JUMALAN LÄSNÄOLOSSA VAELTAMINEN JA PYHITYSELÄMÄ

Astuessamme uuteen vuoteen, on hyvä tehdä joitakin tarkistuksia hengellisen elämämme alueilla. Meidän tulee jatkuvasti muistaa, mihin meidät Jumalan omina on kutsuttu. Apostoli Paavali kirjoittaa:
”Jumalan tahto on, että te pyhitytte”(1.Tess.4:3,RK-92).

”Meidän pitää jälleen vastata sitä kuvaa, jonka Jumala näki silmissään luodessaan ihmistä: olla todellisia Jumalan lapsia, ’kuninkaita ja papistoa’!” - Karl Heinz Knöppel -

Apostoli Paavali kehottaa korintin seurakuntaa vaeltamaan Jumalan kasvojen edessä niin, että yhteys Jumalaan vaikuttaa heihin pysyvästi. Kysymys on muuttumisesta Kristuksen kaltaiseksi.
”Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus.
Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki” (2.Kor.3:17-18).

Kun rukoilen Jumalalta saarnatekstiä, pyydän häneltä sellaista sanaa, joka vaikuttaa meidän asenteisiimme ja käyttäytymisemme.
Jumalan sanan keskeisin tavoite meissä on sellaisen sydämen ja mielenlaadun saaminen, mikä Jeesuksella on.
Kysymys on pyhityksestä, johon kasvamme valintojen kautta koko elämämme ajan.

Käytännössä pyhityksessä eläminen on niiden asioiden rakastamista, mitä Jumala rakastaa ja niiden asioiden tavoittelemista, mitä Jumala tavoittelee.

Filippiläiskirjeessä Paavali kehottaakin säilyttämään sen mielenlaadun, joka Jeesuksella oli (Filip.2:5).

Uskon, että tänä aikana, jolloin uskosta on tullut hengellistä viihdettä ja joissakin puitteissa myös pelkkää kokemusten metsästämistä, tarvitaan kilvoittelua, joka tähtää siihen sydämen muutokseen, jossa kasvamme Kristuksen kaltaisiksi. Epätoivon ja pimeyden rasittama maailma tarvitsee ihmisiä, joissa he voivat havaita Kristuksen.

JUMALAN LÄSNÄOLO JA TUNNEMAAILMA

Filippiläiskirjeessä Paavali kirjoittaa: ”Ja sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä,
voidaksenne tutkia, mikä paras on, että te Kristuksen päivään saakka olisitte puhtaat ettekä kenellekään loukkaukseksi,
täynnä vanhurskauden hedelmää, jonka Jeesus Kristus saa aikaan, Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi” (Filip.1:9-11).

Korkein palvelutehtävämme on olla osallinen Jumalan kirkkaudesta läpi elämämme.
Se on muuttumista Kristuksen kaltaiseksi.
Ja tämä riippumatta siitä, havaitsemmeko me Jumalan läsnäoloa vai emme.
Tosiasia on se, että Jumala on jatkuvasti läsnä oleva, sillä hän on suuri ”Minä Olen"(2.Moos.3:14).

Hänen läsnäolonsa suuruus ei ole kiinni koskaan siitä, havaitsemmeko me häntä vai emme.
Liian usein Jumalan läsnäolon mittariksi tuntuu nousevan se, havaitsemmeko me hänet.
Onko meillä ns. hengellisiä tunteita: värinöitä tai tärinöitä, puhummeko kielillä tai onko meillä joitain muita näkyviä todisteta.

Meidän kykenemättömyys tai kyky kokea jotain ei ole mittari sille, onko Jumala läsnä vai ei.
”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia”(Room.8:14).
Jumalan läsnäolo omassa elämässämme perustuu Jumalan omaan valintaan adoptoida meidät lapsikseen. Tällöin hänen läsnäolonsa on paljon enemmän, kuin joku ”fiilistely”. Kysymys on armosta ja sen todeksi elämisestä.
Jos Jumalan läsnäolon mittarina on pelkästään kokemuskristillisyys, emme ole hengellisesti aikuisia, vaan alaikäisiä. Olen itsekin ollut mukana hengellisissä tapahtumissa, jossa kokemusten painotus on saanut hyvin epäterveitä piirteitä. Ääritapauksissä fiilistely on ollut joskus lähellä epäjumalanpalvontaa!
Huomio Kristuksen tuntemisen sijasta siirtyy meihin itseemme, koemmeko jotain vai emme.
Ikään kuin kokemus tai kokemattomuus olisi hengellisen kypsyyden merkki?!

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Jumala voisi tai haluaisi koskettaa meitä joskus hyvinkin syvältä tunnemaailmaamme.
Onhan hän luonut meille myös tunnemaailman ja usein juuri tunnemaailmamme alueilla me olemme kaikkein eniten hajallamme.
Kokemus elävästä Jumalasta ja henkilökohtaisesta armosta on mielestäni jokaiselle uskovalle suorastaan välttämättömyys.
Jos armo jää teoreettiseksi ja sen kääntöpuolena on liian usein lakihenkinen uskonnollisuus. Ja lakihenkisyyden taustalla on usein käsittelemättömät tunnelukot.
Sen sijaan, että käsittelisimme nämä tunnelukot, korvaamme asioiden kohtaamisen lakihenkisellä suoritususkolla. Koemme Jumalan hyväksyvän meidät vasta sitten, kun olemme täyttäneet tietynlaisen uskovan mitan.
Toiset koittavat ansaita hyväksyntää pakonomaisella Raamatun lukemisella, toiset rukoilevat anteeksiantoa rystyset valkoisena tuntien syyllisyyttä asioista, joista ei koskaan tarvitsisi kantaa syyllisyyttä.

Armon olemus on sellainen, että me emme voi tehdä sen eteen yhtään mitään. Armo annetaan armosta. Ei koskaan teoista tai jonkun kokemisesta tai kokemattomuudesta.
Usein ymmärrämme armon vasta syvän epäonnistumisen jälkeen, jolloin jäljelle ei jää muita vaihtoehtoja kuin armo.
Armon siunaus ja salaisuus on siinä, että se riisuu täysin köyhäksi kaikista vaatimuksista, omista ja toisten asettamista.
Tällöin se mikä pysyy ja kestää kaikissa olosuhteissa ja elämän vaihteluissa on yksin armoa ja armosta: Jumalan lapseus ja huolenpito.

Pitkän tähtäimen hengellinen elämä perustuu tietoon ja todeksi elettyyn uskoon sitä, että olemme Jumalan lapsia ja täysin pelastettuja. Kristuksen ristin kautta me olemme peräti täydelliseksi tehtyjä Isän Jumalan silmissä, sanoivatpa meidän tunteemme asiasta sitten mitä tahansa: ”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään”(Hepr.10:14).

Sovitus on tapahtunut tosiasia, mikä ei ole sidoksissa tunnemaailmamme tai kulloinkin vallitseviin elämän olosuhteisiin.
Sama koskee Jumalan läsnäoloa ja vaikutusta elämässämme.
Jumala ei ole vain läsnä silloin, kun me tunnemme jotain, kun me havaitsemme hänet.
Sillä usein on jopa niin, että emme ole läsnä aina edes itsellemme.

Mitä on Jumalan läsnäolo?
Jumalan läsnäolo on todellisuutta ja sen todeksi elämistä,
että Jumala kantaa ja huolehtii meistä koko ajan ja joka tilassa.

KORVIKEJUMALAT

2.Moos.luvut 19-31 kertoo Mooseksen viipyneen Jumalan edessään kuukauden verran. Hän vastaanotti tuon kuukauden aikana mm. kymmenen käskyn laintaulut.

Kun Mooses oli kansan keskuudessa, olivat he hänen johtajuutensa kautta Jumalan ohjauksen alla. Mooses oli israelilaisten paimen, jonka kautta Jumala ilmaisi heille tahtonsa ja suunnitelmansa.
Kun Mooses viipymällä viipyi Jumalan vuorella, alkoi kanssa marista ja valittaa. Valitus ja marina johtivat lopulta korvikejumalan takomiseen:
”Mutta kun kansa näki, että Mooses viipyi eikä tullut alas vuorelta, kokoontui kansa Aaronin ympärille ja sanoi hänelle: "Nouse, tee meille jumala, joka käy meidän edellämme. Sillä me emme tiedä, mitä on tapahtunut Moosekselle, tälle miehelle, joka johdatti meidät Egyptin maasta."
Niin Aaron sanoi heille: "Irroittakaa kultarenkaat, jotka ovat vaimojenne, poikienne ja tyttärienne korvissa, ja tuokaa ne minulle".
Ja kaikki kansa irroitti kultarenkaat, jotka heillä oli korvissaan, ja he toivat ne Aaronille;
ja hän otti vastaan kullan heidän käsistään, kaavaili sitä piirtimellä ja teki siitä valetun vasikan. Ja he sanoivat: "Tämä on sinun jumalasi, Israel, se, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta".
Kun Aaron tämän näki, rakensi hän sille alttarin; ja Aaron julisti ja sanoi: "Huomenna on Herran juhla".
Ja he nousivat varhain seuraavana päivänä ja uhrasivat polttouhreja ja toivat yhteysuhreja; ja kansa istui syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat iloa pitämään.
Silloin Herra sanoi Moosekselle: "Mene, astu alas, sillä sinun kansasi, jonka johdatit Egyptin maasta, on turmion tehnyt”(2.Moos.32:1-7).

Kultaisen vasikan tai sonnin takominen on yksi Israelin kansan tunnetuimmista synneistä ja tragedioista. He halusivat luoda itselleen jumalan, jonka saattoi nähdä ja jota he pystyivät hallitsemaan.
Jumalan, joka taipui heidän tahtoonsa, mielihaluihinsa ja mielettömään aistillisuuteen. He loivat omien mielikuviensa mukaisen epäjumalan: näkyvän ja täysin ohjattavissa olevan.

Kuitenkaan pyhän Jumalan ja epäjumalien välillä ei koskaan vallitse sopusointua ja rauhaa. Israel kantoi epäjumalanpalvelustaan rankat seuraukset: 3000 miestä surmattiin kultaisen vasikan takia.

Mitä me teemme, jos emme näe, emmekä koe Jumalan läsnäoloa?

Mihin me suuntaamme huomiomme?

Elämme nautintokeskeisen yhteiskunnan keskellä.
Olen syvästi huolissani siitä, että seurakunnissamme elää myös ilmiö tai trendi, jossa hauskanpidosta ja oman mukavuuden maksimoimisesta on tullut tärkeämpää, kuin Jumalan tahdossa elämisestä. Jumalan tahto, Raamattu ja jumalakuva muokkautuvat niiden aistien ja oikkujen mukaiseksi, mitkä meille ennen pitkää muodostuu ansoiksi.

On järkyttävää nähdä Israelin kohdalla, että vaikka he olivat nähneet Egyptissä Jumalan ihmeet, Jumalan heitä puolustaessa,
olivat kulkeneet avatun meren poikki, juoneet erämassa vettä kalliosta, saaneet ruuakseen mannaa ja viiriäisiä, ei Jumalan ollut koskaan päässyt heidän sydämiinsä!
Heidän edellään kulki Herra päivällä pilven patsaana ja yöllä tulenhohtoisena pilvenä. Heillä totisesti oli valtavasti kokemuksia, mutta silti heidän oma sydämensä oli jäänyt Egyptiin.

”Egyptissä meillä oli lihaa, Egyptissä meillä oli kaikkea yltäkyllin, jolla täytimme mahamme ja halumme…”

Tietäen mitä vuoren juurella tapahtui kansan keskuudessa, Herra kirjoitti Moosekselle kivitaulut, joiden kaksi ensimmäistä käskyä olivat kaikkein tärkeimpiä: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.
Älä pidä muita jumalia minun rinnallani”(2.Moos.20:2-3).

Ihmisinä me emme ole kovinkaan paljoa muuttuneet erämaavaelluksen kansasta.
Saadaksemme joitakin etuja, saatamme hyvin kevyesti luopua arvoistamme ja ihanteistamme.
Siitäkin huolimatta, että nämä ”uudet ihanteet” ja edut olisivat täysin Jumalan Hengen ja Sanan vastaisia.

Kansa oli niin täynnä itseään ja ”kaikki mulle heti” ajattelua, että he olivat valmiita myymään arvonsa ja hylkäämään Herran.
Ennen kaikkea he unohtivat arvonsa Jumalan omaisuuskansana.
Nälän kurniessa vastassa, he unohtivat egyptiläisten ruoskaniskujen kivun.
Pahasta ja vihatusta tulikin salonkikelpoista, tavoiteltavaa.
He siirsivät painopisteen Jumalasta omaan napaansa.
Paavali kirjoittaa ihmiseen itseensä kohdistuvasta palvonnasta:
”nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän, kuin Luojaa”(Room.2:25).

Ajallemme on ominaista halu olla kenestäkään riippumattomia, vähiten Jumalasta.
Se ajaa meidät jonkun muun alaisuuteen.
Jos se ei ole Herra, on se joku muu, mikä tuhoaa meidät.

Tästä johtuen osalta Israelin kansaa jäin saavuttamatta luvattu maa.
Syynä oli heidän loputon nautinnonhalunsa, joka oli epäjumalanpalvelusta ja syntiä,
sekä erottava tekijä elävästä Jumalasta. Mallit tämänkaltaisen elämään tulivat Egyptistä.

Ihmisluonto on sellainen, että se kuvittelee mistään riippumattomana olevansa vapaa. Mutta vasta Kristuksessa me olemme todella vapaita! Vasta Kristuksessa!

JUMALAN LÄSNÄOLON HARJOITTAMINEN

Jos kärsimme Jumalan poissaolosta elämässämme, on siihen yksi vastaus, jonka Jaakob mainitsee: ”Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä”(Jaakob 4:8a).

Tällöin Jumalan läsnäolo on enemmän, kuin fiilistelyä.
Minulle Jumalan läsnäolo on Jumalan seuraamista, häneen turvaamista ja hänen sanassaan riippumista. Sen kautta teen tietoisesti tilaa Jumalan vaikutukselle elämässäni ja sen myötä myös hänen johdatuksessaan elämiselle.

Jumala ei halua meidän olevan kristittyjä, joiden hengellinen elämä on hektisyyden sävyttämää. Hän haluaa meidän oppivan vaeltamaan kanssaan pitkällä aikavälillä. Ja tähän koko elämänmittaiseen vaellukseen Jumalan kanssa sisältyy ajanjaksot, jolloin vaellamme pitkiäkin ajanjaksoja komeatta erityisesti Jumalan läsnäoloa.

Paavali kehottaa Timoteusta harjoittamaan Jumalan läsnäoloa:
”harjoita itseäsi jumalisuuteen”(1.Tim.4:7).

Kreikankielistä alkutekstiä seuraten, jakeen voi kääntää:
”Treenaamalla treenaa itseäsi Jumalan pelkoon”.
Paavali käyttää urheilutermiä gymnaze, joka esiintyy tekstissä käskymuodossa.
Hengellinen elämämme ei saa olla passiivista, vaan sen tulee olla eteenpäin pyrkivää.
Paavali puhuu toisessa tekstikohdassa kilparadalla juoksemisesta, niin että saavuttaisimme voittopalkinnon (1.Kor.9:24-27).
Hän painottaa itsekuria ja itsehillintää, joka on vastakohta impulsiivisuudelle ja aistillisuudelle, mitä tämä maailma edustaa.

Sana jumalisuus nouse kreikankielen sanajuuresta sebomai, palvoa ja kunnioittaa. Siitä juonnetaan sana eusebia, joka tarkoittaa Jumalan pelkoa ja jumalisuutta.

Lyhyesti sanottuna kysymys on itsensä treenaamisesta sellaiseen huippukuntoon, jossa elämme mielellämme Jumalan tahdon ja suunnitelman keksipisteessä. Keskeisin päämäärämme on elää Jumalan kunniaksi.

”Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi”(Ef.1:12 RK-92).

Silloin se on myös niistä asioista kieltäytymistä ja pidättymistä, jotka ovat vieraista Pyhälle Hengelle.
Pesäero maailmasta on välttämättömyys ja hengissä selviytymisen edellytys!
”Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat?
Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut:
"Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani."
Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani
ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias"(2.Kor.6:16-18).

Pesäerolla tarkoitetaan synnin kammoamista, mutta ei pakoa luostareihin tai jonkinlaisten hengellisten erillisalueiden luomista uskoville.
Me emme saa polttaa siltoja ihmisiin, jotka eivät tunne Kristusta.
Päinvastoin: meidän tulee kaikin tavoin rakentaa näitä siltoja.

Jeesus itse kaatoi raja-aitoja. Hän uskalsi elää syntiä tekevien rinnalla, jopa niin radikaalilla tavalla, että farisealainen uskonnollisuus vihasi häntä hänen osallistuessa ihmisten juhliin ja arkeen.
Ei Jeesus hyväksynyt heidän syntielämäänsä, mutta hän rakasti heitä, tulemalla heidän vierelleen. Ja juuri rakastamalla heitä hän saavutti heidät.

Mielestäni yksi suurimpia virheitä mitä me uskovina olemme liian usein tehneet ulkopuolisia kohtaan, on täydellinen eristäytyminen heistä. Odotamme heidän tulevan kirkkoihimme ja evankelioimiskokouksiimme. Odotamme heidän mukautuvan usein meidän omaa turvallisuutta ylläpitäviin traditioihin haluamatta ottaa selvää, mitä he tuntevat ja mitä he ajattelevat.
Karkeasti sanottuna:
me olemme käyneet maailmalle vieraiksi ja he ovat tulleet meille vieraiksi.
Lähellä Jumalaa eläminen on elämistä niin, että maailma vakuuttuu Jumalan todellisuudesta seuratessamme elämäämme.
”…että hän kirkastuisi pyhissänsä ja olisi ihmeteltävä kaikissa uskovissa”(1.Tess.1:10).
Tähän kuljetaan kokonaisvaltaisen pyhityksen kautta.
Pyhäelämä on aina valinta, joka meidän on tehtävä joka päivä.

Kerran pelastunut ei ole välttämättä aina pelastunut.
Myös uskova voi langeta pois Kristuksesta ja Jumalan tahdosta.
Olen nähnyt liian monta järkyttävää esimerkkiä…

Jumalan läsnäolo elämässämme on ennen kaikkea Pyhän suojaa elämämme yllä.
Väärillä valinnoilla, välinpitämättömyydellä ja puolisydämisellä vaelluksella voimme tuhota tämän suojan.
Unohdettu pyhitys on useimmiten syy uskon horjumiseen.
Me emme voi olla kausiuskovia tai sunnuntaiuskovia.

Itselleni pyhityksessä eläminen merkitsee myös sitä, että minä olen tilivelvollinen jollekin toiselle ihmiselle omasta vaelluksestani.
Jollakin toisella ihmisellä on oikeus kysyä minulta hankalia kysymyksiä ja minulla on oikeus tunnustaa hänelle syntini.
Tällöin kysymys on yhteydestä toisiimme.
Seurakunta ei ole individualismia. Pyhityksemme tarvitsee lujan keskinäisen yhteyden, siksi Jumala asetti seurakunnan pimeän maailman keskelle.

Puolisydäminen vaellus ei koskaan kehity päättäväisyydeksi.
Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr.12:14).

Siunattua armon vuotta 2009