkaamattomuus, vaan uusi luomus” (Gal.6:15).

SUORAT SANAT

Galatian seurakuntaan oli tullut ihmisiä, jotka hämmensivät uskovien meiliä vaatimuksilla ympärileikkauttaa pakanuudesta Kristuksen luo kääntyneet (Gal.5:1-13). Kun Paavalin tekstiä lukee alkukielen kreikan kautta, havaitsee että häntä otti todella ”pattiin” juutalaiskiihkoilijoiden asenne.

Armon tikapuiksi Jumalan mielisuosioon vaadittiinkin ulkoisia rituaaleja, kuten miehen siittimen esinahan ympärileikkausta.                   

Tämä oli Mooseksen kirjoissa muinaisen liiton merkki Israelin ja Herran Jumalan välillä osoittaa kansan miespuolisten jäsenten kuuluvan Herralle (1.Moos.17:10). 

Niinpä alkutekstiä lukiessa hämmästyy Paavalin kielenkäyttöä. Kun meidän suomennoksissamme Paavali käskee kiihkoilijoita silpomaan itsensä, alkutekstissä hän käskee leikkaamaan kaikki pois. Jos joku haluaa osoittaa olevansa lakia noudattamalla parasta a-ryhmää, viedään ympärileikkaus pidemmälle, ja hakataan sukupuolielimet ”huitsin-nevadaan”.   

Paavalin kirjoittama koinee-kreikka oli yleistä kansan puhekieltä.            

Eräs teologianopettajani sanoikin opiskeluvuosinani, että Paavali kielenkäyttö oli ”satamajätkien slangia”.

Paavali vastaa lainvaatimuksiin suorasanaisesti jo ensimmäisessä korinttolaiskirjeessään: ”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko” (1.Kor.7:19).

JEESUKSEN ARVET

Uskonpuhdistaja Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksessä on mielenkiintoisia näkökulmia (SLEY-Kirjat, Helsinki, 2003). Luther ottaa ensin lyhyesti kantaa aikansa katolilaisuuden piirissä esiintyviin ilmiöihin, jossa ihmisten kämmeniin ”ilmestyi” stigmatisaatioita eli ristiinnaulitsemisen naulanjälkeä muistuttavia haavoja. Luther pitikin tällaista sensaatiohakuisuutta turhan kunnian tavoitteluna, eikä minään muuna. 

Hän kirjoittaa Jeesuksen arvista galatalaiskirjeen selityksessään, että ”ne eivät ole itsestään hankittuja stigmoja vaan jälkiä niistä iskuista, joita maailma ja saatana lyövät minuun vastoin tahtoani sen Jeesuksen tähden, jonka minä vakuutan olevan Kristus. Apostolin ’arvet’ ovat siis ruumiillista ahdinkoa ja kärsimystä, murhetta, perkeleen nuolia ja sielun pelkoa.”   

Luther viittakin Paavalin useisiin mainintoihin siitä hinnasta ja kärsimyksestä, jota hän joutui sietämään ja kantamaan evankeliumin todistuksen tähden (katso 1.Kor.4:9; 2.Kor.6:4; 2.Kor.11:23). 

Antiikin kreikassa orjat merkittiin isännilleen kuuluviksi erilaisin polttomerkein. Se aiheutti kipua ja jätti ihmiseen elinikäisen arven. Paavali käyttää kirjeessään kreikan sanaa stigma, merkki, arpi. Kyse oli henkilökohtaisesta kivusta ja tuskasta; usein jopa fyysiseen olemukseen jäävistä vammoista ja arvista, joita hän kantoi vainojen, pahoinpitelyiden ym. seurauksena. 

Luther kirjoittaa:

”Näitä stigmoja me emme houkuttele esiin suloisen hartauden tunteen vallassa eivätkä ne sinänsä miellytä meitä tippaakaan, mutta kun saatana Kristuksen tähden iskee niitä meihin vastoin tahtoamme, pakko niitä on kantaa.”

New International Study Bible sanoo lyhyesti alaviitekommentaarissaan, että ”Paavalin kärsimys (kivitys, Apt.14:19; 2.Kor.12:7; Gal.4:13-14) merkitsi hänet ’Kristuksen palvelijaksi’ (Gal.1.:10; 2.Kor.4:10).”

HENKILÖKOHTAISET TRAGEDIAT JA ARVET

Olen kirjoittanut blogissani paljon kivusta ja kärsimyksestä. Yksi keskeisimpiä syitä tälle lienee omakohtaiset kokemukseni kivun eri puolista. Takanani on kaksi munuaisensiirtoa, pernavaltimon repeäminen niiden välissä keksivaikeine masennuksineen. Ne ajoivat minut työkyvyttömyyteen kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. 

En ole halunnut mässäillä omaa elämääni ja perhettäni koetelleilla asioilla. Tiedän, ettei mikään kipu ole itsessään ”autuaaksi” tekevä. Hyvä Jumala ei ”kasvata” meitä kivun kautta. Enkä myöskään allekirjoita teologiaa, jonka mukaan sairaus, vankeus, vaino tai muu sen kaltainen olisi sellaisenaan jonkinlainen siunaus elämässämme. 

Minä vihaan kipua ja sairautta! Mutta kivunkin keskellä me olemme Jumalan rakastettuja ja Jeesuksen omia (Room.14:7-8). Kipu voi kyllä vetää meidät lähemmäs Jumalan sydäntä, mutta tietyissä elämäntilanteissa kipu ja jatkuva ahdistus voivat myös katkeroittaa meidät. 

Jos taas kivun myötä elämäämme tulee uusia lohdullisia ja rohkaisevia näkökulmia Jumalasta hyvänä ja uskollisena Isänä, silloin hän on kääntänyt kivun palvelemaan hyviä tarkoitusperiään. Kysymys on kokemukseni perusteella painopisteistä mitä katson, mistä tulee se keskeisin asia joka hallitsee minua? Kivun ja sairauden keskellä elän sitä hetkeä, niitä tunteita, pelkoja ja kysymyksiä, jotka sairaus nostaa. Mutta hallitseeko sairaus minua niin, että en enää näe mitään muuta? 

Se mitä me emme hallitse, jaksa hyväksyä, sen Jumala hallitsee ja kestää, sillä ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room.8:28).

UUSI SHOKKI!

Elän perheeni kanssa juuri nyt sen tosiasian keskellä, että olen uudelleen, tahtomattani sairastunut. Nyt diagnoosi on melanooma, jonka ovat aiheuttaneet hyljinnänestolääkkeet.       Olen shokissa diagnoosista! Eikä usko tehnyt diagnoosin kuulemista yhtään helpommaksi.      Tässä kohtaa mielessäni joutuu taas kerran outoon valoon se ”lippalakkikristillisyys” ja uskosta keppihevosen tehnyt menestysteologia, josta kirjoitin edellisessä blogauksessani. Mielessäni on risteillyt levottomana monia miksi –kysymyksiä.

En ole sen enempää kuin ihminen. 

Sairaus on elämää rajusti sotkemaan tullut suuri rasite ja häiriötekijä!  

Ei mikään siunaus tai Jumalan kasvatuskeino. Saatikka sitten joku rangaistus jostakin.

Voin tietysti kysellä loputtomiin miksi –kysymyksiä, mutta olisiko saamani vastaukset yhtään lohduttavia tai elämäni laatua parantavia? Niin rankkaa kuin se onkin, on sairaus ihmisen elämään tunkeutuva rasite ja hyökkäys, olimmepa sitten Jeesukseen uskovia tai emme.         En koe myöskään uudelleen sairastumisen olevan ”tae” voidakseni jotenkin salatulla tavalla kasvaa paremmaksi kristityksi. Meitä ei vanhurskauta mikään muu kuin Jumalan armo! 

Miksi sitten tällaista tapahtuu?

Minulla on vastauksia omaan elämäntilanteeseeni yhtä vähän kuin muidenkin kivun kanssa kamppailevien elämään ja kyselyihin. Mutta se, mitä olen opettanut sairaiden parantamisesta, sen takana seison yhä. 

En aio muuttaa teologiaani (voit lukea blogihistoriastani, mitä kirjoitin kesäkuussa aiheesta). 

Uskon, tiedän ja julistan niin kauan kuin saan elää Jumalan haluavan parantaa sairaita, kuoleman kielissäkin olevia!   

                             

Se että Jumalan oma sairastuu tai joutuu muiden koettelemusten alle, ei poista Jumalan armoa. Mutta se merkitsee myös sitä, että jokainen ihminen on tämän maailman lainalaisuuksien vanki. Niinpä kivun keskellä voimme huutaa huutoamme Jumalan puoleen,       jolla riittävän suuret hartiat kantaakseen kipumme ja meidät sen keskellä. Saan kysellä ja saat kysellä. Onhan kysymys elämänjanosta.

 

Kiitos, että otat minut ja perheeni esirukouksiisi.

Esa