VANHURSKAUDEN JA PYHYYDEN JANO

Jeesus julistaa vuorisaarnassaan: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan” (Matt.5:6, kirkkoraamattu 1992).
Yksi suosikki kirjoistani on Saksan Vapaakirkon edesmenneen kirkkokunnan johtajan Karl Heinz Knöppelin kirja Unohdettu armo ja miten voimme löytää sen uudelleen (Päivä oy, 2003).
Hän kirjoittaa seuraavaa: ”Olemme päätyneet nautintokeskeiseen yhteiskuntaan, jolle tärkeämpää on hauskanpito. Hauskanpidosta on tullut tärkeämpää kuin Jumalan tahto. Huvittelemme itsemme kuoliaaksi. Tämä tunkeutuu yhä enenevässä määrin myös seurakuntaan”.

Olen havainnut, että Jumalan kansan keskuudessa on käynnissä suuri ravistelu, jossa pyhyys tunkeutuu uudella voimalla seurakuntiimme ja meidän elämäämme. En tiedä, onko joku muukin laittanut saman merkille? Mutta niin on pakko tapahtua, jotta voimme säilyttää näkymme ja terämme julistaessamme evankeliumia tälle maailmalle. Pietari kirjoittaa voimakkaasti:
”Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta…” (1.Piet.4:17).

Kiertäessäni puhumassa eri seurakunnissa, keskustellessani monien eri ihmisten kanssa ja lukiessani uutisia eri lehdistä (en vain kristillisistä), olen vakuuttunut siitä, että jotain on tapahtumassa. Kutsun sitä totuusherätykseksi.

Totuus ja valhe eivät kulje rinnakkain

Julkisuuteen (meidän uskovien häpeäksi) on noussut railakkaita uutisotsikoita uskovien ja erityisesti sananjulistajien tekemistä synneistä talousrikoksista aina pedofiliaan.
Voimme tietysti kuitata nämä uutiset maallisen lehdistön sensaatiohakuisuudeksi.
Silti ulkopuolisten oikeustajua loukataan, jos ja kun tällaisia rikoksia katsellaan läpi sormien tai yhteisön antamat tuomiot ovat hyvin ylimalkaisia. Muutama vuosi sivussa ja sitten ”comeback”. Ei mahdu minunkaan oikeustajuuni.

Olen myös miettinyt kuinka paljon nykyisissä herätyksen odotuksissa, ihmeiden ja merkkien korostamisilmiöiden sekamelskassa enää julistetaan vanhurskautta ja pyhyyttä? En tarkoita sellaista julistusta, jossa ihmisiä lyödään Raamatulla päähän vihan ja ylpeyden vallassa.
Armo ja totuus kulkevat käsi kädessä. Jeesuksesta sanotaan: ”ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh.1:14).
Toinen ei sulje pois toistaan. Olenkin sitä mieltä, että emme voi julistaa vanhurskautta ja tuomiota ilman armon läpikotaista tuntemista.

Olen kuunnellut niiden ihmisten itkua, jotka ovat pettyneet meihin pastoreihin ja seurakuntiin, josta he ovat etsineet armoa, mutta ovatkin saaneet kipuunsa lisää kipua.
Heitä on piinattu salasynneistä ja jätetty oman onnensa nojaan avioeron tai muun kriisin tullessa elämään. Olen rukoillut niiden ihmisten kanssa, jotka on hylätty sairauden tai muun tuskan vuoksi. Sanotaan, että unohtaminen on inhimillistä. Mutta niin ei saa olla Jumalan huoneessa, seurakunnassa. Jos näin tapahtuu toistuvasti, on se mielestäni välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä.

Liian usein seurakunnasta sivuun jäänyt saa luopion leiman vain siksi, että meiltä puuttuu kyky olla ihminen. Eräs helluntaisaarnaaja sanoi kerran osuvasti: ”Jumalalla oli suuri työ, kun hän loi ihmisen. Vielä suurempi työ hänellä on siinä, kun hän tekee syntisestä ihmisestä uskovan. Mutta kaikkein suurin työ hänellä on siinä, kun hän tekee uskovasta taas ihmisen”.
Olenkin alkanut miettimään, että milloin lampaille on alkanut kasvaa susien kynnet ja hampaat? Sori nyt taas, jos tunnun kärjistävän.

Daavid rukoilee sydäntä raastavassa katumuspsalmissaan: ”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden” (Ps.51:8).

Vastuun välttelyä

Saarnasin äsken Eelin pojista, Hofnista ja Piineasta (1.Sam.2.). He häpäisivät elämällään Jumalan kunnian. Jumala odotti Eelin puuttuvan poikiensa syntielämään, mutta hän on synnin suhteen pehmo. Raamattu kertoo, että hänen luokseen tuli profeetta, jonka kautta Herra kysyi Eeliltä: ”Ja miksi sinä kunnioitat poikiasi enemmän kuin minua…?” (1.Sam.2:29b).

Kaikkein vaikeinta meille tuntuu olevan puuttuminen oman kattomme alla tapahtuviin asioihin. Miten aiomme säilyttää uskottavuutemme, jos sallimme omassa kodissamme asioita, joista julistamme sormi tai nyrkit pystyssä tuomiota tälle maailmalle?

Jesaja kirjoittaa: ”Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niinkuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta. He vaativat minulta vanhurskaita tuomioita, haluavat, että Jumala heitä lähestyisi:
"Miksi me paastoamme, kun et sinä sitä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?" Katso, paastopäivänänne te ajatte omia asioitanne ja ahdistatte työhön kaiken työväkenne.
Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä.
Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa.
Tällainenko on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen”? (Jes.58:2-5).

Pyhityksen välttämättömyys

Välillä törmään ajatukseen, jonka mukaan kerran uskoon tullut olisi ilman muuta aina pelastunut. Ikään kuin pelastus olisi kaikissa olosuhteissa ja jokaisessa tilanteessa täydellinen takuu taivaaseen. No, on se sitä. Silloin, kun vaellamme pyhyydessä ja puhtaudessa.
Silloinkin, kun kompuroimme ja uskomme horjuu joskus suurestikin.
Eihän pelastus ole meidän tekomme, vaan Jumalan (ks. Ef.2:8-9). Armo varjelee ja pitää meidät Kristuksessa. Armosta ei langeta pois noin vain.
Mutta Raamattu sanoo, että on yksi asia, joka voi tuhota uskomme ja erottaa meidät lopullisesti Jumalasta: ”Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuulemaan: vaan teidän syntinne erottavat teidät Jumalastanne…” (Jes.59:1-2). Tämä tarkoittaa sitä, että myös kristitty voi langeta pois ja jopa luopua Kristuksesta. Olen nähnyt liian monen entisen uskovan ystäväni langenneen täydellisesti pois Kristuksesta. Kyse ei ole ollut joistakin hairahduksista, vaan syvästä ja kertakaikkisesta armon kadottamisesta! Jumalalle tietoisesti selkänsä kääntämisestä!
Olen seisonut niiden ihmisten hengellisen haudan äärellä, jotka ovat unohtaneet pyhityksen ja antaneet synnille ja pimeydelle niin suuresti sijaa elämässään, että he ovat tulleet Jumalan vihollisiksi. Ja se on sattunut kipeästi!
Raamattu sanookin erään käännöksen mukaan, että ”hällä väliä” -elämään ”vihollinen tulee kuin virta...”(Jesaja 59:19, JKR).

Knöppel sanoo: ”Unohdettu pyhitys on useimmiten syy uskon horjumiseen. Vakavasti Pyhä Raamattu kehottaa: ’Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr.12:14). Puolisydämisyys ei kuitenkaan koskaan voi kehittyä päättäväisyydeksi. Huono puu ei tuota hyvää hedelmää, eikä rikkaruohosta tule vehnää. Jumalan Henki ja Sana opettavat meille, kuinka vahingot voidaan korjata. ’Pyhät’ pitää jälleen voida tunnistaa, niin että he ovat hyväksi maailmalle ja kunniaksi Jumalalle…
On nimittäin kristittyjä, joita vastaan ei hyökätä heidän elämäntapansa tähden, vaan heidän kopeutensa, hölmöytensä ja huonon käytöksensä tähden”.

Siunauksena oleminen

Rähmällään olemisen sijasta meidät on kutsuttu elämään Jumala siunauksen alla, niin että Aabrahamin tavoin olemme myös siunaus tälle maailmalle (ks. 1.Moos.12:2). Vain elämä, jossa pyhyys on enemmän kuin kaanaankieli tai uskovien erillisalue, voimme olla siunaus.

Kysymys on siitä, onko meillä tarpeeksi halua irrottautua omasta itsestämme, peloistamme, ennakkoluuloistamme ja omasta mukavuudenhalustamme ja halua mennä ihmisten luokse?
Usein se vaatii muurien yli nousemista ja niiden kaatamista perinteitä rakastavan seurakuntakulttuurimme uhallakin, koska Isä rakastaa ihmisiä.

Gideon joutui aloittamaan isänsä kodissa olleiden epäjumalien patsaiden kaatamisesta.
Se oli todella riskirajoilla toimimista, mutta se oli myös ainut tie pyhään elämään.
Vasta sen jälkeen hän kykeni olemaan siunaus koko Israelin kansalle. Toimiessamme Gideonin tavoin, voimme olla siunaus. Ja silloin myös oma kipumme ja omat haavamme kasvavat nopeasti umpeen.

Jesaja jatkaa eteenpäin lukua 58:
”Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet?
Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?
Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niinkuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi.
Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: "Katso, tässä minä olen". Jos sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen,
jos taritset elannostasi isoavalle ja ravitset vaivatun sielun, niin valkeus koittaa sinulle pimeydessä, ja sinun pilkkopimeäsi on oleva niinkuin keskipäivä.
Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niinkuin runsaasti kasteltu puutarha, niinkuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu.
Sinun jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniot, sinä kohotat perusmuurit, muinaisten polvien laskemat; ja sinun nimesi on oleva: "halkeamain umpeenmuuraaja" ja "teitten korjaaja maan asuttamiseksi" (Jes.58:7-12).

Tätä merkitsee siunauksena oleminen. Ja näin me voimme olla siunauksena toisillemme ja koko maailmalle. Siihen meidät on kutsuttu. Sinne kuljetaan kokonaisvaltaisen pyhityksen kautta, jonka aikaan saa Jumala. Pyhäelämä on aina valinta, joka meidän on tehtävä. Joka päivä.
Ei vain kerran elämässämme, silloin kun tulimme uskoon.

”Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on ’pyhä tie’: sitä ei kulje saastainen;
se on heitä itseänsä varten. Ja joka sitä tietä kulkee, ei eksy – eivät hullutkaan. Ei ole siellä leijonaa, ei nouse sinne raateleva peto; ei sellaista siellä tavata: lunastetut sitä kulkevat” (Jes.35:8-9).

Jälkiruokana tarjoan forssalaisen HB:n esittämän uuden väkevän laulun ”Minä Olen”.
http://www.hbmusic.net/