KEITÄ NE ON NE SANKARIT?

Kun Suomen miesten jääkiekon a-maajoukkue voitti kaikkien aikojen ensimmäisen MM-kullan toukokuussa 1995, vietiin koko joukkue studioon.
He levyttivät J. Karjalaisen laulun sankarit, jonka alku kuuluu seuraavasti:
”Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet, joita koko valtakunta arvostaa?” Mietin sankaruutta Jumalan valtakunnan näkökulmasta.

Sankaruutta ei voi ostaa, ei jäljitellä, eikä tuottaa itse.

Sankaruus on seurausta sellaisesta elämästä ja teoista, jonka seuraaminen tuottaa iloa, menestystä ja kunniaa muillekin.

Ei vain sankarille itselleen, vaan hänen vierellään kulkeville. Puhuisin palturia, jos väittäisin,      etten olisi tuntenut suurta riemua viime toukokuussa ja jopa liikuttavaa ylpeyttä jääkiekkomaajoukkueemme nuijittua hurrit MM-finaalissa 1- 6. Minulla ja pojallani Akselilla oli leijonapaidat päällä, kun seurasimme haltioituneena muun perheemme kanssa maajoukkueen huikeaa peliä tv-ruudusta.

Jo aidon leijonapaidan omistaminen on mielestäni upeaa.

LEIJONASYDÄMISYYS

Ennen MM-finaalia pelattiin pulivälierä Suomi, Venäjä.

Pelin alussa Yle:n urheilutoimittaja kysyi jääkiekkoasiantuntijoilta, mitä Suomen leijonamiehistön tulee tehdä, jotta Venäjä kaatuu ja Suomi pelaa sunnuntain finaalissa. Jääkiekkoasiantuntija vastasi kuin tykin suusta: ”Suomen pitää säilyttää usko! Uskoa loppuun saakka voittoon.”

Huudahdin ääneen ”wau, mitä sanomaa!”

Lopputulos oli selkeä selkävoitto Venäjästä: 3 – 0!

Jokainen urheilua seuraava muistaa Mikael Granlundin huikean ilmaveivin, joka iski venäläisten ilmat pihalle.

Kyse oli uskomisesta päämäärään ja annettuun tehtävään.

Kyse oli leijonasydämisyydestä! Pelejä ei voitettu, eikä voiteta vain itsemme tähden, vaan koko joukkueen tähden. Maajoukkueen pelit toivat kunniaa koko kansakunnalle.

Leijonasydämisyys Jumalan valtakunnassa on mielestäni seurausta täydestä antautumisesta Kristukselle.mSe on samaistumista häneen ajatuksella hintana elämä! Koko elämä. Ei vain oman itsemme tähden, vaan kansakunnan parhaaksi.

Jeremian kirjassa sanotaan:

”Ja harrastakaa sen kaupungin [voit lukea myös kansakunnan] menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne” (Jer. 29:7).

Seurakunnanistutuksessa joudumme kokoajan tiiminä punnitsemaan mikä on minun paras, mikä on kaupunkimme tai kaupunginosamme ( = siellä asuvat ihmiset) paras.

Onko minun henkilökohtainen näkyni tai tavoitteeni suurempi, mitä tiimini ja koko tiimille Jumalan antama yhteinen visio eli suunnitelma ja tavoite?

Omien visioiden, mieleen tehtyjen aikataulujen ja piirustusten törmääminen arkirealismiin, erilaisiin vastoinkäymisiin, jopa hengellisen sodankäynnin todellisuus asettaa visiot ja henkilökohtaiset unelmat aina puntariin ja joskus jopa vaakalaudalle.

Aina ei tahdo muistaa sitäkään, että tiimissä olevien ihmisten erilaisten luonteiden ja oman nutun alla asuvan syntisyyden kohtaaminen voi olla aika huonosti sulavaa materiaalia, niin itselle kuin muille. Niinpä en voi kuin antaa itseni, näkyni, näkemykseni ja kaiken muun sen ohessa Jumalan punnittavaksi.

Sankaruus tiiminä ja sen muodostavina yksilöinä ei synny yhdessä yössä.

Suomen leijonamaajoukkuekin teki vuoden 1995 MM-kullan jälkeen ankarasti töitä pettymysten, voittojen, pelaaja ja valmentajavaihdoksien kautta kaikkiaan kuusitoista vuotta. Ja tämä kaikki tuskainen, hikinen, pettymysten ja toiveiden täyteinen ajanjakso palkittiin huikeasti viimekeväänä. Hyvä joukkue muodostuu yksilöpelaajista, joiden ajattelua siivittää muskettisoturien leijonasydäminen filosofia:  

”Yksi kaikkien puolesta, kaikki yhden puolesta.”

KAATUNUT SANKARUUS

Sankaruus voidaan myös menettää niin, että se vetää varjoon ihmisen itsensä.                 Joskus jopa sen menettäminen pukee häpeään perheen, suvun, työpaikan… ja myös seurakunnan.

Pappi Eeli oli Herran pappi ennen kuninkaiden aikakauden tulemista. 

Eelin pojat olivat Herran pappeja ja kuitenkin kelvottomia miehiä, vetäen narsistisilla teoillaan; omahyväisyydellään, itsekkyydellään ja petollisuudellaan tuomiot sukunsa niskaan (katso 1.Sam.2:12-36). Ellin poikein synti tuli rangaistuksi niin rajusti, että filistealaisten hyökätessä maahan, maa ryöstettiin, kansaa tapettiin. Kaatuneiden joukossa olivat Eelin luopiopojat Hofni ja Piinehas. Häväistys kunnian konkreettisin merkki oli Jumalan liiton arkin ryöstön kohteeksi joutuminen. Arkki edusti Jumalan kunniaa Israelissa (1.Sam.4:17).

Piineaksen puoliso synnytti pojan, jolle hän antoi hepreankielisen nimen Ikanbod, joka merkitsee kunnia on mennyt Israelilta (1.Sam4:20-22). Sankaruus voidaan menettää sellaisilla valinnoilla, jossa tuotan itselleni ja lähellä elävilleni häpeää teoillani ja muilla edesottamuksillani. Se voidaan menettää olosuhteissa ja tilanteissa, jossa oman päämärän ja itsestä nousevien valtapyrkimysten suurusajattelu sokaisee ihmisen. Näin kävi myöhemmin Eelin suvun jälkeen Saulille ja hänen suvulleen. Toisessa Samuelin kirjassa on tuskainen valitushuuto häpeään ja tuhoon hautautuneesta sankaruudesta:

”Sinun kaunistuksesi, Israel, on surmattuna kukkuloillasi. Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet!” (2.Sam.1:19)

Sen kutsumuksen ja tehtävän minkä piti olla Saulille ja hänen pojilleen Israelin kunnian, sen Saul tottelemattomuudellaan tuhosi. Onneksi Herralla oli varasuunnitelma Daavidissa. Daavid kokosi hajautuneen ja häpäistyn kansan yhteen ja sai heidät puhaltamaan yhteen hileen.

SANKARUUDEN PERUSTA

Daavid palautti Israelille takaisin kunnian, murtaen filistealaisten mahdin ja häväistyksen.        Israelin valtakunta oli laajimmallaan maantieteellisesti juuri Daavidin ja hänen poikansa Salomonin päivinä. Naapuri kansat kunnioittivat ja pelkäsivät heitä. Jumalan silmissä tällainen sankaruus oli niin suurta, että hän siirsi tuomioitaan sukupolvia myöhemminkin sen kunniakkaan vaelluksen tähden (joka ei ollut muuten aina ihan virheetöntä), jota Daavid ihmisenä ja kuninkaana oli ja edusti.

”Sillä minä varjelen tämän kaupungin ja pelastan sen itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden” (2.Kun.19:34).

Tällaisen todistuksen voimme löytää useasta eri jakeesta Daavidin jälkipolvien elämänkuvausten yhteydestä.

Kyse ei ollut hänen omasta kunnaistaan, nimen saamisesta aikakirjoihin tai saviruukun palasiin, jotka arkeologit löytävät 2000 luvulla jKr.

Daavid ymmärsi, että kysymys oli ennen kaikkea Jumalan kunniasta, joka tulisi valinta valinnalta ja teko teolta suojaamaan hänet itsensä, hänen perheensä, sukunsa ja lopulta koko kansakunnan. Sillä Jesajan kirjassa kirjoitetaan valtavasta lupauksesta:

”…sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi” (Jes.58:8).

Tämä edellyttää sitoutumista Jumalaan ja hänen sanaansa. Se ei merkitse kivuttomuutta, mutta kylläkin kultamitaleista kirkkainta lopullisessa finaalissa. Sillä Jeesushan on sen jo meille voittanut!

Daavidin menestys, suuruus ja sankaruus oli siis suorassa liitossa Jumalan kunnian tavoittelemisen kanssa:

”Ja Daavid tuli yhä suuremmaksi, ja Herra Sebaot oli hänen kanssaan” (1.AIk.11:9).

Kauan Daavidin ja valtakunnan jakautumisen jälkeen Juudan kuninkaasta Ussasta kirjoitettiin:

”Ja niin kauan kuin hän etsi Herraa, antoi Jumala hänen menestyä” (2.Aik.26:5).

Hiukan myöhemmin vastaavaa sanottiin Jootamista:

”Niin Jootam tuli yhä mahtavammaksi, koska hän vaelsi vakaasti Herran, Jumalansa edessä” (2.Aik.27:6).

Jotkut Daavidin jälkeen tulevat hallitsijat mitä ilmeisimmin oivalsivat esi-isänsä menestyksen ja sankaruuden perustan, sillä Joosiasta kirjoitetaan, että ”hän alkoi etsiä isänsä Daavidin Jumalaa” (2.Aik.34:3).

Ei ole mitenkään sattumaa, että Messias lopulta polveutui juuri Daavidin suvusta!

Kunnia ja sankaruus Jumalan valtakunnassa on seurausta koko elämällämme sitoutumisesta Jumalan mielen mukaisiin periaatteisiin ja päämääriin. Ei yksin omaksi parhaakseni vaan muskettisotureita lainaten:

”Yksi kaikkien puolesta, kaikki yhden puolesta.”

Kuva on otettu juuri ennen Suomen MM-maajoukkueen kultaottelua 15. toukokuuta 2011. Olimme poikani Akselin kanssa satavarmoja voitosta. Pukeutuminen sen mukainen ja asenne myös! Yes!