CLICK HERE FOR BLOGGER TEMPLATES AND MYSPACE LAYOUTS »

perjantai 25. marraskuuta 2011

ELÄMÄN TARKOITUS


Otsikko on huikea, jota jokainen ihminen pohtii jossakin vaiheessa elämänsä. Jollei, on hän mieletön!             Kaiken filosofian perustana on juuri kysymys miksi elämme, miksi kuolemme.  
Trappisiti munkit tervehtivät toisiaan latinankielisellä lauseella: ”Memento mori – muista että kuolet.”  Tervehdys voi hätkähdyttää teknologiasta, facebookista ja kulutuksesta riippuvaisiksi tullutta sukupolveamme. Sukupolvia, jotka palvovat lihaa ja ikuista nuoruutta. Samalla trappistimunkkien tervehdys oikeastaan käskee havaitsemaan elämän: ”memento vivere – muista että elät”! 
Mutta tiedätkö mitä varten elät?

Älä unohda elää! Edes silloin kun vastoinkäymiset puskevat elämääsi vastaan. Mutta se että emme koskaan mieti rajallisuuttamme, rajoittaa meitä elämästä. Luulemme elävämme, mutta pakenemme ja pois työnnämme koko ajan rajoja itse elämältä. Itse asiassa halumme olla kaikkivaltiaita, kaikkivoipia ja kaikki tietäviä on työntänyt turvalliset rajat kauas ja kaatanut ne ihmissuhteissa, sukupuoli- ja perhekäsityksissä, sekä suhteessamme rahaan ja koko elämään. Tällä viikolla uutisoitiin yhdysvaltalaisen ydinfyysikko Stephen Hawking’in sanoneen, että maailma ja ihmiskunta on siirtymässä yhä vaarallisemmalle aikakaudelle elämäntapojensa vuoksi. Maailman luonnonvarat ehtyvät ylikansoittumisen seurauksena. Ratkaisuksi Hawking näkee ainoastaan avaruuteen sijoitettavat siirtokunnat. Aika heiveröisen toivoon hän nojautuu…

RAJAT MURTUVAT

Skifielokuvien avaruudensiirtokunnat eivät tuo ihmisen kaikkivaltiussyndroomaan vastauksia. Raamattu ilmoittaa Jumalan asettaneen ihmiselle asumisen ja elämän rajat (5.Moos.32:8). Rajat eivät ole vain maantieteellisiä, vaan koskee koko elämää. Rajojen murtaminen tulee kalliiksi. Meillä on kaikkea yllin kyllin, mutta silti haluamme vielä lisää. Mutta mille tai kenelle silloin luulemme elävämme?


Se mitä nyt kirjoitan, on vapaasti arvioitavaa. En ole profeetta. Uskon kuitenkin, että olemme astumassa aikaan, jolloin itsekeskeinen elämäntyyli katkeaa. Rahan mahti on kaatumassa, kuin legotalo. Kulutuksemme ei kestä enää uusien palikoiden nostamista tämän ”world trade centerin” huipuille, koska sen perusrakenteet ovat täysin mädät. Sama mitä tapahtui muinaiselle Baabelin tornille ihmisen palvoessa itseään Luojansa sijasta, se sama tapahtui syyskuun 11. päivä 2001 New Yorkin rahan mahtia symboloiville World Trade Center –kaksoistorneille. Ne tuhoutuivat. Tulee aika, jolloin itsekeskeisyyttä palvova nuoriso itkee ja mellakoi suurkaupunkiemme kaduilla makeiden farkkujen, viimeistä huutoa olevien lenkkareiden, käsilaukkujen, huppareiden ja pelikonsoliensa perään. Osamaksulla ostettu ikuinen nuoruus loppuu pankeista ja sen jälkeen kaupoista. Kreikassa moni liike on laittanut oveensa lapun ”suljettu”. Ryöstäjille ei jää käteen, kuin tyhjiä kenkälaatikoita. Rahalla ei saa, kun sillä ei ole arvoa, eikä sitä ole.
Millä arvomme ja arvokkuutemme mitataan sen jälkeen?

PIMEYS JA VALO

Mielessäni on kuva muinaisesta Egyptistä, joka peittyi sellaiseen pimeyteen, ettei omaa kättään erottanut silmiensä edestä (2.Moos.10:21-23).
Vain siellä, missä Jumalan omaisuus kansa asui, oli päivänvalo. Huomasitko – Jumalan omaisuuskansa!
Ennen pimeyttä Herra lähetti egyptiläisten kimppuun paarmoja sanoen:

”Mutta minä erotan sinä päivänä Goosenin maan, jossa minun kansani asuu, ettei sinne paarmoja tule, tietääksesi, että minä olen maan Herra.
Näin minä panen pelastuksen erottamaan oman kansani sinun kansastasi” (2.Moos.8:22-23a).

Tässä Herra puhui Faaraolle. Herran kansa oli erotettu elämään Herraa varten, ei itseään varten.
Länsimaailma katseli kauhuissaan tv-ruuduista tapaninpäivän 2004 jättihyökyaallon tuhoja ja liki 250000 ihmisen yhdessä hetkessä tapahtuvaa joukkotuhoa. Vuosi sitten Japani koki samankaltaisen katastrofin. Se että nyt kreikkalaiset kauppiaat laittavat lappuja luukuilleen, on kuin jättimäisen hyökyaallon alkusoittoa.
Se sanoo koko eurooppalaiselle maanosallemme ja elämäntavallemme, että ”terve ja näkemiin”. ”Terve ja näkemiin” koskettaa korkealta ja kovaa elämätapaamme ja itsekästä kulttuuriamme pyyhkien hyökyaallon tavoin jokaisen maan ja valtion yli. Eikä Suomi ole pokkeus.

Vai olemmeko me muka parempia, kuin köyhät aasialaiset, joita tapaninpäivän 2004 hyökyaalto vei menneessään toistasataatuhatta? Olisikohan tämä katastrofi saanut aikaan sellaista mediajulkisuutta, ellei kuolleiden joukossa olisi ollut kohtuullisen suurta joukkoa meitä rikkaita länsimaalaisia?
Kun Perussa oli vajaa vuosi sitten suuri maanjäristys, näytti tv:n uutiskuva kahdenlaista kuvaa. Ensin kuvattiin maanjäristyksessä kotinsa, perheensä ja elantonsa menettäneiden epätoivoa ja tuskaa. Seuraavaksi tv näytti kuvaa jostain Karibian risteilyalukselta vain vähän matkan päästä katastrofialueesta. Lihavat jenkkituristit elivät omaa elämäänsä loistoristeilijällä pitopöytien, kansipelien ja uima-altaiden äärellä. Kontrasti oli hirvittävä! Se näytti juhlalta suuren kidan, haudan partaalla…

Mieleeni tulee tapaus Luukkaan evankeliumista:

”Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: "Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan -- samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan -- yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny" (Luuk.13:1-5).

Vanhakäännös kääntää sanat ”ellette käänny” muodossa ”ellette tee parannusta”. Kysymys on täysikäännöksestä nähdä ja tarkistaa elämäntapamme ja arvomme, mille ja miten elämme; mitä siinä on päin seiniä, missä synti asuu ja missä muodossa! Vain näin voimme elää valon vallassa ja valon lapsina. Mieleeni tulee jälleen Jeesuksen sanat:

”Niin Jeesus sanoi heille: "Vielä vähän aikaa valkeus on teidän keskuudessanne. Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka pimeässä vaeltaa, se ei tiedä, mihin hän menee.
Niin kauan kuin teillä valkeus on, uskokaa valkeuteen, että te valkeuden lapsiksi tulisitte” (Joh.12:35-36).

MITEN SELVIÄMME?

Palaan kirjoitukseni alussa esittämääni kysymykseen: tiedätkö mitä varten elät?
Olen joutunut pohtimaan elämän peruskysymyksiä syöpähoitojeni keskellä. Mutta jo jokunen vuosi sitten dialyysihoidoissa, vajaa kuusivuotta sitten pernavaltimon revetessä ja lapsena paljon sairastaneena elämän rajallisuus on ollut kokoajan läsnä elämässäni. Juuri nyt vaihtoehtoja on tasan kaksi; joko Jumala parantaa minut täydellisesti (jota totisesti rukoilen jo lasteni ja vaimoni tähden) tai ottaa minut luokseen taivaaseen. Kysymys on henkilökohtaisesta inventaariosta, johon nämä elämänvaiheet pakottavat. Varmaan jokseenkin vastaavissa tunnemyrskyissä, mitä itse käyn läpi, Paavali kirjoitti omassa ”veitsi kurkulla” tilanteessaan ”me saimme tuntea olevamme kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet” (2.Kor.1:9).

Kieltämättä oma fiiliskin on ollut usein, kuin pässiä teuraalle vietäisiin…
Mietinkin viimekesänä Rooman Koloseumilla, miltä areenalle petojen ruuaksi työnnetyistä Jeesukseen uskovista tuntui…?

Mitä muuten sinä pohtisit ja tekisit vastaavassa tilanteessa, jossa veitsi on tavalla tai toisella kurkullasi?

Paavalilla ei ollut melanoomaa, mutta hän oli usein vankeudessa ja vainottuna. Ihmisenä hän pelkäsi henkensä puolesta. Katsotaan edellä luettuja Paavalin sanoja hiukan laajemmin, joita hän kirjoitti vanoista käsin ja niistä vain täpärästi pelastuneena:

”Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää.
Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa” (2.Kor.1:8-10).


Miten hän selvisi?
Miten hän selvisi eläessään lähes jatkuvasti elämä veitsenterällä? Stressipisteet olivat varmasti valtavia! Sitä suuremmalle paikalle asettui seurakuntien esirukoukset Paavalin ja evankeliumin puolesta.

Miten hän selvisi?
Hän kykeni armon kokeneena, käytännössä jatkuvasti armon kannattelemana (joka ei ole riippuvainen tunnemyrskyistä sisällämme, olosuhteista tai diagnooseista) asettamaan koko elämänsä ja elämisensä toisenlaiseen viitekehykseen ja perspektiiviin. Hän tiesi elämässä ja kuolemassa olevansa Herra omaisuutta, aivan kuten Egyptistä vapautetut heprealaiset. Paavali alkoi katsella ja tulkita elämäänsä ja elämäntehtäväänsä iankaikkisuusperspektiivistä käsin puhuen Jumalan omien kärsimyksistä ja sitä seuraavasta kunniasta ja kirkkaudesta Jumalan luona. Näitä kuvia hän saattoi aavistella, nähden niistä vilauksen, mutta silti niitä oli mahdoton aavistaa tai ihmissanoin kuvata (Room.8:18; 1.Kor.2:9; 2.Kor.12:2-10).

MIKSI JA VIELÄ KERRAN MIKSI?

Roomalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa näin:
”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä.
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat” (Room.14:7-8).

Jumalan valtakunta haluaa laajeta. Ja Isä haluaa laajentaa sitä ensin meidän omassa elämässämme ja sen jälkeen kaikkien niiden ihmisten elämässä, jotka ovat vaikutuspiirissämme: perhe, sukulaiset, ystävät ja keitä ikinä elämässämme kohtaamme.

”Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi” (2.Kor.4:15).
Me emme elä itseämme varten. Ja sanoisinko varovasti myös, että sairaudetkin voivat näyttäytyä toisenlaisessa perspektiivissä Jumalan valtakunnan laajenemista vasten (vakka en usko Jumalan olevan sairauksien takana).
Paavali kirjoittaa filippiläisille:

”Mutta minä tahdon, että te, veljet, tietäisitte, että se, mitä minulle on tapahtunut, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi [ei kipua vain kivun vuoksi],
niin että koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon on tullut, että minä olen kahleissa Kristuksen tähden, ja että useimmat veljistä, saaden Herrassa uskallusta minun kahleistani, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa” (Filip.1:12-14).

Evankelistana ja apostolina Paavali näki, että hänen vankeutensa ja niissä olosuhteissa kohtaamat ihmiset tulivat häntä vastaan evankeliumin menestykseksi. Muista missä olosuhteissa eräs vanginvartija löysi armon (Apt. 16:16-34)! Tuskin Paavali tai Siilas olivat innoissaan kahleet ranteissa ja nilkoissa, vaikka myöhemmin palvoivatkin Herraansa…
Kyse ei ole kristittynä siitä, miten me itse kukoistamme henkseleitä paukutellen vaan miten Kristus kukoistaa meissä ja kauttamme. Paavalin taisteleva esimerkki äärirajoille vetävissä elämäntilanteissa oli pakottanut muita uskovia kasvokkain arviomaailmansa ja arvomalliensa kanssa. Miten he elivät? Oliko elämä Kristus ja todistus hänestä silloinkin, kun vainojen, vankiloiden ja sairauksien edessä ei näyttänyt olevan järjen hiventäkään? Miksi tapahtui ja tapahtuu, mitä tapahtuu?
Joskus sairaalareissuillani ei ole näyttänyt olevan mitään järkeä – sairastumisista puhumattakaan! Ne ovat itselleni ja perheelleni olleet helvetillisiä rasitteita yhtään kaunistelematta! Mutta jälkeenpäin olen havainnut Jumalan anteen tarkoituksettomuudelle ja järjettömyydelle tarkoituksen, kun itse mitenkään yrittämättä (joskus jopa välttäen tilanteita) olen huomannut vaikkapa viereisessä sairaalavuoteessa makaavan kaverin kyselevän toivoa ja turvaa elämän rajallisuuden yskiessä vastaan. Joskus evankeliumin ovet kun vain käyvät vankiloiden ja sairaaloiden kautta.

Paavali jatkaa filippiläiskirjeessä vielä näinkin:
”Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla,
minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva, vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta.
Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto” (Filip.1:19-21)
.

Henkilökohtaisesti Paavali tuskin eli missään ”halleuja” –kukkuloilla. Ne olivat vasta edessäpäin kirkkaudessa.

Jos ja kun kerran nyt elät – elämä on NYT – miksi ja ketä varten elät?

Olen katsellut uutislööppejä. Kun kansalaisten verotiedot tulevat aina loppuvuodesta julkisiksi, tekee media ”kuka on kukkulan kuningas” listojaan. Kuka sai rakennetuksi itselleen suurimman Baabelin tornin, kuka ansaitsi eniten, kenellä on rihkamaa ja romua eniten. Ja sitten, ihan kohta taas pohditaan sitä, kuka oli presidentin linnanjuhlien kunkku ja kenellä oli kaunein puku.
Minusta tällainen touhu tuntuu sairaalta – suorastaan helvetin lyhytnäköiseltä. Ymmärrä tuo karkea kielenkäyttöni juuri iankaikkisuutta ajatellen! Ei kirosanana. Mitä me saamme romuistamme ja rihkamistamme täältä mukaan, kun kuollemme? Varsinkin jos kaikkein tärkein on sidottu vain tähän elämään ja tähän maailmaan.

Jeesus kertoi erään dramaattisen kertomuksen:
"Katsokaa eteenne ja kavahtakaa kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi".
Ja hän puhui heille vertauksen sanoen: "Rikkaan miehen maa kasvoi hyvin.
Niin hän mietti mielessään ja sanoi: 'Mitä minä teen, kun ei minulla ole, mihin viljani kokoaisin?'
Ja hän sanoi: 'Tämän minä teen: minä revin maahan aittani ja rakennan suuremmat ja kokoan niihin kaiken eloni ja hyvyyteni;
ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse'.
Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?'
Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä" (Luuk.12:15-21).

Nieleekö kuolema kaiken sen, mikä vuoksi elämme?
Elämä nielee kuoleman vain siinä tapauksessa, että elämme Kristukselle sata lasissa!
Olipa meillä aikaa jäljellä sitten vuosi tai vuosikymmeniä.
Ja vielä: koituuko elämäni tänään ja huomenna - ja jos Herra suo ja elämme, evankeliumin menestykseksi?
Se ei merkitse kivuttomuutta tai huolettomuutta.
Älä unohda ristiä!

”Memento mori – muista että kuolet.”

”Memento vivere – muista että elät.”

1 kommenttia:

Sirkku Chambers kirjoitti...

"En ole profeetta. Uskon kuitenkin, että olemme astumassa aikaan, jolloin itsekeskeinen elämäntyyli katkeaa. Rahan mahti on kaatumassa, kuin legotalo. Kulutuksemme ei kestä enää..." Kommentoin tätä ajatustasi, vaikka se ei olennaisin osa kirjoitustasi ollutkaan.

Olen liittynyt Aikapankkiin ja Netcycleriin! (Jälkimmäiseen tosin minulla ei ollut aikaa perehtyä...)

Tällä viikolla leivoin Aikapankkimiehelle (ja tietämättäni myös hänen äidilleen ja pyörätuolissa istuvalle kaverilleen) sämpylöitä. Edellisenä päivänä Aikapankkinainen toi villapaidan ja lapaset kirjoneulekorjattuina takaisin. Rakastan vaihtotalouden yhteisöllisyyttä! Tämä on syvästi kristillistä! Tätä janoon seurakuntiin!