Mietin tällä viikolla yhtä asiaa: moni terve kristitty on kuollut kesken kaiken kotiinsa odottaessaan parempaa aikaa elää ja tehdä Jumalan tahto elämässään. Moni kristitty, jonka elämästä Jumala oli suunnitellut huikean mielenkiintoisen seikkailun, on hautautunut ja kuollut sänkyynsä. Ensin on varmistettu hyvissä ajoin, että tyyny on mukavasti pään alla. He odottivat ja odottivat jotain parempaa ajankohtaa toteuttaa elämässään olevia haaveita ja unelmia, Jumalan hiljaista kutsua. Mutta ennakkoluulot ja pelot sitoivat heidät ”sitte ku” - elämään ja elämä vain hurahti menojaan.
Tätä pohtiessani, luin netistä erään jenkkipastoriparsikunnan ”missiosta”, jonka ideaa en oikein ymmärtänyt:
”Texasilainen pastori aikoo viettää vaimonsa kanssa 24 tuntia sängyssä kirkkonsa katolla ja julkaista petipuuhansa myös netissä.”
Onhan tuokin jonkinlainen ”missio”, mutta aika provokatorinen ja.. ja?
Antaa olla.
Mietin vain ihmisenä ja pastorina, että mikä onkaan pastorin kutsumuksen ydin? Mikä kohahduttaa, miten kohahduttaa ja ketä?
Ne esimerkit, joita meidän tulisi seurata, ovat niitä joiden palvelutehtävää ajaa sama tuli, minkä löydämme apostolien teoista. Skotlannin kirkon pappi Duncan Campbellin sanat sisältävät paljon: ”Haluan, että minut tunnetaan taivaassa ja minua pelätään helvetissä.”
Jos 2000 luvun seurakunta haluaa elää näin, täytyy meidän työntää itsekkyytemme syrjään ja olla valmiita maksamaan henkilökohtaista hintaa vakaumuksestamme. Se merkitsee sitä, että kultivoidut puheet hengellisen sodankäynnin luonteesta tulevat ravisuttamaan omaa elämäämme melkoisella voimalla.
VAPAUDEN MÄÄRITELMIÄ
Mikä on suhteesi pelkoihisi? Ja estävätkö ne, synti tai mieltyminen mukavaan hiljaiseloon sinua elämästä Jumalan sinulle tarkoittamaa elämää?
Toisia halvaannuttaa se, etteivät he päästä koskaan irti menneisyydestään. Menneisyyttä ei ole työstetty kunnolla tai sitten traumoista on tullut itsesäälinkehto.
Joku on sanonut, että vapautta on kahta lajia: väärä vapaus, jossa ihminen on vapaa tekemään, mitä mielii, ja todellinen vapaus, jossa hän on vapaa tekemään, mitä hänen tulisi tehdä.
Paavali sanoo sen näin:
”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne” (Gal.5:13).
Paavalin julistus on vastalääke itsekkyyden ja narsismin ylistykselle.
Lihallisuus on aistien mukaan elämistä, jossa meitä ohjaa jokin muu kuin Pyhä Henki. Paavali kirjoittaa kristityn vapaudesta varoittaen, ettei vapaus saa olla yllyke pahuudelle (Gal.5:13). Eli katastrofi tapahtuu siinä vaiheessa, kun unohdamme miksi Jeesus kuoli ristillä.
Elämän ääriviivat korostuvat vaikeissa ajanjaksoissa. Tässä kaikessa ”hiljaisuudessa” sairastellessani mielessäni välähtelee kaikenlaisia mielikuvia. Pelikenttä tai pikemminkin taistelukenttä näyttää jokseenkin samanlaiselta, mitä elokuvassa Narnian tarinat, Velho ja Leijona. Ei ole epäilystäkään, mikä on ”kupletin” juoni ja kuvio tai millaisia ovat vastapuolet. Vastassa on helvetillinen vihollisen armeija! Vihollisella näyttää olevan kovimmat tyypit ja se tuntuu olevan valmis mitään keinoja kaihtamatta uhraamaan sotilaitaan kukistaakseen profetioiden täyttymisen Cair Parvelin herruudesta.
TYYNY VAI MIEKKA?
Miltä tuntuu?
Missä on Aslan?
Tarinassa Velho ja Leijona Aslan saapuu viimehetkellä, mutta melkoisella ylivoimalla. Aslan, tuo suuri leijona, Kristuksen symboli ilmestyy juuri siinä vaiheessa, kun kaiken loppu tuntuu olevan käsillä ja kaikki toivo mennyttä.
Minäkin odotan Aslania, Kristusta paljastettuine miekkoineen.
Kun katselet juuri nyt elämäsi peli- ja taistelukenttää, miltä se näyttää ja miltä sinusta tuntuu?
Uskallatko lähteä liikkeelle?
Kristityn, uudestisyntyneen Jumalan lapsen elämää voi luonnehtia sotilaan kutsumukseksi. Sotilas ei kysele vaan toteuttaa käskyjä, joita armeijan ylipäällikkö antaa. Sotilaana oleminen on asennekysymys. Kristittyä ei ole kutsuttu rakentelemaan hiekkalinnoja neutraaliuden rantaviivoille tai asettelemaan tyynyjään mukavaan asentoon kirkkojen katoille.
Jasu Markkanen kuvaa Jumalan lapsen sotilaskutsumusta näin kirjassaan Jalo Soturi:
”Sotilaan ammatti oli (ja on) usein kirjaimellisesti kuoleman vakava työ. Tuskin missään muussa virassa henki oli jatkuvasti vaarassa. Huomion herpaantuminen hetkeksi tai vastustajan pieninkin etevämmyys merkitsi kuolemaa. Hyvän soturin oli siis omistauduttava koulutukselleen täysin. Kyseessä oli enemmänkuin ammatti; se oli elämäntapa, joka vaati harjoitusta, vaivannäköä, rohkeutta, sitkeyttä ja valmiutta… Kristityt sotilaat ovat vannoneet uskollisuutta Kuninkaalle…” (Päivä Oy, 2007)
Moni elämää pelkäävää on tosiaankin jämähtänyt kaukosäätimen varteen kotiinsa.
Ja sitten he kuolla kupsahtanut sohvalleen tai sängylleen, vaikka heidät oli kutsuttu kuninkaan joukkoihin.
Hesekielen kirjassa on aika vavahduttavat sanat. Siteeraan nyt englanninkielistä King James käännöstä:
”Voi niitä, jotka asettavat tyynyn jokaisen kyynärpään alle” (Hes.13:18).
Hepreankielisessä tekstissä on sana khecet, mikä voidaan kääntää nauha, pielus, päänalus, tyyny.
Mistä meidät tunnetaan – taivaassa ja helvetissä?
Jeesus sanoi eräälle seurakunnalle, että sillä on nimi, joka merkitsi elävää. Miettisessäni elämän raadollisuutta, arvaamattomuutta ja ihmisenä olemisen haavoittuvuutta, olen tajunnut yhden jutun: elossa oleminen ei merkitse sitä, että olen vapaa tekemään mitä ikinä huvittaa ilman vastuuta. Aika kuluu, eikä elossa olo merkitse pelkästään sitä, että sydän lyö noin 80 kertaa minuutissa (riippuen peruskunnosta). Jeesus sanoi olevansa tieto, totuus ja elämä (Jpoh.14:6). Onkohan sillä jokin viesti, miten ja minkä vuoksi meidän tulee elää?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti