ASEMAMME KRISTUKSESSA - EFESSOLAISKIRJEEN SANOMA Osa 3

Ef.1:

7. Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.
Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden

8. tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä.

9. Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä

10. ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.

11. Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt -- hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti.

12. Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi.


Paavali osoittaa asemamme ydintä: pelastuksemme ja asemamme hänen edessään perustuu hänen uhrikuolemaansa. Vanhan testamentin ajatus elämä elämästä täytettiin Kristuksessa.
Hänen maahan vuodatettu verensä oli maksu – kallein hinta minun synneistäni.

KUNNIOITUS JA PYHYYS?

Usein aisat muodostuvat itsestään selvyyksiksi.
Katsomme vaikka alttaritaulua Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja toteamme lakonisesti mitään tuntematta: ”Jo-o, Jeesus kuoli puolestani...”
Mitä tunnemme häntä ja hänen ristinkuolemaansa kohtaan?

Kun Johannes Kastaja valmisti Herralle tietä, Kristuksen edelläkävijänä ja profeettana,
ilmensi hän sanoillaan ja asenteillaan sitä kunniaa ja kunnioitusta, mistä nyt puhun.
Johannes julisti:
"Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi, jonka kengänpaulaa minä en ole kelvollinen maahan kumartuneena päästämään” (Mark.1:7).
Jae seitsemän ilmentää Johannes Kastajan syvää ja äärettömän kunnioittavaa
asennetta Jumalan Poikaan kohtaan.

Olen toisinaan ollut hämmästynyt siitä keveydestä, jolla suhtaudumme Jeesukseen.
En niinkään ole huolissani siitä, miten seurakuntaelämästä vieraantuneet ja ulkopuoliset suhtautuvat Kristukseen. Mutta jos oma asenteemme Jeesukseen on ”hällä väliä”,
on jotain pielessä. Joskus asenne tulee esille jumalanpalveluksissa.
Tulemmeko seurakunnan yhteiseen juhlaan, Jumalan kasvojen eteen?
Vai tulemmeko vain vaihtamaan kuulumisia ja kuulemaan uusimmat juorut?
Odotammeko Jumalan olevan läsnä?
Toivomme ja rukoilemme hänen ilmestymistään ja läsnäoloaan, mutta olemmeko me läsnä hänelle?
Jos tietäisimme miten paljon Isä kaipaa yhteyttä meihin, me pakahtuisimme!

YKSI KANSA

9. Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä

10.ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.

Jumalalla on yksipäämäärä ja tavoite:
yhdistää seurakunta lopullisesti taivaallisten kanssa.
Vajavuus muuttuu ja sulautuu täydellisyyteen.

Mieleeni tule J.R. Tolkienin trilogia Taru sormusten herrasta, jossa pienet ja vähäisinä pidetyt hobitit saivat tehtäväkseen valtasormuksen tuhoamisen.
Tolkien oli harras katolilainen ja Narnian kirjoittaja C.S. Lewsin hyvä ystävä.
Molemmat kirjoittajat piilottivat teoksiinsa kristillisen arvomaailman.
Jälkimmäinen teki sen Narniassa vain paljon selväpiirteisemmin.
Aslan oli kuva Juudan jalopeurasta Kristuksesta.
Erilaisista lähtökohdista tulevat olennot: ihmiset, eläimet ja muut yhdistivät voimansa taistelussa pahaa vastaan. Pahan voittamiseen tarvittiin kuninkaan, Aslan-leijonan kuolema ja dramaattinen ylösnouseminen. Aslan toikin esille hämmästyneille ystävilleen, että viattoman kuolema sovittaa syyllisen teot...

Tolkien piilotti tietoisesti ja ovelasti eri henkilöiden ja asioiden taakse symboleja.
Taru sormusten herrassa on ainakin kaksi Kristus-hahmoa: Aragon, joka vastaanottaa lopulta kuninkuuden kaikkien hallitsijana ja vapauttajana.
Gandalf, joka kuolee muiden puolesta taistelussa persoonallista pahaa vastaan ja palaa loppunäytökseen voittamattomana. Pienet hobitit Frodon johdolla saavat tehtäväkseen tuhota tuomiovuorella pahan, peräti ”saatanallisen” Sauronin takoman valtasormuksen,
jolla on samanlainen tuhonvalta, kuin synnillä maailmassa - tehdä kaikista olennoista ja vapaista kansoista orjia.
Haltiat, jotka edustavat nöyryyttä, puhtautta ja viattomuutta, ovat kuin taivaalliset enkelijoukot. Ne puolustavat, johdattavat ja auttavat hobitteja vaarojen teillä.
Örkit ovat entisiä, pois poikenneita haltioita – aivan kuten Raamatussa langenneet enkelit ovat demoneja jne.
Lopulta sormus tuhotaan, pahan valta muretaan lopullisesti ja tapahtuu kaikkien olentojen vapautus ja lunastus. Kuningas kruunataan ja morsian, haltioiden prinsessa saatetaan kuninkaan eteen. Huikeita kieli- ilmaisu- ja mielikuvia!

Samalla tavalla efesolaiskirjeessä tuodaan esille taivaallisten ja nyt maailmassa taistelevan seurakunnan yhteys, yhteistyö ja lopulta yhdeksi suureksi Jumalan kansaksi yhdistyminen:
”hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä”.

JUMALALLE KUNNIAKSI

Painottaen päämäärää, Paavali kertoo, kuinka meidän tulee elää tämä ainutkertainen elämämme: ”Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi.”

Mitä tämä tarkoittaa?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissani kirjoittanut edesmenneestä, englantilaisesta evankelistasta ja kirjailijasta Leonard Ravenhillista.
Hän teki merkittävän palvelutyön painottaen Jumalalle erottautumista ja pyhityselämän luovuttamattomuutta.
Hänen hautakivessään nimen ja elinvuosien lisäksi lukee yksi kysyvä lause:
”Ovatko asiat, joiden vuoksi elät, Kristuksen kuoleman arvoisia?”

Opetussarja jatkuu...