KÄRIMYKSEN UNOHDETTU NÄKÖKULMA

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli toimittaja 

Merja Ojansivun kirjoitus otsikolla ”Hiusuhri”. 

Ingresissä Ojansivu kirjoittaa seuraavaa: Intialainen leski leikkaa hiuksensa temppelissä, jotta jumala vastaisi rukoukseen. Köyhän tukka päätyy kansainväliseen kauneusbisnekseen ja nettihuutokauppaan.  

Uhrilla pidennetään hiuksia Suomenkin kampaamoissa (Helsingin Sanomat, D 6, Sunnuntaina 22. Huhtikuuta 2012).

Olemmeko koksaan miettineet, mikä ylläpitää köyhyyttä?

Ymmärrän, ettei asioita voi katsoa mustavalkoisesti. Kuitenkin tietyt kansojen kulttuureihin, uskontoon ja ahneuteen liittyvät tekijät yhdessä voivat edistää ihmisten eriarvoisuutta, erilaista hyväksikäyttöä, kärsimystä ja köyhyyttä. Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan intialaisesta naisesta, joka itki parturin käsittelyssä: ”Pelasta minut Khrisna… tulin perheeni kanssa uhraamaan”. 

Nainen on menettänyt aviomiehensä ja loukannut jalkansa bussionnettumuudessa. Kahden epäonnistuneen leikkauksen jälkeen jalka on jäänyt jäykäksi. 

UHRI

”Tulin perheeni kanssa uhraamaan hiukseni. 

Älä rankaise minua enempää”, itkee nainen. 

Hindujen uskomuksen mukaan jumalalle saa lähettää pyynnön uhraamalla tälle hiuksensa.   

Sama hiusten leikkaus suoritetaan sylivauvoille. Tuhansia vuosia vanhan tradition mukaan lapsi vapautuu edellisten elämien taakoista, kun hänen ensihiuksensa uhrataan jumalille. 

Jossain päin Intiaa eri temppeleistä lähetetyt hiukset kootaan, lajitellaan, pestään, kiillotetaan jne. Lopulta intialaisten uhri päätyy länsimaiseen kauneusbisnekseen, joiden arvo on vuosittain yli satamiljoonaa euroa. Suomessa intialaisen hiuksen kilohinta on yli 2000 euroa. Ahneus voi sokaista meidtä täysin!

Mikä onkaan tällaisen ”uhrin” hinta?

Uhrin, joka uhrataan ahneuden alttarille…?

Vapautuuko intialaisnainen tai miljoonat hänen kaltaisensa rangaistuksenpelosta?

Ajattelen asiaa lähetystyön näkökulmasta.

Heprealaiskirjeessä kirjoitetaan Jeesuksen uhrin syvimmän olemuksen merkityksestä näin:

”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr.2:14-15).

  

Kuka olisi se Jumalan rakkauden sanansaattaja, joka ilman maksua – siis hyötynäkökulmaa rukoilisi naisen jalan terveeksi, johdattaisi hänet valheesta totuuteen, taakoista vapauteen?

Sillä Kristuksen uhri riittää hänellekin… mutta, kuten Paavali sanoo:

”Sillä "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu".
Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? 

Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? 

Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?
Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? 

Niinkuin kirjoitettu on: "Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!"
Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. 

Sillä Esaias sanoo: 

"Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?"
Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room.10:13-17).

Uskonto on iso bisnes, jos sitä on etua jollekin. Pääasia on saada päähänsä uusia hiuksia, hinnasta välittämättä. Toisen oma on minun omaani, kunhan sillä on länsimaiselle hyvinvoinnilleni joku hyöty. Intia on riittävän kaukana ja itkevine äiteineen ja vauvoineen.

Luin äsken Joonan kirjan. Joona oli vastuunpakenija. Hän koitti välttää vastuutaan saarnata kaupungin asukkaille tuomioista heidän syntiensä paljouden takia. Joonan lyhyen saarnan vaikutuksesta asukkaat tekivät parannuksen katuen syntejään. Vaikka Niiniven kaupungin silloinen sulkupolvi säästyi Jumalan raskailta tuomioilta, tulivat ne myöhempien sukupolvien päälle. Kaupungin asukasluku oli 120000. 

Silloisen mittapuun mukaan Niinive oli suurkaupunki.

Olen miettinyt paljon pioneerityön näkökulmasta hinnanmaksamista.                      

Saarnaan siitä tulevan sunnuntaina (29.4. klo 11) Helsingin vapaaseurakunnassa, jos Herra suo.             

Olen miettinyt asiaa myös perinteisen lähetystyön tukien katkaisemisen näkökulmasta.    

Eli mikä on sen hinta, että joku kristillinen järjestö jää ilman tukia vain siksi, että se haluaa pitää kiinni Raamatun mukaisista arvoista? Tai sitten sen hinta, että lähetyssaarnaajia vedetään pois kentiltä, koska kirkkojen uudet remontit, taloudellisen uhraamisen laiminlyönti ym. nielee lähetyskäskyn?

Kiitän Jumalaa jokaisesta pioneerista, jonka näky ja sydän on suurempi, kuin budjetit tai näköalattomuus.

ITSEKKYYDEN JA OMAHYVÄISYYDEN HINTA

Leonard Ravenhill kirjoitti aikaan kirjan Sodomalla ei ollut Raamattua, jossa hän otti tiukasti kantaa länsimaiseen kristillisyyteen. Olen joskus aiemmin lainannut tätä samaa Ravenhillin tekstiä blogissani…

"Mitä velvoitteita Jumalalla on meidän kaltaisiamme ihmisiä kohtaan, meidän joiden syntien kokonaismäärä kansakuntana yhdessä päivässä on suurempi kuin Sodoman ja sen sisarkaupungin Gomoran synti yhdessä?
Sodomalla ei ollut seurakuntia.
Meillä on tuhansia tuhansia seurakuntia (hän puhuu Yhdysvalloista, mutta nämä pätevät kaikkiin länsimaihin).
Sodomalla ei ollut Raamattua.
Meillä on miljoonia Raamattuja.
Sodomalla ei ollut saarnaajia.
Meillä on kymmeniä tuhansia saarnaajia.
Sodomalla ei ollut raamattukouluja.
Meillä on vähintään kaksisataaviisikymmentä raamattukoulua.
Sodomalla ei ollut rukouskokouksia.
Meillä on tuhansia rukouskokouksia...
...Sodomalla ei ollut Jumalan tuomioiden historiaa, joka olisi varoittanut sitä vaarasta.
Meillä on sellaista historiaa valtavan paljon…"
"Mitä velvollisuuksia Jumalalla on kansaa kohtaan, joka leimaa rahoihinsa tekstin 'Jumalaan me luotamme' ja sitten estää lapsia laulamasta joululauluja valtion kouluissa ja sallii puolen tusinan ihmisen saavan aikaiseksi kunniallisen
lain, joka lakkauttaa noissa kouluissa olevien miljoonien lasten rukoukset? ---
---Mitä velvollisuuksia Jumalalla on kansaa kohtaan, joka käyttää vuosittain enemmän rahaa koiranruokaan kuin evankeliumin levittämiseen?"

Leonard Ravenhill, Sodomalla ei ollut Raamattua, KKJM, Pietarsaari, 2005