USKONPUHDISTUSTA VAI USKON RIISUMISTA?

Suomen Viikkolehdessä, Vapaakirkon äänenkannattajassa oli tällä viikolla päätoimittaja Hannu Lahtisen pohdinta kristillisen yhtenäiskulttuurin katoamisesta. Erilaiset virtaukset ja jatkuvassa liikkeessä olevat dogmaattiset määritelmät Jumalasta ja jostain jumalallisesta ovat muuttuneet ja vaikuttamassa myös evankelisen kirkon tapaan elää ja viestittää sanomaansa. 

Vantaan Laurissa (3.5.12) oli toimittaja Johanna Korhosen kolumni otsikolla ”mistä kirkossa on kyse?”.               

Se oikeastaan vain vahvisti käsitystä siitä, ettei edes kristinuskon perusteista olla enää yksimielisiä. No, se ei ole ainakaan minulle yllätys…

On tietysti kunkin kirkkokunnan oma asia määritellä dogmatiikkansa, mutta jotkut ”uudet määritelmät” herättävät enemmän kysymyksiä, kuin antavat vastauksia. Mielestäni jo varsin pitkään on ollut näkyvissä trendi, jonka mukaan Raamatun opetuksen mukainen usko ajassa ja paikassa vaikuttavasta Jumalasta ihmeineen ja merkkeineen on ”aikansa elänyt”. 

Aika tuntuu kaipaavan uusia ”uskonpuhdistajia”, joista silti osa näyttäisi olevan uskonriisujia. Mitä raflaavampi väite, sitä suuremman huomion se saa. 

Itselläni on ystäväpiirissä onneksi riittävän monta ”toisinajattelijaa” myös evankelisluterilaisen kirkon spuolelta, jotka uskaltavat pitää kiinni Raamatun ilmoituksesta ehdottomana Jumalan sanana. 

KUKA ON KRITITTY?

Yli kuusivuotta sitten tuli television Ajankohtaisessa kakkosessa ohjelma nimeltä ”Jumala ilta”, jossa ei uskontojen ja ismien edustajat väänsivät peistä uskosta Jumalaan tai johonkin jumalalliseen. Eräs nuori mies totesi melkoisen suoraan eräälle evankelisluterilaisen kirkon edustajalle uskon keskeisimpien dogmien kieltämisestä suurin piirtein tähän tapaan: 

”Jos sinä et usko Jeesuksen neitseellisen syntymään Pyhän Hengen kautta; jos sinä et usko siihen, että Jeesus kuoli sinun ja koko maailman syntien puolesta ristillä; jos sinä et usko, että Jeesus Kristus nousi fyysisesti kuolleista, sinä et ole kristitty.”

Tämä lyhyt määritelmä toi mielestäni kyllin selvästi esille mistä kristinuskosta on perustaltaan kyse. Jos joku näistä teeseistä jää pois, ei voida puhua kristinuskosta. Sana kristinusko, kun tuo esille kaksi faktaa: ”kristin” viittaa Kristukseen ja sanan loppuosa ristiin. Jos kristinuskosta poistetaan risti ja Jeesuksen todellinen jumaluus ei kritinuskosta siitä jää jäljelle mitään.

UUDET DOGMAATIKOT  

   

Korhonen tarjoaa oman käänteisen uskontunnustuksensa:

”En todellakaan usko risupartaiseen ukkoon pilven reunalla, 

en pahantahtoiseen sandaalijeppeen enkä myöskään hönkäilevään kummitukseen, joka tässä kuulemma kolmantena pyörii. En usko myöskään Nooan arkkiin, Joonaan valaan vatsassa enkä Aatamin kylkiluihin. Ymmärrän, että ne ovat uskonkieltä, vertauskuvaa. Ne ovat ihmisten kirjoittamia tekstejä jostain ihmistä suuremmasta… ne eivät ole tieteellinen kuvaus maailmasta”.

On aika mielenkiintoista, että kirjoittaja on mukana evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokousedustajana…   

No, sinnehän mahtuu, kun katto on korkealla ja seinät avaralla.

Joka tapauksessa ”paremmaksi” tai pahemmaksi vetää Kuopion piispavaalinehdokas Sakari Häkkinen tämän viikon höpinöillään (seurakuntalainen.fi). Hän kieltää Raamatun olevan Jumalan sanaa: 

”Raamattu kertoo Kristuksesta, mutta ei ole Jumalan kirjoittama, sanelema eikä edes suunnittelema.”

Voi olla kipeää myöntää, että Raamatun ihmeet ja Lutherin näkemykset perustuvat vanhentuneeseen maailmankuvaan. Mutta emmehän me millään muullakaan elämänalueella enää ole pakotettuja ajattelemaan asioista samalla tavalla kuin satoja tai tuhansia vuosia sitten eläneet.

Progressiivisessa kirkossa ajatellaan, että Jumalaa ei voi tarkasti määritellä.               

On absurdia ajatella, että joku tai jotkut ihmiset satoja tai tuhansia vuosia sitten olisivat antaneet jotenkin kattavan tai valmiin määritelmän Jumalasta. 

Jo Raamatussa on useita erilaisia käsityksiä Jumalasta. 

Meidän aikanamme yhä harvempi uskoo sellaiseen Jumalaan, joka on jokin olento. Jumala on aina enemmän kuin ihmisten käsitys hänestä.”

Mietin vain, että missä ovat ne todelliset uskonpuhdistajat, jotka uskaltavat sanoa toisin? Tai voisiko olla niin, että heidät vaiennetaan tehokkaasti…

Aika surkeaa on se, että Häkkinen toteaa evankelisluterilaisen kirkon olevan kuolevan kirkon. Omilla kirjoituksillaan ja uuspakanuudellaan hän tuntuisi olevan jonkinlainen saattohoitaja.  

Kun kirkon suulla puhutaan mitä sylki suuhun tuo - eli kun kielletään järjestelmällisesti kaikki kristinuskon ja Raamatun totuudet, ei enää voida puhua kristinuskosta. 

Juttu on vaihdettu voimakkaaseen uuspakanuuteen.

Jos sitten sanot, että se mitä joku toimittaja tai uskostaan luopunut pappismies kirjoittaa on Raamatun ilmoituksen valossa tuomittavaa, olet ahdasmielinen. Ja kuitenkin Raamattu on hyvin selkä, eikä mitenkään mustavalkoinen. Et voi olla Herran pappi tai Kristuksen seuraaja tekemällä oman miksauksesi uskosta Jumalaan, Raamattuun ja Jeesukseen (vrt. Sef.1:4-9).   

Ja jos otat Raamatusta pois tuomiot synnille, teet sen vain pönkittääksesi omaa rikkoutunutta jumalakuvaasi. 

            

Mieleeni tulee kaksi jaetta Raamatusta. 

Ensimmäinen Vanhasta testamentista ja toinen Uudesta testamentista.

Daniel puhuu antikristuksesta ja sen hengen mukaisista pyrkimyksistä:

”Hän puhuu sanoja Korkeinta vastaan ja hävittää Korkeimman pyhiä. Hän pyrkii muuttamaan ajat ja lain, ja ne annetaan hänen käteensä ajaksi ja kahdeksi ajaksi ja puoleksi ajaksi” (Dan.7:25).

  

Ja tässä toisessa jakeessa osoitetaan, ettei kyse ole niinkään dogmista vaan Jumalan henkilökohtaisesta, syvästä tuntemisesta. Uskonto tutkii ideologioita mielensä ailahtelun mukaan. 

Elävä usko asettuu Jumalan eteen, etsien totuutta salatuimpaan saakka.

Tottuus salatuimpaan sakka on myös se totuus, että jokainen ihminen on syntinen ja kadotettu ilman Kristusta.

 

Niinpä elävä usko asettuu aina henkilökohtaiseen suhteeseen persoonallisen Jumalan kanssa.

            

Tässä siis Paavalin ajatus:

”sillä minä tunnen hänet, johon minä uskon” (2.Tim.1:12).