PUHDISTUS

Ajoin läpi Helsingin eräs ystävä vierelläni, joka sanoi että pitää olla umpisokea, jos ei osaa lukea aikojen merkkejä. Maailmantalous on romahtamaisillaan, tunnustavaa kristillisyyttä vastaan hyökätään, liberaaliteologialla yritetään tehdä musta valkoiseksi, kaikenlainen usspakanuus kasvaa ja islam on tunkenut jalkansa oven väliin. Se sai pohtimaan erästä ajatusta...

Yksi tavoistani kuunnella Jumalaa, on harrastaa rukouskävelyjä. Rukouskävelyt eivät ole mikään kaksituhattaluvun keksintö, vaan jo Nehemia kiersi alas revittyjen Jerusalemin raunioissa kuunnellen ja tarkkaillen mitä Herra hänelle näkemästään näyttää ja puhuu (katso Nehemian kirjan luvut 1 ja 2). Myös itse käyn joskus rukouskävelyillä havinoiden ja katsellen sitä, mitä Herran Henki haluaisi minulle puhua näkemistäni ja kuulemistani asioista. En tässä kirjoituksessani paneudu sinänsä rukouskävelyyn teologisesti, vaan pohdin yhtä sen kautta mieleeni tullutta asiaa.

VOIMATTOMUUS

Nähdessäni erilaisia seurakuntia ja kirkkoja on sisimmästäni noussut suuttumus monissa seurakunnissa vallitsevaa apaattisuutta kohtaan. Sen sijaan, että seurakunnat pastoreineen, vanhimpineen, johtajineen ja jäsenineen lunastaisivat paikkansa suuressa muurinaukossa, moni piiloutuu ikään kuin itse kyhäämänsä pylvään taakse piiloon. Hyvin moni itseään uudestisyntyneenä pitävä kristitty ei tunnu lainkaan käsittävän miten rajua ympärillämme vellova hengellinen sotatila voi olla. Menemättä tässäkään sen laajempaan analyysiin, totean vain että niin kauan kuin seurakuntaelämässä keskitymme oman visioomme, itseämme mielittyvään touhuiluun ja selvään vastuuttomuuteen kadotukseen menevistä ihmisistä, jäämme vaille sitä voimaa ja todellisuutta, jonka Jumala haluasi jakaa seurakunnalleen. 

REPEÄMIÄ MUURISSA

Heskielen kirjassa on dramaattinen ajatus Jumalan hädästä löytää ihmisiä, ketä tahansa muurinaukkoon (Hes.22:30). Se on kuvausta rukoustaisteluun kutsusutuista ihmisistä näkemään asioita miten Jumala näkee, kuulemaan sellaista mitä Jumala kuulee ja puhuu ja tekemään sellaista mihin riskirajoja ylittävä usko haastaa. Se on myös kutsu taistelevaan esirukoukseen etulinjoissa Hengen miekkaa heiluttavien sotureiden puolesta. Seurakuntaelämä on yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Tarvitsemme toisiamme. 

Nyt tuntuu siltä, että tiettyjen asioiden ja tapahtumaketjujen vaikutuksesta muurinaukkoa revitään suuremmaksi. Ottamatta esille jotain yksittäistä tapahtumaa, olemme aika ajoin olleet järkyttyneitä kansainvälisstikin tunnetuiden julistajien moraalisista ja taloudellisista lankeemuksista. Hiuksia nostattavaa on ollut lukea uutisia eri kirkkojen sisällä tapahtuneista lasten hyväksikäyttötapauksista. Jumala on antanut meille sanansa, jossa määritellään oikea ja väärää. Rajojen ylittäminen on vetänyt joidenkin seurakuntien ja yhteisöjen päälle häpeän haisevan kaavun. Se ei ole Jumalan mielenmukaista, mutta joissakin tilanteissa hän näyttää sallivan sen. 

Miksi?

Pudistaakseen elämämme ja puhdistaakseen seurakuntansa. Sillä ilman puhdistumista, seurakunta on voimaton ja aseeton korjaamaan suojamuuria. Danielin kirjan lopussa lukee viimeisten päivien seurakuntaa koskevassa profetiassa näin:

”Monet puhdistetaan, kirkastetaan ja koetellaan, mutta jumalattomat pysyvät jumalattomina, eikä yksikään jumalaton ymmärrä tätä, mutta taidolliset ymmärtävät” (Dan.12:3).

Nehemia julistaa:

"Te näette, missä kurjuudessa me olemme, kun Jerusalem on autio ja sen portit tulella poltetut. Tulkaa, rakentakaamme uudestaan Jerusalemin muuri, ettemme enää olisi häväistyksen alaiset” (Neh.2:17).

Tekstin voisi uudelleen suomentaa tai tulkita jotenkin näin, että ”ota itseäsi niskasta kiinni, avaa silmäsi ja katso mitä Jumala haluaa sinun tekevän oman elämäsi suhteen. Aseta se sitten siihen kokonaisuuteen ja niiden ihmisten elämään, joiden parissa elät, asut ja työskentelet”.