KÄVIJÄT, JÄSENET JA MONINKERTAISTAJAT

Luen juuri nyt Larry Stockstillin kirjaa ”Jäännös” (KKJMK, 2012). Kirjan kolmannessa luvussa hän käsittelee yhtä seurakunnan toimintahäiriötä nimeltään hedelmättömyys. Vaikka seurakunnan kirjoilla olisi 100 tai 500 jäsentä, ei lukumäärä välttämättä korreloi seurakuntaelämän todellista aktiivisuutta ja kasvua. 

 

Kun Jeesus kutsui opetuslapsia mukaansa, koulutti hän päämäärätietoisesti heitä evankelioimaan maailmaa ja taivaaseen astumisensa jälkeen perustamaan seurakuntia. Jeesuksen toimintatapa oli systemaattista, jonka päämääränä oli hedelmän kantaminen.

”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi” (Joh.15:16, alleviivaus oma lisäykseni).

Jeesuksen sanat tuovat mieleen täydellisen vastakohdan viikunapuusta, joka ei kantanut hedelmää (Matt.21:19-20). Hedelmää kantamaan asetettu puu oli vain pelkkä puu ilman tarkoitusta ja lopulta ilman elämää. Se ei kasvattanut hedelmiä, eikä näin moninkertaistunut.

EVANKELIOINTIA

Larry Stockstill tuo esille ajatuksen liittyen evankeliointiin ja seurakunnan moninkertaistumiseen, että ”ongelma johtuu siitä, että meidän tyypillinen ajatuksemme evankelioimisesta keskittyy johonkin tapahtumaan, ristiretkeen tai ohjelmaan. Vaikka me saatamme nähdä näissä tapahtumissa joitakin ’uskoontuloja’, viisi vuotta myöhemmin ei silti löydykään pysyvää hedelmää.” 

Osallistuin vuonna 1987 järjestyksenvalvojana Billy Grahamin Missio Helsinkiin. Kuudenpäivän aikana Helsingin Olympiastadionilla kävi 180 000 kuulijaa. 

Evankelista Billy Graham esitti jokaisena iltana yhden ainoan kerran kutsun jättää koko elämä Jeesukselle. Pienen hiljaisuuden jälkeen valtavat ihmisjoukot lähtivät vyörymään stadionin nurmelle, kohti puhujalavan reunaa. Jälkihoitoon oli koulutettu satoja kristittyjä eri kirkkokunnista.

Kasvoivatko seurakunnat jäsenmäärältään?

Oletusarvo tällaisessa tapahtumassa on, että uusia, vastauskoontulleita liitetään seurakuntiin. Erään seurakunnan nuorisotyöntekijä kertoi minulle hiukan hämmentyneenä, että kun seurakunnan toimistossa tapahtuman jälkeen koottiin kaikki lähetetyt yhteystietokortit Jeesukselle elämänsä antaneista, olivat he jo seurakunnan jäsenrekisterissä!  Oliko osalla yhteyskortin täyttäneistä vain joukkohurmiota ja kokemusten metsästämisestä? ”Pakko päästä lavan eteen saamaan siunaus maailmankuululta evankelistalta!”

Totta kai asialla on aina toinen puoli. Joukoittain ihmisiä vastaanotti Jeesuksen elämäänsä ensimmäistä kertaa ja seurakunnat saivat uusia opetuslapsia. 

Seurakunnankasvussa on kysymys uusien opetuslasten tekemisestä. Jeesus sanoi sen lähetyskäskyssään:

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni[1], kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt.28:19-20a, alleviivaus oma lisäykseni).   

Uskoni suuriin jäähallitapahtumiin, jossa joku niin kutsuttu ”stara”, tähtijulistaja vetää joukot paikalle on sammunut jo aikaa sitten. En millään jaksa uskoa, että suuri yleisö jaksaa raahautua helluntailais-, vapaakirkollisen tai minkään muunkaan kirkkokulttuurin[2] muotoisiin massatapahtumiin suurin joukoin. Ihmettelen myös, miksi niin usein oletetaan, että lähes joka kerta jonkun suurrikollisen elämänmuutos jaksaa kiinnostaa?                        

On upeaa, että syntinen saa anteeksi, mutta jokainen meistä on Eedenissä tapahtuneen syntilankeemuksen takia perimältään syntinen. Ja mitä tulee suurrikollisten tarinoiden ”kierrättämiseen” mietin, että oletammeko, ettei elämässään suurin piirtein ehjänä ja puhtaana selviytyneen Jumalan lapsen tarina ole kiinnostava?

SUHTEISIIN PERUSTAVA ELÄMÄ

Jeesus perusti ihmisten voittamisen Jumalan valtakuntaan verkostoitumalla erilaisten ihmisten kanssa. Hänet kutsuttiin lauantai-iltojen kotibailuihin, jonka takia farisealainen uskonnollisuus pilkkasi häntä ”syömäriksi ja juomariksi”. 

Hän istui iltaa veronkiertäjien ja prostituoitujen kanssa, ottaen ihmiset ihmisinä omaan elämäänsä ja voittaen elämän jakamisen kautta monia Jumalan valtakuntaan. Jeesus ei jakanut yhtään traktaatttia tai esiintynyt jonain ”megafooniniilona”. 

Hän jakoi aikaansa ihmisten kanssa. Ihmiset eivät olleet projekteja tai kampanjoita tiukkoine budjetteineen. Jeesus ystävystyi heidän kanssaan, tuntien perheet ja tarinat henkilökohtaisesti.

Osallistuin vuosi sitten Saksassa järjestettyyn seurakuntien istutuskonferenssiin. Konferenssin monissa puheenvuoroissa tuli selkeästi esille, että suhteisiin perustuva evankeliointi, jossa eletään elämää tavallisten seurakunnattomien kanssa arjen tapahtumissa ja harrastuksissa, on paras ja tehokkain seurakunnankasvutekijöistä.   

Suurten kampanjoiden aika on ohi. Jos joku tulee suurtapahtumaan, tulee sen perustua jo olemassa olevaan ihmissuhteeseen. Avainsana on verkostoituminen. 

Verkostoituminen merkitsee osallistumista tavallisten ihmisten tapahtumiin ja aktiviteetteihin.     

Jos viikkokalenterissani on vain seurakunnallista ohjelmaa, en voi rakentaa kestäviä ihmissuhteita seurakuntiin kuulumattomiin. 

Ja jos asenteeni on ”kiilusilmäinen” pakkoevankeliointi, karkotan ihmiset läheltäni.

KOLMENLAISTA SEURAKUNNASSA OLEMISTA

Stockstill selittää kirjassaan joitakin näennäisiä kasvutekijöitä ihmisten siirtymisellä kirkosta toiseen. Osa selittynee myös ihmisten muuttoliikkeellä. Kumpikaan näistä tekijöistä ei ole todellista seurakunnankasvua.  Stockstill kirjoittaa:

”Jokaisessa seurakunnassa on pohjimmiltaan kolme osallistumisen tasoa:            kävijät, jäsenet ja moninkertaistajat. Kävijät ovat niitä, jotka tekevät jostakin seurakunnasta päämajansa. He eivät sitoudu taloudellisesti, osallistumisen suhteen tai pienryhmätoimintaan, vaan pitävät tiettyä kirkkoa ’omana kirkkonaan’, erityisesti jouluna ja pääsiäisenä. 

Jäsenet nousevat toiselle, sitoutumisen kannalta korkeammalle tasolle, ja sitoutuvat viikoittaiseen osallistumiseen, kymmenysten maksamiseen ja pienryhmätoimintaan. 

Jäsenet kehittyvät kohti opetuslapseutta, mutta eivät vaella puhtaudessa, kanna taakkaa kadotetuista tai osaa opetuslapseuttaa toisia. 

Tässä astuu mukaan todellinen evankeliointi.                    

Todellinen evankelioiminen kumpuaa opetuslapseudesta. Uskovista tulee eläviä, kun joku poistaa kuolleen synnin, kahleiden ja pelon oksat heidän elämästään. 

Kun heidät on tarkoituksella opeteuslapseutettu, he saavat voiman murtautua läpi jäisen katon ja siirtyä seuraavalle mioninkertaistamisen tasolle. Velvollisuutta opetuslapseuttaa ei ole varattu ainoastaan pastoreille, vaan myös jokaiselle, joka kutsuu itseään Kristuksen seuraajaksi. Meidän kaikkien täytyy opetuslapseuttaa toisia, jotka puolestaan opetuslapseuttavat jälleent osia.”

Parivuosikymmentä sitten olin vaimoni kanssa kielikoulussa Lontoossa. 

Tutustuin nuoreen puolalaiseen mieheen. Asuimme samassa opiskelijakämpässä ja elämää tuli jaettua ruuanlaiton ja teekuppien ääressä. Yhtenä päivänä noin kuukausi ensitapaamisemme jälkeen havaitsin ystäväni ottaneen Jeesuksen vastaan pelastajanaan. Iloitsimme tapahtuneesta valtavasti. 

Sen jälkeen aloitin systemaattisen opetuslapseuttamisen.              

Pidin ystävälleni yksityistä ”raamattukoulua”, jossa opetin miten vastustaa kiusauksia, kuinka rukoilemme ja luemme Raamattua jne. Hankin hänelle myös puolankielisen Uuden testamentin. Tiesin, ettei pelkkä uskoontulo, sydämen avaaminen Jeesukselle yskin riitä. Ihmisestä pitää tulla todellinen Jeesuksen seuraaja. Hänet tuli opetuslapseuttaa…     

---

[1] Kreikankielisessä alkutekstissä sana mathêteuasate, opetuslapseuttakaa on imperatiivi eli käskymuoto kreikan verbistä matheô, ”tehdä opetuslapsiksi”. Muut verbit ovat partisippeja. Eli sanatarkasti jakeen käännös kuulusi mennä näin: ”Kulkiessanne siis opetuslapseuttakaa kaikki kansat, kastaen heidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Opetuslapseuttaminen ei tapahdu kastamalla, vaikkakin kaste oli jo alkuseurakunnassa julkisen sitoumuksen merkki vastaanottaa Kristus ja jättää syntielämä (katso esim. Matt.3:6; Mark.1:4) Opetuslapseus siis tähtää Jeesuksen täyteen seuraamiseen, Jumalan sanan oppimiseen seurakuntayhteydessä ja itsenäisesti, sanan todeksi elämiseen päivittäin.

 

[2] Katselin internetistä jonkin aikaa maaliskuussa Helsingin jäähallissa pidettyä Mahdollisuus muutokseen tapahtuman suoraa nettilähetystä. Koin tietyssä mielessä kulttuurishokin puheenvuorojen ja juontajien kielenkäytön suhteen. Jos tapahtuma oli suunnattu ulkopuolisille, olisi ollut enemmän kuin suotavaa välttää jatkuvalla syötöllä mikrofooniin hoettuja helluntailais-karismaattisia lauseita, kuten ”hallelujaa; veljemme se ja se tulee todistamaan; aamen; joo kiitos Jeesus” jne. Jos evankelioimistilaisuudet ovat rakenteiltaan sisäpiirin ehdoin tehtyjä tapahtumia, en ihmettele yhtään että kymmenentuhatta kuulijaa vetävään jäähalliin saatiin vain nelisentuhatta kuulijaa (kuinka merkittävä osa heistä oli seurakuntien omia jäseniä?).                               

Jos seurakunta sanoo olevansa ulospäin suuntautunut ja evankelioiva, emme voi ohittaa kulttuurikysymyksiä. Joskus on terveellistä asettua ulkopuolisen roolin kuullakseen ja nähdäkseen, miltä me kuulostamme oikeasti ja millaisissa paketeissa (mainonta mukaan lukien) me tarjoamme evankeliumiamme.