HILLOPURKKIKRISTILLISYYS VAI HAASTEITA KAVAHTAMOTON KRISTILLISYYS?

Mitä me uskovina ja seurakuntina voimme tehdä ihmisten saavuttamiseksi evankeliumilla? Paljonkin. Jostain syystä vaikuttaa kuitenkin siltä, että evankeliointi on jätetty harvojen etuoikeudeksi seurakunnissamme.

Elämme Suomessa tällä hetkellä hyvin kylmän ja pimeän ajan keskellä (emme vain vuodenaikaan nähden), jossa yhteiskuntamme ympäriltä on murtunut perusturva rajulla tavalla. Jokela, Kauhajoki, kolme perhemurhaa ja lukuisat nuorten tänä syksynä kuolemaan johtavat liikenneonnettomuudet ovat hajottaneet tätä turvaa. Sanoin äskettäin muutamalle pastoriystävälleni, että Suomen nuorison ja koko kansan päällä on raskas kuoleman henki. Ja se ei murru muuten kuin sillä, että me uskovat uskallamme ja varsinkin haluamme astua muuttuneiden elämiemme kanssa hengellisen sodan keskelle rukoillen, paastoten ja kertoen Isästä, joka rakastaa jokaista ihmistä. Jokaista sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautuneisuuteen, rotuun tai uskontoon katsomatta. Sillä ei Jeesus kuollut täydellisten vaan epätäydellisten, täysin epäonnistuneiden ja murtuneiden puolesta!

Seurakunta, sisäänpäin lämpiävä joukko vai jotain muuta?

Mitä me voimme tehdä?
Ensinnäkin meidän tulee ymmärtää, ettei seurakunta ja ”mitä me voimme tehdä” –ihmiset ole vain pastoreita tai muita seurakuntien palkkaamia ihmisiä.
Jos olet Kristukseen uskova, sinä olet osa seurakuntaa, kuten minä.
Liian usein minulle on tullut tunne, että me leikimme kovasti seurakuntaa. Ymmärtämättä oikeastaan kunnolla, mikä seurakunta on.
Vähän niin kuin lapsena tyyliin ”leikitääks kotia?” Leikitään, mutta ei olla oikeasti.
Uudessa testamentissa sana seurakunta esiintyy ensimmäisen kerran Matteuksen evankeliumin kuudennessatoista luvussa, jakeessa kahdeksantoista: ”ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani”. Sana seurakunta tulee kreikankielen kaksiosaisesta sanaparista ek kaleô, kutsua ulos. Niinpä ekklêsia merkitsee uloskutsuttujen joukkoa, sekä ulos torille kutsuttua kansankokousta. Seurakunta ei ole sisäpiiri, eikä sisäänlämpiävää kerho- tai klubitoimintaa.
Jeesus sanoikin, että se joukko, siis seurakunta, joka elää todeksi uskonsa Jeesuksen Herrana ja Jumalana, on helvetin portit kaatava seurakunta.
Mutta onko se sitä?

Epämiellyttäviä totuuksia…

Luin muutama vuosi sitten RV-lehdestä (Ristin Voitto) Nicky Cruzin haastattelun, jossa hän kauhisteli meidän eurooppalaisten kristittyjen asennetta evankelioinnissa. Hän kertoi hurjimmista arvioista, joiden mukaan Euroopan kansoista yli 50% on islaminuskoisia vajaan kahdenkymmenen vuoden sisällä. Samaisessa haastattelussa hän kutsui meitä eurooppalaisia uskovia ”kissimirrikristityiksi”. Olemme niin kristittyjä, mutta missä ja miten se näkyy käytännössä?
Olen kuluneen kolmen vuoden aikana itse joutunut keskellä Helsinkiä tilanteisiin, jossa minua ovat koettaneet käännyttää Islamin imaamit omilla lentolehtisillään ja palopuheillaan. Viimeksi lauantai iltana Helsingin steissillä! Imaami työnsi käteeni lentolehtisen ”tiesitkö tämän islamista”.
Helsingin yleisurheilun MM-kisojen yhteydessä kesällä 2005 meillä oli eri kirkkojen kanssa toteutettu kisa-aktio. Yksi aktioryhmämme näki tilanteen, jossa muslimilähetyssaarnaaja käännytti suomalaisia Raamattu kourassa!
Luit oikein: Raamattu kourassa, eikä Koraani kourassa.

Miten minusta tuntuu siltä, että evankeliointi on liian usein evankelioimiskokouksia kirkoissamme? Niinhän on aina tehty ja niin jatkukoon, vai kuinka…? Mielestäni tämä on vain huonon omantuntomme rauhoittamista. Valitettava tosiasia usein on se, ettei näihin perinteikkäisiin tapahtumiimme tule ulkopuolisia, koska me emme yksinkertaisesti kutsu niihin ulkopuolisia. Ja jos sinne tulisi joku (nyt joku varmaan suuttuu), niin korkealentoiset ja ”kaanaankieliset” laulumme ja traditiomme aiheuttaisivat ulkopuolisille kulttuurishokin.

Jotta tekstistäni ei tulisi liian yksipuolinen, on todettava että seurakunnissamme tehdään paljon erinomaista evankelioimistyötä. Alfa-kurssit, etsijäystävälliset jumalanpalvelukset, erilaiset rukousklinikat kahviloineen ja mm. urbaaniunelma tapahtumat ovat parhaita esimerkkejä tarkasti suunnitelluista, kohdennetuista ja toteutetuista evankelioimistapahtumista ja projekteista. Ihmisiä tulee uskoon näiden tapahtumien ja projektien kautta. Eräs seurakunta on muuttanut omia jouluperinteitään niin, että jouluaattona kirkon ovet ovat auki yksinäisille. Ja luultavasti jokunen itsemurha on estetty tällä, kun joulupukin sijasta ihmisten luokse onkin tuotu Jeesus. Wau!

Syntiset, mitä heistä?

Luukkaan evankeliumissa Jeesusta syytetään veljeilystä syntisten ihmisten kanssa.
”Ja kaikki publikaanit ja syntiset tulivat hänen tykönsä kuulakseen häntä.
Mutta fariseukset ja kirjanoppineet nurisivat ja sanoivat: ’Tämä ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan” (Luuk.15:1-2, korostu tarkoituksellinen).

Olen paljon miettinyt seurakuntiemme kykyä vastaanottaa ”syntisiä” ihmisiä.
Laitoin lainausmerkit sanan syntisiä ympärille syystä, koska meille uskoville syntinen on usein leima, jolla viestitämme alitajuisesti tai tietoisesti itsellemme ja ulkopuolisille ”pysykää erossa meistä ja pysytään erossa heistä, ettei maailma tartu”. Tiedän kirjoittavani kärjistetysti, mutta tavoitteeni on herättää itsemme ruususen unesta. Puhumme, kirjoitamme ja laulamme kauniisti ulkopuolisista ja heidän evankelioimisestaan, mutta – kuten muusikko Mikko Kuustonen laulaa ”kun heistä tulee minun vertani ja lihaani - taivas varjele”.

Olin viimeviikonloppuna isossa kansainvälisessä johtajuuskonferenssissa Helsingissä. Erään amerikkalaisen seurakunnan pastori kertoi tarinaansa seurakunnasta, jota hän johti. He olivat saavuttaneet homoja, prostituoituja – siis heitä, joita näkee harvoin omissa kirkoissamme. Ennen kuin seurakunta pääsi tähän, piti heidän käydä läpi syvä asennemuutos. Seurakunnan motto onkin nykyään ”pääsy kielletty täydellisiltä”.

Mukavuusvyöhykkeen vaarat

Evankeliointi ei ole trendikästä, koska se vaatii itsemme likoon laittamista.
Se pakottaa minut elämään uskoni evankeliumiin todeksi sata lasissa.
Mainitsemassani konferenssissa, eräs nuori nainen kertoi haastattelussa kutsumuksessaan kouluttaa ja evankelioida vankeja. Tulokset olivat päätä huimaavia, koska hän teki juuri sitä, mitä Jumala oli hänet kutsunut tekemään. Se edellytti kuitenkin oman mukavuus- ja turvallisuusvyöhykkeen jättämistä.
Hän sanoi: ”Olen hulluna siihen, mitä teen Jumalalle”. Kuinka moni meistä muista voi sanoa samaa?

Liikkeelle lähtö Jumalan antaman kutsun ja tehtävän mukana pakottaa minut ulos mukavuusvyöhykkeeltäni. Se vaatii minua tarkastamaan asenteitani seurakuntaan ja seurakunnasta vieraantuneisiin ihmisiin. Ja usein se paljastaa minusta ja seurakunnastani epämiellyttäviä totuuksia: vääriä asenteita.

Katselin erään videon internetistä. Tv seiskan Come Home –ohjelmassa legendat rohkaisevat nuoria, osa 1 evankelista Kalevi Lehtinen kertoi nuoresta 14 vuotiaasta tytöstä, joka sydän paloi toisten nuorten evankelioinnille (http://www.tv7.fi/vod/). Hän tuli Lehtisen luokse kysymään, kuinka hän voisi olla parempi Kristuksen todistaja. Tytön ympärillä oli suuri joukko muita nuoria, joista yli kaksikymmentä kertoi, että kyseinen tyttö oli auttanut heidät Kristuksen yhteyteen! Voi veljet!

Historiassa suurimmat herätykset ovat syntyneet usein ennakkoluulottomien nuorten kautta. He ovat kunnioittaneet omia seurakuntiaan, mutta ovat olleet irti siitä tylsyydestä, ennakkoluuloisuudesta ja urautuneisuudesta, mikä liian usein sitoo meitä jo vuosia uskossa olleita aikuisia. Sanoinkin tässä vieraillessani erään seurakunnan nuortenillassa muutamalle nuorelle, että nuorempana on paljon helpompi tehdä ratkaisuja Jumalan puoleen, kuin keksi-iässä, jolloin niskassa ovat asuntolainat, urapaineet ja muu mukavuushakuinen elämäntyyli.
Yli nelikymppisenä perheellisenä miehenä tiedän, mitä on maksaa asuntolainan lyhennyksiä. Se ei välttämättä vielä rajoita elämää, mutta jos päällä on asuntolainan lisäksi pitkät velat autoista, oma urakehitys kaikki kaikessa oman mukavuuden maksimoinnin kanssa, voi käydä niin, että näky joka nuorena innoitti, unohtuu. Mutta yhtä kaikki, myös elämän raadollisuus tapaa unelmia.

Kulttuurishokki

Osallistuin viime vappuna Helsingin rautatietorilla Joosua-aktion evankelioimistapahtumaan. Operaatio Joosuan radikaalia ja ehkä paikoin rajuakin evankeliointia on moitittu kärkevin sanoin. Toiminnan johtaja Timo Valtonen on sanonut, että ”jos kerran koulutetut ja osaavat eivät evankelioi, niin jonkun on se tehtävä. Ja silloin me huonot teemme sen”. Kaikesta kritiikistä huolimatta, aiheellista tai aiheetonta tulee Operaatio Joosuan työn kautta nuoria uskoon. Ja moni heitä myös pysyy uskossa ja kasvaa ryhmän mukana itse evankelistoiksi.

Ollessani vappuna joosualaisten mukana rautatietorilla, en nähnyt päällekäyvää ja provosoivaa evankeliointia. Keskellä toria oli teetupabussi, jonka edessä oli pöytiä. Niiden päälle oli asetettu kirjallisuutta mm. erikielisiä Raamattuja ja evankeliumikirjoja. Niitä sai vapaasti ottaa ilman että kukaan tyrkytti niitä kenellekään. Toisella pöydällä oli valmiita voileipiä, teetä ja kahvia nälkäisille.
Hiukan sivummassa muutama aktiolainen grillasi makkaraa nälkäisille.
Mikrofoonien takaa itse kukin kertoi uskoontulo- ja eloonjäämistarinoitaan ohikulkeville. Ilmapiiri oli äärimmäisen sähköinen vappuiltana. Vähän aikaisemmin Ateneumin edestä oli kulkenut usean mustanmaijan jono, joita seurasi mellakkapoliisien linja-auto. Moni humalassa oleva nuori käyttäytyi provosoivasti ja agresiivisesti ryhmäämme kohtaan. Myös minua pyydettiin puhumaan ohi maleksiville nuorille. En ole juuri koskaan kokenut mikrofoonin takana puhumista niin vaikeaksi kuin tuossa tilanteessa. On suhteellisen helppo puhua uskossa oleville seurakunnan jumalanpalveluksessa. Mutta kun edessäsi on kulttuurien kirjo, mitä erilaisimpine ideologioineen joudut varmasti haastetuksi sanomasi kanssa. Puhuin kahdenminuutin ajan Jumalan pyyteettömästä rakkaudesta. Kerroin lyhyesti oman pelastumiseni pernavaltimon repeämisestä, joka oli myös eräänlainen lääketieteellinenkin ihme.

Minusta noin viidenmetrin päähän pysähtyi kaksi nuorta tyttöä. He alkoivat suudella tosiaan hyvin provosoivasti. Kävellessäni jossain vaiheessa iltaa junalle, mietin näkemääni ja kokemaani. Missään tapauksessa minulla ei ollut varaa tuomita näitä nuoria. Kenties heidän ainoa kokemuksensa rakkaudesta oli se, mitä he minulle esittivät.

Ymmärsin varsin selvästi näiden nuorten kautta, että tämän päivän nuori sukupolvi on kokemus sukupolvi. Heille kokemus korvaa tiedon. Heillä ei ole yhtä absoluuttista totuutta, vaan totuus muokataan eri aineksista. He eivät ole niinkään kiinnostuneita uskosta tai edes uskosta Jumalaan, vaan nyt puhutaan henkisyydestä. Kuinka paljon me seurakunnissamme tunnemme tätä ajattelua ja mistä se nousee? Uskallan väittää, että emme tunne sitä kovinkaan paljoa ellemme siten omien lastemme kautta.

Voimaa, mutta mihin ja miksi?

Vielä tähän loppuun yksi vertaus, joka jäi mieleen johtajuuskonferenssista.
Moni meistä uskovista etsii ja rukoilee voimaa Jumalalta. Mutta miksi ja mihin?
Moni uskova on kuin kehonrakentaja. Treenaamme ja treenaamme itseämme huippukuntoon.
Koskaan aikaisemmin kristityt ympäri maailman eivät ole olleet niin koulutettuja ja varustettuja, kuin 2000 luvulla. Mutta mihin käytämme oppimaamme ja kykyjämme?

Olemmeko kuin kehonrakentajat, jotka treenaavat ja osallistuvat kisoihin, jossa voimme pullistella "hengellisillä lihaksillamme" kroppa kiiltävänä? Ja siinäkö kaikki, mitä varten ollaan treenattu? Omaa mukavuutta ja ihailua varten?
Missä sitten se voima ”jyllää”? Keittiössä, jossa vaimo pyytää avaamaan hillopurkin kannen.
Ja jos johdattelen vielä askeleen pidemmälle tätä konferenssissa kuulemaani kuvausta, niin käypä vielä niinkin, että sinne hillopurkkiin laitetaan kaikki ne Jumalalta saadut talentit, kansi kiinni ja purkki kiikutetaan kylmäkellarin pimentoon. Niinpä niin…