UHRATTU ELÄMÄ

Olen jälleen kerran joutunut pohtimaan elämän rajapintoja ja haasteellisuutta henkilökohtaisella tasolla. Uudelleen sairastumine vain kolmenvuoden täysin terveenä pysymisen jälkeen on tuntunut kohtuuttomalta haasteelta. Tämä juttu on mennyt jokseenkin yli hilseeni. Onhan diagnoosi on rankka melanooma. Olen lukenut paljon Paavalin tekstejä ja löytänyt hänen sanoistaan lohtua ja rohkaisua, sekä laajoja näkökulmia kärsimyksiin ja vastoinkäymisiin. Tässä blogauksessani myös Jobin kirja saa oman huomionsa.

Olen todennut kuluvan syksyn aikana, että jatkuville miksi –kysymyksille täytyy asettaa joku raja. Sillä tässä maailmassa ja elämässä on kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Ihmisinä ja Jumalan lapsina kyselemme erilaisten kriisien ja meitä kohdanneiden tragedioiden piinaavissa myllyissä Jumalalta, miksi hän näyttää sallivan kohdallemme ei toivottuja asioita? Sairauden kanssa pelkät diagnoosit eivät koskaan anna tyhjentävää ja tyydyttävää vastausta. Ne voivat olla korkeintaan kylmiä ja kasvottomia faktoja. Niinpä minun täytyykin suunnata ajatukseni Jumalaan, jonka sana on painavampi, kuin mikään lääketieteellinen diagnoosi, ennuste tai arvio. 

EI YLI ISÄN SALLIMUKSEN

Jumalan sallimus itsessään on mielenkiintoinen teema. Esimerkiksi Jobin kohtaloissa Jumala salli saatanan koetella ja piinata Jobia tiettyyn rajaan saakka.

”Mutta kun eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat ja asettuivat Herran eteen, tuli myöskin saatana heidän joukossansa.
Niin Herra kysyi saatanalta: "Mistä sinä tulet?" Saatana vastasi Herralle ja sanoi: "Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta".
Niin Herra sanoi saatanalle: "Oletko pannut merkille palvelijaani Jobia? Sillä ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on nuhteeton ja rehellinen mies, pelkää Jumalaa ja karttaa pahaa."
Saatana vastasi Herralle ja sanoi: "Suottako Job pelkää Jumalaa?
Olethan itse kaikilta puolin suojannut hänet, hänen talonsa ja kaiken, mitä hänellä on; olet siunannut hänen kättensä työn,    ja hänen karjalaumansa ovat levinneet ympäri maata.
Mutta ojennapa kätesi ja koske kaikkeen, mitä hänellä on: varmaan hän kiroaa sinua vasten kasvojasi."
Niin Herra sanoi saatanalle: "Katso, kaikki, mitä hänellä on, olkoon sinun käsissäsi; älä vain koske kädelläsi häneen itseensä". Ja saatana meni pois Herran edestä” (Job 1:6-12).

Jobin kirjassa saatana oli tunkeutuja. Jumalan pojat Vanhan testamentin aikaisessa kielenkäytössä viittasi asiayhteydestä riippuen hallitsijoihin ja enkeleihin. Jobin kirjassa kysymys oli enkeleistä. Saatana oli ja on langennut enkeli…

Uskon, että Jumala on sallinut Jobin kirjan tulla osaksi Raamattua juuri sen kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden teemojen takia. Jumalan sana olisi puutteellinen ilman kärsimyksen tematiikan syvää, kohti käyvää ja raastavaa käsittelyä. Jobin kirjan huutaa taivaaseen ”miksi vanhurskas joutuu kärsimään?” 

Toisaalta Jumala näyttää ikään kuin heittäneen saatanalle haasteen: ”Katsotaan kumpi ja kuka meistä hallitsee elämää! Pystynkö minä Jumalana ja Jobin Luojana pitämään hänestä huolta kaikissa olosuhteissa.”                  

Jobin kirjan lopussa nimittäin kiitos nousee taivaisiin. Jumala hallitsi ja hallitsee. Siitä on Jumalan valtakunnassa kysymys. Juuri tästä, että Jumala hallitsee! Myös saatanaa ja sen juonia.

Jumalalle kärsimys ei ole yhdentekevää, koska hän on itse ilmoittanut tuntevansa kärsimyksen läpikotaisin. Katso vaikka ristiinnaulittua Kristusta! Isä salli Poikansa piinaavan kärsimyksen.

Miksi? 

Meidän syntiemme sovitukseksi.

Jeesuksen omaiset ja ystävät näkivät ristiinnaulitsemisen kaiken loppuna. Mutta kolme päivää myöhemmin kaikki tajusivat sen voitoksi nähdessään Isän kokonaissuunnitelman. Niinpä se kipu, mitä sinä elät,    ei ehkä nyt näyttäydy niin kuin joskus, sen ymmärrämme. 

Jumala sanoo joistakin asioista:  

"Minä olen sallinut tämän tapahtua" (2.Aik. 11:4).

Omista lähtökohdistamme käsin sallimus voi tuntua järjettömyydeltä ja kohtuuttomuudelta. En itsekään ymmärrä sitä, missä juuri nyt taas elän. Usein vastoinkäymiset jättävät enemmän jälkeensä avoimia kysymyksiä, kuin vastauksia. 

Kun Paavali kirjoittaa

”jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan”

, ei hän sulje pois kärsimyksen, kivun, tuskan, eikä edes kuolemankaan mahdollisuutta elämästämme (Room.8:31). Mutta hän osoittaa, etteivät mitkään vastoinkäymiset, olivatpa niiden juuret hengellisessä maailmassa, jopa saatanan vastustuksessa, eivät voi erottaa meitä ikinä Isän rakkaudesta (Room.8:38-39).  

Nämä viittaukset nousevat roomalaiskirjeestä. Samassa kirjeessä hän alleviivaamalla alleviivaa alkuperäämme ja ikuisuussuhdettamme Jumalan lapsina kirjoittamalla:

”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä.
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.
Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra” (Room.14:7-9).

Paavali alleviivaa siis omistussuhdetta. Meidät omistaa Jeesuksen sovintouhrin perusteella Jumala. Kyse on jatkuvasta toivon näkökulmasta, riippumatta siitä, mitä elämässämme tapahtuu.

Kun opetan, saarnaan ja nytkin kirjoitan kärsimyksistä ja sairauksista, lähden liikkeelle siitä näkökulmasta, ettei Jumala lähetä meihin sairauksia. Se olisi täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, että hän parantaa sairaita. Mutta toisinaan hän sallii niitä, eikä ole Kaikkivaltiaana velvollinen selittämään meille ratkaisujaan. Sallimuksella on kuitenkin rajansa. Jumala puhutteli ihmisen ja hänen itsensä väliin tunkeutunnutta vihollista ja vastustajaa:

"Katso, kaikki, mitä hänellä on, olkoon sinun käsissäsi; älä vain koske kädelläsi häneen itseensä". 

Herra siis asetti rajat kiusaamiselle ja koettelemiselle. Mikä tahansa ei ole sallittua. Ja vielä enemmän: saatana ei voi tehdä yhtään mitään ilman Jumalan sallimusta.

Löysin kirjahyllystäni Allan Redpathin vanhan opetuskirjan Jumalan suuri profeetta, jossa on valaiseva ja lohdullinen ajatus:

”Ehkä sinusta tuntuu, että olet kärsinyt paljon yli kohtuuden. Kuuntele rakastavan Herrasi ääntä, kun hän vakuuttaa:        ’Minä olen sinun kanssasi.’ Kyllä hän tiesi, mitä on tulossa.        Hän näki sen ja salli sen, sillä Jumalan lapselle ei ole milloinkaan tapahtunut mitään hänen tietämättään.                  Hyvä paimen kulkee lampaidensa edellä, ja kaikki kohtaa ensin häntä ja lampaita vasta sitten.” 

Jumala ei siis tyydy seuramaan etäältä kipuamme. Hän itkee ja kärsii kanssamme.

HENKILÖKOHTAINEN UHRI

Olen tarkastellut paljon erästä Paavalin ajatusta omakohtaisesta uhrista. Vuoden 1992 kirkkoraamattu kääntää jakeen seuraavasti:

”Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne” (Filip.2:17).

Alkuteksti puhuu oikeastaan juomauhrin laskemisesta varsinaisen polttouhrin päälle. Juutalaisessa jumalanpalveluskäytännössä ylipappi edusti kansaa Jumalan edessä. Hän uhrasi poltto- ja juomauhreja kansan edusmiehenä. 

Mitä Paavali tarkoittaa henkensä uhraamisella? 

Kysymys näyttää olevan elämästä Jumalan omana, aivan kuten edellä viittaan Paavalin sanoihin roomalaiskirjeessä: 
 

”Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle.”  

Toisin sanoen Paavali puhuu koko elämämme hallintavallasta, joka on Herrallamme. Hän hallitsee – usein jopa kaoottista elämäämme koko sen maanpäällisen matkan ja myös sen jälkeen niin, että joka tapauksessa olemme Herran omia. Tämä antaa lohdullisen selkänojan meille Jumalan lapsina.

Paavali käskee efesolaiskirjeessä meitä täytymään jatkuvasti Pyhällä Hengellä (Ef.5:18). Jatkuvuus käskymuodossa tulee esille alkutekstistä. Hengellä täytetty elämä johtaa kaoottisuudenkin keskellä siihen, että Pyhä Henki todistaa; vakuuttamalla vakuuttaa meille Jumalan omistavan meidät. Paavali kirjoittaa: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia” (Room.8:16).

Toisaalta Paavalin ajatus itsensä uhraamisesta tuo mieleeni lauseen "all rights reserved" –ajatuksen eli ”kaikki oikeudet pidätetty”. 

Omassa elämässäni korostuu juuri nyt se, että kaikki asiat, terveys, sairaus, elämän jatkuminen tai jopa päättyminen ei ole oman tahtoni tai hallintavaltani alainen asia asioita. Ja yhtäältä Jobin esimerkkiin palatakseni se merkitsee sitä, ettei kenelläkään toisella, ei edes saatanalla ole oikeutta sotkea elämääni Jumalan lapsena. Korostaahan Paavali roomalaiskirjeessään asiaa erittäin voimakkaasti kirjoittamalla: 

”Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room.8:38-39).    

Paavali taisteli istuttamiensa seurakuntien puolesta. Hän käytännössä uhrasi koko elämänsä siihen, että Jumalan valtakunta menestyi hänen paimenuutensa ja apostoliutensa alle uskottujen Jumalan lasten elämässä. Hänen suurin kaipauksensa, intohimonsa ja kipunsa oli näet asettaa Kristuksen eteen puhdas ja synnistä erotettu vanhurskas seurakunta (Ef.5:27).

Henkilökohtainen uhri merkitsee siis koko elämämme antamista Herralle, suloisena tuoksuna (2.Kor.2:15-16). Uhrimme ei ole kuitenkaan mikään sovitusuhri tai vähääkään siihen verratta. Elämämme uhraaminen Herralle ei tapahdu lakihenkisyyden kautta, jossa suorituskristillisyydellä koittaisimme miellyttää Jumalaa ja ostaa hyvityspisteitä. Sillä kukaan ei voi laskea muuta perustaa, kuin minkä Kristus laski uhraamalla itsensä syntiemme sovitukseksi (1.Kor.3:11). 

Lyhyesti kiteytettynä itsemme uhraaminen merkitsee koko elämämme hallintavallan luovuttamista Jeesukselle. Hänelle, joka meitä rakastaa jatkuvasti, syvästi ja pysyvästi.