PYHÄ TYYTYMÄTTÖMYYS

Pietari kirjoittaa Lootista: ”Kuitenkin hän pelasti hurskaan Lootin, jota rietasten vaellus irstaudessa vaivasi; sillä asuessaan heidän keskuudessansa tuo hurskas mies kiusaantui hurskaassa sielussaan joka päivä heidän pahain tekojensa tähden, joita hänen täytyi nähdä ja kuulla” (2.Piet.2:7-8). Lootin tavoin olen kurkkuani myöden kyllästynyt lukemaan, kuulemaan ja katselemaan sitä vanhurskauden systemaattista tuhoamista, mitä niin sanottu kansankirkko ylimmän johtonsa ”siunaamana” harjoittaa yhdessä lainsäätäjiemme kanssa. Ei päivääkään ilman raflaavaa uutista! Poliittisella päätöksenteolla evätään perinteistä lähetystyötä tekevien kirkollisten lähetys- ja nuorisojärjestöjen tukia. Piispojen vaaleissa valttia on asenteellisesti ateistinen suhtautuminen Jumalaan ja Jumalan sanaan. Eurooppaministerimme jätti juuri keskuskansliaan 76 allekirjoittaneen kansanedustajan lakialoitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Minkälaisia ajatuksia ja toimenpiteitä tämä kaikki saa vanhurskauden todesta ottavissa aikaan?

Jeesus mainitsi vuorisaarnassaan ihmiset, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano (Matt.5:6). Vanhurskauden nälkä ja jano on Jumalan oikeudenmukaisuuden, valon, puhtauden ja kauneuden kaipuuta.

Se on sellaista nälkää ja janoa, joka ei saa tyydytystään missään muualla, kuin elävän rakkauden Jumalan edessä.

SOTA VANHURSKAUTTA VASTAAN

Länsimaisissa kulttuureissa epäjumalat kätkeytyvät sellaisten arvojen taakse, kuin kaiken suvaitseminen (paitsi vanhurskauden), rahan valta, vahvemmaksi katsotun oikeus riistää heikompaansa (siis mieletön itsekkyys) ja humanismi, jossa ihminen itse on kaiken mitta. Juuri tästä syystä epäjumalien havaitseminen voi olla vaikeaa, koska uhrisavut sekoittuvat yleiseen mielipidemuokkaukseen. Mutta Raamattu varoittaa antikristillisen hengen ja maailmassa vaikuttavan persoonallisen pimeyden luonteesta sanoen, että ”hän puhuu sanoja Korkeinta vastaan ja hävittää Korkeimman pyhiä. Hän pyrkii muuttamaan ajat ja lain, ja ne annetaan hänen käteensä ajaksi ja kahdeksi ajaksi ja puoleksi ajaksi” (Dan.7:25).

Katselin eilen erästä järisyttävää dokumenttia, jossa haastateltiin Kaukoidässä ilotyttöjä metsästäviä länsimaalaisia miehiä. Heidän perusteensa ostaa seksipalveluita seksiorjiksi pakotetuilta tytöiltä oli kuulemma kulttuurisissa seikoissa. Jotkut kaupungit oli perustettu ja rakennettu pelkästään seksiturismin ylläpitämiseksi. Seksin myyminen ja ostaminen oli kuulemma osa näiden maiden tai kaupunkien kulttuuria ja siten myös näiden tyttöjen osa ja kohtalo. Siinä kaikki ja siksi näillä miehillä (erään miehen teepaidan selässä oli painettuna Suomen lippu) oli kohtalon tai kulttuurin myöntämä oikeus tehdä mitä he halusivat itsekkyytensä ja moraalikäsitystensä mukaan.

Mieleeni tuli eräs ajatus: jos jonkun kaupungin tai valtion bruttokansantalous rakentuu edellä mainittujen rakenteiden, arvojen ja tulonlähteiden varaan, ei ole mikään ihme, että sen kaupungin, valtion tai maanosan talous elää konkurssin partaalla. Ahneudella on hintansa…

Tässä kohtaa kysyn, painaako tämän kaiken vanhurskauden linjan alas syökseminen ja avoin kristillisten perusarvojen pilkkaaminen Jumalan lapsia polvilleen? Ajaako näkemämme, kuulemamme ja lukemamme meitä pyhään tyytymättömyyteen?

Ja mitä reaktioita, muutakin kuin pään puistatuksia aiheuttaa se, että näemme seurakuntiemme kautta tapahtuvan – käytännössä siis oman elämämme vaikutusalueella liian vähän jumalallisia tekoja (sillä edellytyksellä, että katsomme olevamme kristittyjä)?

SUURSIIVOUS

Minulle ei ole epäselvää, että elämme aikoja joista Ilmestyskirja sanoo ”pyhä pyhittyy ja saastainen saastuu” (Ilm.22:11).

Yhteiskuntamme käy läpi prosesseja, jossa perinteiset perhekäsitykset, perhearvoineen; mielikuvat ja käsitykset miehuudesta ja naiseudesta ovat rajulla tavalla muuttumassa. Uutislööpeissä jauhetaan jatkuvalla syötöllä homomyönteisen yhteiskunnan rakentamisesta, tasa-arvoisesta avioliittolaista ja jopa sukupuoltaan vaihtaneiden miesten mahdollisuudesta synnyttää. Sanalla sanoen nykyinen ajanjaksomme on aivan sairasta! Tämän kaiken hulluuden keskellä mieleeni tulee psalmin kohta, jossa kysytään, ”kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?” (Psalmi 11:3).

Lukiessani näitä jakeita, kääntyy katseeni oman nuttuni sisälle.

Olen huomannut, että tiettyjen asioiden näkeminen ja tajuaminen omassa elämässäni ja monien seurakuntien elämässä ja toiminnassa ajaa minua pyhään tyytymättömyyteen.

Miksi esimerkiksi niin vähän paranee sairaita (enkä yhtään peittele, etteikö osassa tätä kysymystäni olisi oma haluni parantua) tai miksi evankeliointi eri tavoin sytyttää niin harvoja kristittyjä?

Jumalan antama epätoivo ja jumalattomuuden aiheuttama pyhä tyytymättömyys ajoi aikanaan Gideonia uskontekoihin. Ne eivät olleet menetysteologisia oman kyljen kiillottamisia, tyyliin ”huomatkaa minut ja voimani”.

Kun Gideonin kohtasi Herran enkelin, asetti tämä kohtaaminen vallitsevat voimasuhteet uuteen valoon hänen silmissään. Pyhä tyytymättömyys oman aikansa yhteiskunnassa ja hengellisessä alennustilassa sai aikaan suursiivouksen Gideonin omassa kodissa. Gideon heitti pihalle kaikki isänsä kodissa olleet epäjumalat silläkin uhalla, että koko muu yhteisö vaati hänen päätään pölkylle: ”hänen täytyy kuolla, sillä hän on kukistanut Baalin alttarin ja hakannut maahan asera-karsikon sen vierestä" (Tuom.6:30).

Tällainen vastakkainasettelu syntyy silloin, kun vanhurskautta puolustetaan. Hengellinen konfrontaatio on väistämätön! Tässä sodassa voi tapahtua vain kaksi asiaa: joko pyhä pyhittyy tai saastainen saastuu. Voitto vanhurskauden puolesta ei tule koskaan halvalla tai ilmaiseksi.

Gideonin isä nousi puolustamaan poikaansa ja hänen valitsemaa vanhurskauden linjaa:

”Mutta Jooas vastasi kaikille, jotka seisoivat hänen ympärillään: "Tekö ajatte Baalin asiaa, tekö autatte häntä? …Jos hän on jumala, ajakoon itse asiansa, koska kukistettu alttari oli hänen" (Tuom.6:31).

Jos ja kun seurakunta alkaa rukouksin ja omaa mukavuuttaan uhkaavin uskonteoin haastamaan pimeyttä ympärillään, pitää siitä olla valmis maksamaan hintaa. Apostolien teoissa mainitaan Paavalin ajaneen eräästä tytöstä ulos tietäjähengen sillä seurauksella, että tyttöä manipuloiva ”sutenööri” nostatti vainon Paavalia ja Siilasta kohtaan (Apt.16:16-23).

Paavalia ja Siilasta kutsuttiin ”rauhan häiritsijöiksi” ja heidät heitettiin vankilaan. Synnin harjoittamista ei saanut harrastaa rauhassa.

Mutta tämä rauha oli valherauhaa, koska se perustui valheeseen.

Toimiva ase tässä sodassa oli periksi antamaton rukous Pyhässä Hengessä:

”Mutta keskiyön aikaan Paavali ja Silas olivat rukouksissa ja veisasivat ylistystä Jumalalle; ja vangit kuuntelivat heitä. Silloin tapahtui yhtäkkiä suuri maanjäristys, niin että vankilan perustukset järkkyivät, ja samassa kaikki ovet aukenivat, ja kaikkien kahleet irtautuivat” (Apt.16:24-25).

Niin kuin vankilan ovet ja kahleet murtuivat rukouksessa ja ylistyksessä, samoin murtuvat sisäiset kahleet. Sillä hengellisensodankäynnin tehokkain ase on ylistyksessä ja rukouksessa. Ne murtavat evankelioinnin esteitä elämässämme ja sitten yhteiskunnassa, jotka ovat ennen muuta asenteellisia.

Luin muistaakseni viisi vuotta sitten evankelista Nicky Cruzin haastattelun, jossa hän arvioi, että Euroopan nimikristityistä alle kahdessakymmenessä vuodessa puolet on kääntynyt Islamiin. Euroopan kristityt eivät vaikuta tarpeeksi, vaan hyssyttelevät vetäytyen kirkkojensa suojiin. Nicky Cruz kutsui meitä ”kissimirrikristityiksi”.

Minkälaisen vasteen nykykristillisyytemme pystyy antamaan tälle maailmalle ja sen arvoille?

Miten voimme olla suolana tässä ajassa, jossa itsekkyyden ja rakkaudettomuuden pakkaset paukkuvat nurkissa?

Uskon kolmeen avaimeen: pyhyydessä elämiseen, Kristuksen rakkauteen ja nöyrään asenteeseen.