JUMALA ETSII VANHURSKASTA

Sain sunnuntaina 28. joulukuuta 2009 puolenyön aikaan sanan,
jonka haluan jakaa.
Koen ajatusten olevan profeetallisia koskien aikaa jota elämme ja johon seurakunta on kulkemassa.
Jätän sen sisällön lukijoitteni arvioitavaksi ja punnittavaksi.

Sana jonka kautta koin Pyhän Hengen puhuvan minulle löytyy ensimmäisen Mooseksen kirjan kahdeksannestatoista luvusta. Kyseessä on Herran ja Aabrahamin välinen keskustelu Sodomasta ja sen ihmisistä. Poimin tekstistä joitakin pääajatuksia.

20. Niin Herra sanoi: "Valitushuuto Sodoman ja Gomorran tähden on suuri, ja heidän syntinsä ovat ylen raskaat.
21. Sentähden minä menen alas katsomaan, ovatko he todella tehneet kaiken sen, josta huuto on minun eteeni tullut, vai eivätkö; minä tahdon sen tietää."
22. Ja miehet kääntyivät sieltä ja kulkivat Sodomaan päin, mutta Aabraham jäi vielä seisomaan Herran eteen.
23. Ja Aabraham lähestyi häntä ja sanoi: "Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa?
24. Entä jos kaupungissa on viisikymmentä vanhurskasta; aiotko hukuttaa heidät etkä säästä paikkaa siellä olevain viidenkymmenen vanhurskaan tähden?
25. Pois se, että sinä näin tekisit: surmaisit vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa, niin että vanhurskaan kävisi samoin kuin jumalattoman! Pois se sinusta! Eikö kaiken maan tuomari tekisi oikeutta?"
26. Ja Herra sanoi: "Jos löydän Sodoman kaupungista viisikymmentä vanhurskasta, niin minä heidän tähtensä säästän koko paikan".

Pääpaino on jakeella kaksikymmentä kuusi, jossa Herra sanoo säästävänsä Sodoman tuomiolta,
jos hän löytää kaupungista vanhurskaita.
Aabraham käy Jumalan kanssa eräänlaista kauppaa vanhurskaista sieluista.
Jumala sallii sen nähdäkseen, mikä Aabrahamille on tärkeää.
Kaupunki itsessään, vaiko sen vanhurskas elämä?
Vanhurskauden ylläpitäminen ja vaaliminen oli kuollut kaupungista.
Aabraham anomalla anoi Herraa säästämään kaupungin, jos sieltä löytyisi edes kymmenen vanhurskasta. Mutta vain yksi perhe katsottiin arvolliseksi pelastumaan kaupungista, Lootin perhe.

”Aivan oikeasti Jumalan Isän sydän rakastaa ihmisiä!”

Aabrahamin asenne heijasteli Jumalan Isän sydämen omaa asennetta:
pelastaa vanhurskas ja vanhurskautta janoavat.
Sillä aivan oikeasti Jumalan Isän sydän rakastaa ihmisiä!
Älköön tämä näkökulma hämärtykö, kun puhumme rankoista asioista!
Jumalan rakkaus kaipaa pelastaa myös ne, jotka janoavat vanhurskautta, mutta eivät tunne tietä sinne.

VIIMEINEN ETSIKKOAIKA

Uskon, että maailmalle on annettu viimeinen etsikkoaika.
Minä, eikä kukaan muukaan tiedä sen pituutta.
Mutta varmaa on se, että etsikkoaika, aika jolloin on mahdollista löytää henkilökohtainen armo, on umpeutumassa.
En lähde asettamaan aikamääreitä ja takarajoja, koska siihen ei minulla, eikä kenelläkään toisella Raamatun perustella ole oikeutta tai kykyä. Mutta seuraamalla käsillä olevaa aikaa,
on mielestäni mahdollista tehdä joitakin arviota ja johtopäätöksiä.

Pyhä Henki kulkee yli maanpiirin etsien vanhurskasta sydäntä. Hän sanoo:
”Sillä Herran silmät tarkkaavat kaikkea maata, että hän voimakkaasti auttaisi niitä, jotka ovat ehyellä sydämellä antautuneet hänelle" (2.Aik.16:9).
Jumalan seurakunnan kohdalla tämä merkitsee sitä, mitä ilmestyskirjassa sanotaan seitsemästi: ”Jolla korva on, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo!”

Raamattu puhuu isaskarilaisista, ”jotka ymmärsivät ajan ja käsittivät, mitä Israelin oli tehtävä” (1.Aik.12:32).

Jumala etsii ehyellä sydämellä, vanhurskaalla mielenlaadulla ja elämän asenteella eläviä.
Hän etsii sitä seurakuntaa, joka isaskarilaisten tavoin ymmärtää ajan, hetken ja sen, miten tässä hetkessä on elettävä ja toimittava.

Onko heitä?

”Valon ja pimeyden kontrastit ovat
valkeudessa eläville erittäin selkeät.”

Jeesus itse profetoi tämän ajan sanoen: ”kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" (Luuk.18:8).

Vanhurskaita ylläpitäviä, niitä jotka janoavat vanhurskautta on vähän.
Mutta Luojan kiitos, heitä on!
Eliankin aikana oli seitsemän tuhatta, jotka eivät olleet notkistaneet polviaan Baalille.

Kun katselen nykyistä ajanjaksoa, jossa me elämme, ei minulle ole pienimmässäkään määrin epäselvää, että ilmestyskirjan sana pyhien pyhittymisestä ja saastaisten saastumisesta toteutuu juuri nyt!
Valon ja pimeyden kontrastit ovat valkeudessa eläville erittäin selkeät.
Niin kuin on yön ja päivän välinen ero.
Hengellinen kaamos rakkauden kylmenemisineen, ensirakkauden kadottamisineen on monien uskovien ja seurakuntien kohdalla jo aikaa sitten tapahtunut tosiasia.
Koen Pyhän Hengen murehtivan uskovien ja seurakuntien asennetta vanhurskauteen.
Niin moni on luopunut kruunustaan!
Ja kuitenkin meille on annettu jykevä sana:
”Minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on,
ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi” (Ilm.3:11).

SUURI LUOPUMUS

Tässä kaikessa on keskeistä se, että Isä murehtii ja ihmettelee miten halpana ja arvottomana niin moni pitää näinä päivinä pelastustaan.
Monen suhde pelastuksen ainutlaatuisuuteen on Eesaun kaltaista halpamaisuutta.
Saadaksemme joitakin hetkellisiä etuja, me romutamme uskomme peruspilareita ja teemme kauppaa maailman, synnin ja saatanan kanssa.

Pyhä Henki itkee, murehtii ja ihmettelee paimenten sokeutta:
”Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi.
Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta.
Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin. Silloin hänen oma käsivartensa auttoi häntä, ja hänen vanhurskautensa häntä tuki” (Jes.59:15-16).

”Mukavuudenhalumme on johtamassa siihen,
että raamatuntuntemuksemme on katoamassa.”

Jumalan itsensä on astuttava sille paikalle, minkä niin moni meistä sananjulistajista on jättänyt ahneuden, ylpeyden, haureuden, vihan ja ylpeyden tähden.

Kun avasin tänä ammuna Helsingin Sanomat osui silmiini jossakin kristillisessä seurakunnassa vuosikymmeniä ylläpidetty ja salattu lasten hyväksikäyttötapaus.
Näitä esimerkkejä löytyy kaikista kirkkokunnista ja herätysliikkeistä eri puolilta maailmaa. Elämme aikaa, jossa raja-aidat kaadetaan ja pimeys eri muodoissa astuu sisälle Jumalan huoneeseen. Mukavuudenhalumme on johtamassa siihen, että raamatuntuntemuksemme on katoamassa.

Amerikkalainen pastori John Bevere kirjoittaa kirjassaan Viholliselta pääsy kielletty tottelemattomuudesta, joka murtaa uskovien elämästä Jumalan suojan ja palvelutehtäviltä auktoriteetin. Uskon itse sen johtuvan sanan tuntemisen ja arvostamisen hiipumisesta.
John Bevere kirjoittaa näin pastoreille: ”Älä anna voimasi lähteen olla johtamasi ihmisen hyväksynnässä... Suurimmat johtajat Jumalan valtakunnassa ovat niitä, jotka tottelevat Jumalaa silloinkin, kun he ovat suuren paineen alaisia”.

Vanhassa testamentissa pappi Eeli ja koko hänen sukunsa joutui tuomion alle, koska Eeli ei nuhdellut poikaan heidän syntielämästään (1-Sam.3. luku).
Vaikka Eeli tiesi poikiensa elävän räikeässä synnissä, ei hänessä ollut miestä asettamaan poikiaan kuriin.
Tällainen asenne tietää seurakunnalle ahtaita aikoja, jotka myös on profetoitu sanassa.
Paavali kirjoittaa Timoteukselle:
”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja” (2.Tim.3:1).
Alkutekstissä on kaksi kreikankielen sanaa: kairoi kalepoi, vaarallisia, raivoisia aikoja.

Luopumus ei ole joku ohikiitävä ilmiö, vaan syvää ja loputonta penseyttä, kylmenemistä, jossa synti astuu sinne, missä sitä vielä polvillaan rukoilevien isoisien ja isoäitien aikana kammoksuttiin.
Jeesus itse profetoi: ”Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.
Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu” (Matt.23:12-13).

Rakkauden kylmenemisellä tarkoitetaan ennen kaikkea rakkauden sammumista, vanhurskauden hukkaamista Kristusta kohtaan. Samalla Jumalan pelko katoaa.
Tilanne alkaa olla kieltämättä (aika) paha. Kysymys on kuuliaisuudesta Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan. Tässäpä aasinsilta seuraavan kappaleeseen...

ETSIKÄÄ VANHURSKAAT! ETSIKÄÄ!!!!

Herra rohkaisee vanhurskautta ylläpitäviä pysymään vahvoina.
Mitä sen tulisi merkitä niille, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano?
Aanrahamin asennetta, etsiä ne, joilla on edes hiipuva vanhurskauden nälkä ja jano.
Etsiä kylistä ja kaupungeista ne sydämet, jotka kaipaavat toivoa.
Etsiä ja tuoda kotiin ne, jotka eivät edes tiedä nimeämättömälle ikävälleen nimeä.
Sillä vanhurskas Herra ei tahdo yhdenkään häntä ikävöivän tuhoutuvan.

Mutta aika on käymässä vähiin.
Älä anna sen kuitenkaan johtaa toivottomuuteen, apaattisuuteen, hanskojen tiskiin lyömiseen tai vastuusi pakoiluun.
Kaikki puolisydämiset tullaan tuomitsemaan siinä tulessa, jota Jumalan armollinen käsi edelleen pidättelee.
Tämä vakavoittaa minut.
Se pakottaa skarppaamaan ja tarkistamaan voimani lähteet ja vaikuttimet elämässäni.

Herra lähetti Sodomaan sanansaattajiaan, kokoamaan vanhurskaat turvaan vuorille.
Sanansaattajia olivat enkelit, jotka kiirehtimällä kiirehtivät pientä jäännöstä valmistautumaan äkkilähtöön pois jumalattomien tuomion alta.
Siksi Jumalan Henki kuuluttaa nyt elonleikkuuta!
On aika koota kypsä vilja talteen, suojaan myrskyltä.
Se on myös juhlava julistus, jonka tarkoitus on innoittaa seurakuntaa ryhdistäytymään sanomassaan, uskossaan ja vaelluksessaan.
Ja sen ohessa pelastamaan heidät, jotka voidaan tulesta vielä temmata (Juuda 22-23).
Uskon niin, että Herran Henki julistaa seurakunnalleen: ”Etsikää vanhurskaat! Etsikää!”

SEURAKUNTA

Samalla tule myös ymmärtää, ettei pako maailmasta saa merkitä uskovien erillisalueiden luomista tai eristäytymistä maailmasta.
Kun käytän termiä ”pako maailmasta”, tarkoitan suhdettani maailmassa vallitseviin trendeihin ja arvoihin, jotka pilkkaavat Jumalaa.
Niinpä kysymys on sydämen puhtaudesta, eikä joistakin ulkoisista seikoista.
Olemme liian kauan vaatineet ihmisiä muuttumaan omien kirkollisten kulttuuriemme mallinukeiksi, millä ei ole ollut mitään tekemistä aidon uskon ja vanhurskauden kanssa.
Jos mietit mitä tarkoitan, lue blogini aikaisempi kirjoitus otsikolla ”PIDÄ KÄDESTÄ KIINNI” ja sitä seuraava kirjoitus efesolaiskirjeestä osa 6.

”Kuulin kerran laulua kirkosta.
Lauletaanko kirkossa usein?
Miksi ne seisovat tyhjinä?”

Seurakunnalla ja seurakunnalla on eroa.
Jumalan silmissä sisältötekijät ratkaisevat.
Lukiessani tänä aamuna Helsingin Sanomia, törmäsin kirjoitukseen Euroopan poliittisten raja-aitojen kaatumisesta.
Samalla todettiin uusien uskonnollisten ja sosiaalisten raja-aitojen nouseminen.
Kirjoituksessa oli erään haastatellun muslimin mielenkiintoinen kommentti:
”Kuulin kerran laulua kirkosta. Lauletaanko kirkossa usein?
Miksi ne seisovat tyhjinä?” Kyllä hän tietää, että Pohjois-Eurooppa on maallistunut, mutta sitä on vaikea ymmärtää. ”Emme me voi sanoa, että menkää kirkkoon”, hän pohtii neuvottomana”.

Niinpä!
Miksi kirkot seisovat tyhjillään?
Lähdin hakemaan jouluaattona joulutunnelmaa eräästä vanhasta kirkosta.
Kirkko oli ääriään myöden täynnä väkeä.
Mutta jouluaaton hartauden pilasi papin saarna, joka etsi seimenlasta ja lupasi sen syntyvän jouluna uudelleen jokaisen sydämeen. Pappi ei missään vaiheessa kertonut, miten Jeesus syntyy sydämiimme. Puhe kierteli reunateemoissa uskaltamatta tai kykenemättä koskaan sukeltamaan pohjattoman jumalakaipuun nostattamiin kysymyksiin.

Laitoin kokemuksesta tekstiviestin ystävälleni aattoiltana todeten, että ”onneksi joulupukki pelasti aaton”.
Hänellä oli annettavana lapsille ja meille aikuisillekin jotain konkreettista.
Mutta kirkko tai seurakunta, joka on luopunut totuudesta ja hukannut sanomansa, jättää tyhjiä sydämiä.
Ja jättää sesonkiajan ohi mentyä penkkirivinsä jälleen tyhjiksi.

Tätä kirjoittaessani kävin hakemassa postilaatikosta päivän postin.
Sain suuren kirjekuoren, jossa oli evankelista Reinhard Bonnken raportti Afrikassa tapahtuvasta evankelioimistyöstä. Eräässä kohtaa materiaalia on Bonnken sanat:
”Herramme Jeesuksen Kristuksen seurakunta ei ole huviristeilijä, vaan sieluja pelastava pelastusalus...ja jokaista kättä tarvitaan kannella”.

Vaikka kirkkokunnalla tai seurakunnalla olisi seurakunnan nimi, eivät kaikki täytä seurakunnan mittaa. Voimme havaita tämän vaikkapa ilmestyskirjasta, jossa Jeesus osoittaa nuhteen sanan muutamalle seurakunnalle heidän penseyden, syntielämän sallimisen ja hengellisen kuoleman takia (katso Ilm. luvut 1-3).
Eli ei kaikki se, mitä seurakunnaksi kutsutaan tai luullaan ole seurakunta.
Puhtaan seurakunnan tunnistaa sen aidosta vanhurskauden janosta ja ikävästä.
Vanhurskas vihaa syntiä, rakastaa syntistä ja kaipaa palavuutta.

Pietari kirjoittaa:
”Eikä hän säästänyt muinaista maailmaa, vaikka varjelikin Nooan, vanhurskauden saarnaajan, ynnä seitsemän muuta, vaan antoi vedenpaisumuksen tulla jumalattomain maailman päälle.
Ja hän poltti poroksi Sodoman ja Gomorran kaupungit ja tuomitsi ne häviöön, asettaen ne varoitukseksi niille, jotka vastedes jumalattomasti elävät.
Kuitenkin hän pelasti hurskaan Lootin, jota rietasten vaellus irstaudessa vaivasi;
sillä asuessaan heidän keskuudessansa tuo hurskas mies kiusaantui hurskaassa sielussaan joka päivä heidän pahain tekojensa tähden, joita hänen täytyi nähdä ja kuulla.
Näin Herra tietää pelastaa jumaliset kiusauksesta” (2.Piet.2:5-9).

Seurakunta, minkä Herra pelastaa tulelta, on vanhurskautta saarnaava ja ylläpitää seurakunta. Autuas ja onnellinen on se, jolla tänään on syvä, pohjaton vanhurskauden nälkä ja jano!

VASTAUKSIA?

Miten meidän tulisi elää ja kuinka toimia?
En usko saavuttavamme mitään ajamalla itseämme ja toisiamme ruoskan kanssa takaisin lakiuskontoon.
Vastaus ei ole paluu lakihenkisyteen.
Totuus tarvitsee rinnalleen armokeskeisen elämän.
Sillä lakihenkisyydessä on aina pelkoa ja vihaa.

Maailmassa armon tarve on suunnaton.
Kaipuu löytää sovitus syyttävälle omalletunnolle.

Uskon, että Herra etsii sitä seurakuntaa, niitä uskovia, joille armo totuudessa on henkilökohtaisesti jokapäiväistä. Vain tällainen seurakunta voi löytää ne sydämet,
jotka ovat avoimia evankeliumille.

”Maailmassa armon tarve on suunnaton.
Kaipuu löytää sovitus syyttävälle omalletunnolle.”

Kukaan ei voi kohdata totuutta ilman armoa.
Eikä kukaan voi ymmärtää ja vastaanottaa armoa ilman totuutta.
Siksi elämämme ja julistuksemme tulee olla näiden kahden tekijän varassa.
Jeesuksesta sanotaan Johanneksen evankeliumissa, että hän oli täynnä armoa ja totuutta (Joh.1:14).
Näemme näiden kahden osatekijän vaikutuksen Jeesuksen elämässä ja tavassa kohdata ja kohdella ihmisiä.
Kun lakiin perustuva uskonnollisuus oli valmis kivittämään aviorikoksesta kiinni otetun naisen, Jeesus sanoi kivityskuolemaa vaativille:
”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä” (Joh.8:7).
Jeesuksella oli ilmiömäinen taito riisua ihmiset aseista.
Lainvaatijoista jokainen tiesi tehneensä syntiä.
Jeesus ei katsellut läpi sormien syntiä.
Mutta hänelle synti ei ollut yhtä kuin ihminen.
Tässä on mielestäni se, mikä meidän tulisi tunnistaa ja missä elää.
Vanhurskauden nälkä ja jano on vanhurskautta myös toisia kohtaan.
Niitäkin kohtaan, jotka ovat ehkä tyrineet elämänsä pahemmin solmuun, kuin me.
Niitäkin varten, jotka eivät hienoihin kirkkoihimme yleensä mahdu.

”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja
jano: heidät ravitaan” (Matt.5:6).