Näin eräässä lehdessä elokuvamainoksen, jota mainostettiin seuraavin sanoin: ”How far would you go take back your life?” –eli suomennettuna ”kuinka pitkälle olisit valmis menemään saadaksesi takaisin elämäsi?” Mieleeni juontui ajatus hengellisestä sodasta, jota ympärillämme käydään äärirajoille vedetyin asein ja keinoja kaihtamatta. Jos olet sitä mieltä, ettei ole olemassa mitään hengellistä kofrotaatiota, älä vaivaudu lukemaan kirjoitustani eteenpäin.
Uusi Suomi verkkolehti kirjoittaa tällä viikolla palveluksensa keskenjättäneistä varusmiehistä seuraavaa:
Viime heinäkuun saapumiserästä ollaan kirjaamassa Puolustusvoimille jälleen suurta piikkiä palveluksensa keskeyttäneiden osalta. Peräti 16,7 prosenttia varusmiehistä on keskeyttänyt, kertoo Helsingin Sanomat. Pahin tilanne on Riihimäen viestirykmentissä, jossa keskeyttäneiden määrä on kaksinkertaistunut vuodessa. Jopa 21,4 prosenttia varusmiehistä on jättänyt palveluksen kesken.
Rykmentin tiedottajan, yliluutnantti Pekka Wallenstjernan mukaan syyt keskeytyksiin voidaan jakaa karkeasti kolmeen: tuki- ja liikuntaelinsairauksiin, mielenterveyshäiriöihin sekä yksittäisiin tapahtumiin.
- Mikä on näiden miesten, jotka eivät pysty palvelusta loppuun saakka suorittamaan, henkilökohtainen ennuste, kun he ovat viisikymmentä, Wallenstjerna pohtii Helsingin Sanomissa.
Rykmentin tiedottajan, yliluutnantti Pekka Wallenstjernan mukaan syyt keskeytyksiin voidaan jakaa karkeasti kolmeen: tuki- ja liikuntaelinsairauksiin, mielenterveyshäiriöihin sekä yksittäisiin tapahtumiin.
- Mikä on näiden miesten, jotka eivät pysty palvelusta loppuun saakka suorittamaan, henkilökohtainen ennuste, kun he ovat viisikymmentä, Wallenstjerna pohtii Helsingin Sanomissa.
VALMIUSTILA
Minkälainen on sinun hengellinen valmiustilasi? Millaisen sotilaskoulutuksen olet saanut, eli millaisen valmiuden seistä elämäntuulia vastassa? Kaadutko naamallesi ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa eteesi?
Ihmettelin yhtä kannanottoa viimekesänä. Keskustelin erään itseäni kaksikymmentä vuotta nuoremman uskovan kanssa kymmenysten maksamisesta vapaaehtoisena, mielestäni perustellusti Jumalan seurakunnalle kuuluvana osuutena. Hän piti asiaa epäraamatullisena, eikä halunnut suostua moiseen. Sanoin kärjistetyn suoraan, että tällainen kymmenyksiin ja ylipäätään Herralle varoistamme antamisen kieltävä kulttuuri on kuvaavaa ”vellihousukritilisyydelle”, jossa liian moni 80 ja 90 –luvuilla syntynyt nuori elää. Kaikki (ko?) saadaan valmiina, rajat ja totuus on häilyvää, alasti vaihtuvien trendien viitoittamaa ja luomaa. Mielestäni tällaiselle kulttuurille on leimaa antavaa myös laukkaaminen tuontitavaraevankelistojen perässä, jotka lupaavat ”pepsodenthymy” kasvoilla maanpäällisen paratiisiin, jossa kristityt eivät milloinkaan kärsi taloudellista puutetta, eivätkä sairasta. Imettelen varmaan hamaan ”maailman tappiin” asti, miksi tällaisia evankelistoja tuotetaan Suomeen ja miksi heidän perässään laukataan täysin kritiikittömästi? Minusta tuntuu pelottavalta ajatella 80 – 90 –lukujen sukupolven kestävyyttä niissä elämän tuulissa, taloudellisissa koettelemuksissa ja saatanan hyökkäyksissä, joihin koko kristikunta on joutunut Stefanuksen kivityksestä alkaen.
HAHAVDU TODELLISUUTEEN!
Seisoessani heinäkuussa 2011 Rooman Coloseumilla ja laskeutuessani myöhemmin syvälle maanuumeniin Rooman kaupungin ulkopuolella olevissa katakombeissa, ymmärsin konkreettisemmin sen hinnan, minkä sadat ja tuhannet Jumalan lapset ovat joutuneet maksamaan uskostaan Jeesukseen. Tätä ajatusta korosti mielessäni se tieto, että omassa ruumissani muhi jälleen kerran sairaus, joka voi ilman jumalallista väliintuloa viedä minut hautaan. Mietin mikä on se henkilökohtainen hinta, mikä joudun maksamaan aviomiehenä, isänä, seurakunnanistuttajana ja pastorina, opettaessani ihmisiä rukoilemaan sairaiden puolesta ja johtaessani uuden seurakunnan istuttamista pääkaupunkiseudun ehkä hengellisesti pimeimmälle alueelle?
Voimme tietysti työntää päämme pensaaseen ja kieltää kaiken hengellisen vastustuksen ja vastakkainasettelun olemassaolon. Mutta silloin kiellämme sen, mitä Paavali opetti kyseisestä aiheesta (Ef.6:12).
Nykyisin, David Pawsonin mukaan 250 000 kristittyä kohtaa marttyyrikuoleman uskonsa tähden joka vuosi.
Olen ollut äärimmäisen vihainen siitä passivisuudesta, minkä näen vaivaavan liian monia seurakuntia. Itsetyytyväisyys on passivoittanut meidät väärään rauhaan. Olemme tyytyneet sivustaseuraajan rooliin. Puheet herätyksestä ovat usein menneiden muistelua ja se on ajanut jotkut seurakunnat terminallivaiheessa olevan potilaan tasolle. Kivunlievityksenä toimii liian usein itseämme varten suunnitellut jumalanpalvelukset, saarnatyylit, evankelioimiskampanjat traditioineen, joissa unohdetaan tyystin se, miten eri alakulttuureja tulisi lähestyä. Ja sitten se viimeinen kivunlievitys on mannalappu-uskonnollisuus joko kotona tai saarnatuolien takaa tarjoiltuna ilman henkilökohtaista hengenelämää.
Hyvin harva pastori ottaa rukouksessa aikaa tutkiessaan sitä aluetta, jonne hänet on asetettu tulenjohtoon (palauta mieleesi Nehemina toimintatapa Neh.1-2).
Merkitseekö maan takaisinvalloitus sitä, että rakennamme kalliilla lainarahalla rukoushuoneen tai kirkkorakennuksen jonnekin ja sanomme, että nyt tämäkin paikkakunta on sitten valloitettu Herralle?
Eikö se merkitse niiden rakenteiden maahan hajottamista, jotka saatana on vienyt paikkakuntamme ihmisten elämästä (2.Kor.10:3-6)?! Kysymys on rauhan ja perusturvallisuuden palauttamista, Jumalan valtakunnan saattamista ja tuomista ihmisten elämään. Jos sanot että tätä se on, mieti silloin kohdallasi mitä merkitse seurakuntana ulosjalkautuminen pois kirkoistamme?
Viittasin yllä Nehemian kirjaan, jos huomasit? Herra lähetti Nehemian tutkimaan maahan revittyä Jumalan kunniaa. Miksi niin oli tapahtunut ja mitä pitäisi tehdä sen palauttamiseksi?
Käytännössä fyysinen vihollinen, joka oli muinainen Babylonian maailmanvalta, oli raunioittanut Jerusalemin ja sen muurit. Koko kaupunki oli poltettu ja temppeli jumalanpalveluksineen oli maahan revitty ja sen myötä Juudan kansan jumalanpalveluselämä oli tehty mahdottomaksi. Nehemian palatessa Jerusalemiin, oli osa kansasta yhä Baylonissa pakkosiirtolaisuudessa sen räikeän syntielämän takia. Babylonian armeijan ja kulttuurielämän ja Jeruslaemin valloituksen takana oli vahva epäjumalienpalvontakulttuuri ja taas sen takan voimakas pimeydenvalta. Se vastusti elävän Jumalan valtakunnan tuloa maanpäälle. Juutalaisen kansankunnan Herran pappiskansana tuli olla omassa jakamattomassa Erez-Israelin maassaan tämän valtakunnan edustaja ja airut. Mutta maa oli jakautunut kahtia: pohjoisessa oli Israel ja etelässä Juuda, jonka pääkaupunki oli Jerusalem. Juudan kansan pilkkaava suhtautuminen Herraan ainoana Jumalana oli ajanut kansakunnan suojattomaan tilaan hengellisiä valtoja ja voimia vastaan. Niinpä Herralle jäi vain yksi ainut vaihtoehto puhdistaa jumalanpalvelus: antaa entisen tuhoutua tulella, joka koetteli ja puhdisti myös kansan sydämet.
Ihmettelen hampaattomuutta puuttua ja pysäyttää edellä mainitsemieni helppoheikkien puheet ja maahantuonti, joilla on joka juttuun helppoja vastauksia. En kaipaa heitä! Ihmettelin, missä leskien ja orpojen kolehtirahoilla itsensä lihottaneet julistajat ovat silloin, kun sairas poistuu rukousjonosta sairaana, rahansa hänen järjestönsä palvelutyölle uhranneet ajautuvat suurien ja runsaiden siunausten lupaamisten sijasta velkakierteeseen ja syviin taloudellisiin vaikeuksiin? Uskallan jopa väittää, että nämä helppoheikit ovat mielestäni osaltaan vaikuttaneet tolkuttoman pitkillä kolehtipuheillaan asenteellisesti siihen, miksi joidenkin on käsittämättömän vaikea antaa varoistaan (tai ajastaan) Jumalan valtakunnan työlle.
Missä on se mies, joka uskaltaa huutaa heille päin näköä ”nyt riittää”?
Jesaja kirjoittaa hätkähdyttävät sanat:
”Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla.
Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta.
Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin” (Jes.59:14-16b).
Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta.
Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin” (Jes.59:14-16b).
Huomaatko: Jumala, Herra ihmetteli ettei kukaan astunut väliin?!
Minkä väliin?
Totuuden vääristelyn väliin.
On selvää, että taistelukoulutus, jota joissakin seurakunnissa annetaan ja toisissa ei, ratkaisee valmiustilamme. Olen pohtinut paljon periesiantamattomuutta niiden voimasuhteiden pyörteissä, johon olen itse joutunut ja jossa sinäkin ehkä omalta osaltasi joudut tahtomattasi elämään.
Jos hengellinen vastakkainasettelu tuntuu utopistiselta, höyrähtäneen pastorin pelottelulta tai paisuttelulta, silloin samaan kategoriaan kuuluu Jeesus, Pietari, Paavali ja Johannes (katso Matt.4:1-11; Ef.6:12; 1.Piet.5:8-9; Ilm.12).
Paavali käskee pukeutumaan Kristukseen, Jumalan asettamaan taisteluvastukseen:
”Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä” (Ef.6:13).
Pahapäivä [kreik. hemêra tê pornêra] on sama, kuin vanhojen rintamamiesten käyttämä termi niin kutsutusta h-hetkestä. Kumpikin tarkoitta hetkeä ja päivää, jolloin koko pahuus, koko arsenaalillaan hyökkää joka suunnalta kimppuumme. Hengellinen sota ei ole joku vitsi.
PERIKSIANTAMOTTOMUUS
Olen miettinyt paljon periksiantamattomuutta esirukoustaistelun valossa. Kuinka pitkälle olemme valmiita rukoilemaan vaikkapa sairaan puolesta. Ei ole varmaan mikään salaisuus tässä kohtaa se, että kirjoitan näitä ajatuksia omakohtaisen kokemuksen siivittämänä. Sairastan juuri nyt vakavaa melanoomaa, jota on hoidettu kirurgisesti ja nyttemmin sytostaattihoidoin. Kokeneena aikaisemmin useampaan kertaan vakavan sairauden ja niistä parantumisen, tiedän että intensiivinen, periksiantamaton esirukous yhdessä lääketieteen suomien keinojen kanssa voi tuoda sairaalle täydellisen parantumisen.
Eräs ystäväni lähti kiitämään eli poistui vihaisena rukoushetkestä, jossa rukoiltiin vakavan sairaskohtauksen saaneen ihmisen puolesta. Syy poistua vihaisena muiden rukoilijoiden joukosta oli siinä, että rukoukset olivat voivottelua tyylin ”oi Herra, paranna, auta, jos voit; jos sinun tahtosi on parantaa…” Ystäväni ajoi sairaskohtauksen saaneen ihmisen luokse, voiteli ristinmerkin hänen otsaansa lausuen ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”
Siinä koko rukous, jonka päätteeksi juotiin kahvit. Sairaskohtauksen saanut sai toipua ja on nykyään työelämässä.
Mikä on anomisemme lähtökohta ja tavoite?
Täyttää traditio vaiko ottaa Jeesuksen nimessä takaisin viholliselta jotain sellaista, mikä ei sille ole koskaan edes kuulunut? Maantieteelliset alueet, jossa pahuus luulee voivansa pysyä ikuisesti alkoholismin, ihmiskaupan, huumeiden, islamin, uuspakanuuden ym. kautta, taloudelliset menetykset suhteessa köyhyyteen (kirjoitan sellaisesta köyhyydestä, joka rampauttaa ja halvaannuttaa ihmisten elämää ja elämänlaatua) ja sairauksien suhteen.
Saadessani osakseni erittäin rohkaisevaa rukousta parantumiseni puolesta, olen pohtinut edellä kuvatunlaista passiivista, jo valmiiksi antautunutta, kädet vaikkapa sairauksien edessä pystyyn nostavaa rukousta.
Mielessäni on joitakin jae jaksoja Uudesta testamentista:
”Te anotte, ettekä saa, sen tähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne” (Jaakob 2:17).
Mietipä tässä valossa menestysteologiaa, joka tähtää maanpäällisen valtakunnan rakentamiseen! Anomisen lähtökohta ei ole vanhurskaudessa. Jaakobin ajatus kysyy, onko rukoustemme ja anomustemme tähtäin tämän vaiko pelkästään tuonpuoleisessa? Miten näemme ja ymmärrämme meille annetun ajan kallisarvoisuuden?
Periksiantamaton rukous ja hengellinen elämä oli alkuseurakunnalle kaiken likoon laittavaa, kuten lyhyessä kirkkohistoriallisessa katsauksessani edellä kirjoitin. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, ettemme ”vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessamme syntiä vastaan” (Hepr.12:4).
Kyse on asenteesta antautua rukoukseen. Ja asenteesta elää täysillä, rohkeasti kantaen kristityn nimeä ja identiteettiä.
Jos ja kun rukoilemme sairaan puolesta, ja emme saa heti haluttua tulosta, mitä teemme? Nostammeko antautuneesti kädet pystyyn ja toteamme, ”Herran haltuun”?
Jeesus painotti jatkuvaa anomista ja koputtamista, periksiantamattomuutta (Matt.7:7-8,11). Se puhuu intensiivisyydestä ja sitkeydestä.
Usko ei olo pysähtyneisyydentila, paikoillaan pysyvä, eleoton jäätynyt lätäkkö ojan pohjalla. Usko on uskollisuutta. Muistan vuosikymmenten takaa kuinka eräs nuori oli leikattavan sairaalassa. Olimme tuolloin vaimoni kanssa nuorisotyössä eräässä seurakunnassa. Järjestimme ympärivuorokautisen rukousvartion yhdeksi viikonlopuksi hänen toipumisensa puolesta muiden nuorten kanssa. Tällainen rukousvartio jonkun kärsivän ystävämme puolesta oli kuin muurien nostamista hänen suojakseen ja vahvisti mukana olevien uskoa ja asennetta suhteessa omaan hengelliseen elämään. Nuori muuten toipui ja on tänään eturintamassa Jumalan valtakunnan työssä!
Saavutettu rukousvastaus; sielunvihollisen valtaaman maa-alueen takaisin valtaaminen ihmsineen edellyttää itsemme, ajankäyttömme, herätyskellojemme, kalentereidemme ja kaikkien tottumustemme muuttamista. Jeesus puhui periksiantamattomasta leskivaimosta, joka vaati kuninkaan edessä oikeuksiaan (Luuk.18:8). Se edustaa aivan päinvastaista kulttuuria ja asennetta, mitä hattukourassa oleva lökäpöksykristillisyytemme usein on.
Teologiamme voi olla pilkun tarkkaan selitettyä, mutta jos se ei saavuta, on se hukkaan heitettyä. Olemmeko enemmän riippuvaisia Facebookista, vai Jumalasta?
Kun Paavali käski terävöitymään hengellisessä taistelussamme, oli hänellä mielessään asetelma, joka nousi siitä historiallisesta maaperästä jossa hänen aikansa roomalaiset sotilaat elivät.
”Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana. Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta” (Ef.6:10-18).
Elokuvan Gladiaattori alkukohtaus kuvaa mielestäni asetelmaa, jonka kaltainen on voinut hyvinkin olla Paavalin mielessä hetkessä, jolloin hän kirjoitti edellä lukemasi sanat Efesson seurakunnalle joskus 60 jKr.
Taistelu, jota näkymättömässä maailmassa käydään, on todellista!
Jos tajuaisimme ja näkisimme sen, niin kuin se todella on (se ei ole mahdotonta), muuttaisi se hengellisen elämämme ja arvomaailmamme kertaheitolla!
Jos edellä kirjoittamani teksti on liian ”täpäkkää” tavaraa yhdessä alla olevan videoklipin kanssa, voit miettiä olisiko tämä sitten ”lohduttavampaa”…?
Lopuksi: kenellä on kaikki oikeudet? Otsikon englanninkielisen lauseen ” All rights reserved” ajatuksena on kysyä juuri sitä, kenellä on kaikki oikeudet? Vihollisella vai seurakunnalla Jeesuksen nimen kautta (Matt.16:13-19; 18:18-28; Ilm.1:10-18)?
Terveisin Esa
0 kommenttia:
Lähetä kommentti