JUMALAN SALLMIUS JA SAATANAN OSUUS VANHURSKAAN KÄRSIMYKSISSÄ

Osa 4

SALLIMUS JA ”ARMONTIKAPUUT”

On olemassa sallimus. Sallimus liittyy Jumalan tapaan sallia elämäämme asioita, joita emme sinne tahtoisi.
Jumala sanoo joistakin asioista: "Minä olen sallinut tämän tapahtua" (2.Aik. 11:4).
Miksi näin tapahtuu, jää usein tässä elämässä vaille vastausta. Niinpä meidän on vain nostettava kätemme pystyyn ja todettava nöyrinä, ettemme me tiedä kaiken kärsimyksen ja kivun syytä.
Jos saamme taivaassa vastauksia elämämme aikana kokemiimme koettelemuksiin, oletan, ettei vastauksilla enää siellä ole kovin suurta merkitystä. Jos lainkaan.
Voimme esittää loputtoman määrän kysymyksiä. Mitä tekisimme tai miten se vaikuttaisi elämämme laatuun ja kulkuun, jos saisimme kaikki vastaukset? Parantaisivatko kaikkiin kysymyksiimme saamamme vastaukset elämämme laatua?
Uskon niin, että johonkin on asetettava myös itse itsellemme kysymysten suhteen rajat. Jos saan rauhan ja varmuuden siitä, että Jumala hallitsee ja vie asiani hyvään loppupäätökseen (mikä ei välttämättä ole minun tahtoni, näkemysteni tai rukousteni mukaista), voin olla onnellinen koetusten kestäessä ja niiden päättyessä joko tässä elämässä (osittain) tai vasta ikuisuudessa.
Aivan kuten Paavali kirjoittaa:

”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra” (Room.14:7-9, alleviivaukset ja kursivointi omia lisäyksiäni).

Vanhurskauteni ei perustu omaan itseeni, kuten se ei perustunut Jobinkaan kohdalla hänen tekoihinsa tai syyttömäksi todisteluun. Minut on vanhurskautettu eli syyttömäksi julistettu Jeesuksen Kristuksen veren kautta. Vanhurskaus tarkoittaa kohdallani sitä, että Isä katsoo minut täydelliseksi ja täydellisesti kelpaavaksi valtakuntaansa Poikansa uhrin perustella. Tätä tosiasiaa eivät tee tyhjäksi mitkään kärsimykset. Jeesus sovitti syntini, en minä. Niinpä kärsimys saa meissä parhaassa tapauksessa aikaan sen, että kaikki omatekoiset armonkannattimet riisuutuvat.
Edes tuskaiset rukouksemme eivät pelasta meitä, vaan usko Jeesuksen ja se mitä hän puolestamme sai aikaan!

”sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr.10:14).

Hän, Jeesus Kristus! Ei kukaan muu, eikä mikään muu!

Miten niin sanotut ”armontikapuut”, joita niin helposti teemme, pönkittääksemme Jumalalle kelpaavuuttamme?
Muistatko miten riisuttu ryöväri oli Jeesuksen vierellä ristillä?
Kun roomalaissotilaat ristiinnaulitsivat kuolemaantuomitut, häpäistiin heidät täysin. Heidän itsemääräämisoikeutensa, jopa vaatteensa riisuttiin kaiken kansan nähden. Sitä ennen ristinkuolemaan tuomitut ruoskittiin ja paikalla oleva väkijoukko häpäisi heitä pilkaten ja sylkien heidän päälleen. Kirkkotaiteen kuvat ovat yliliioitellun siloteltuja, muutamilla veritipoillaan ja yliautuaine ilmeineen. Suorastaan helvetillissä olosuhteissa ryöväri pyysi vain yhtä asiaa:
"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi".
Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa" (Luuk.23:42-43).

Mitä me voimme tehdä itse armon eteen? Kivun, sairauden ja kuoleman edessä kaatuu kaikki suoristuskristillisyyden mielettömyys. Eikä edes kärsimys itsessään pyhitä. Raamattu sulkee pois ajatuksen, jonka mukaan me voisimme korvata tai täydentää omalla kivullamme jotain Kristuksen uhrista.

Teologeja on askarruttanut Paavalin sanat:

”Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta” (Kol.1:24).

Paavali puhuu henkilökohtaisesta hinnasta, jonka hän on valmis maksamaan julistaessaan evankeliumia, istuttaessaan uusia seurakuntia ja täyttäessään apostolin virkaansa. Hän ei lisää Kristuksen uhriin mitään, sillä se on sovittanut hänet ja seurakunnat täydellisesti. Samalla hän puhuu kutsumuksensa mukaisesta vaelluksesta, kutsumuksen painosta ja hinnasta, jonka hän joutuu maksamaan.
Elämme jatkuvassa jännitteessä tässä maailmassa. Jumala on jo alkanut hallita, mutta hänen valtakuntansa ei hallitse vielä täydellisesti.
Elämme jännitteessä, kahden aikakauden välissä. Jumala rakastaa meitä ehdottomasti, riippumatta koettelemuksista ja vihollisen meihin kohdistamasta vihasta ja hyökkäyksistä. Jobin kohdalla vihollinen kysyi lupaa.

Tuliko saatana Jumalan kutsumana muiden enkeliruhtinaiden kanssa neuvonpitoon?
En usko sillä olevan asiaa Jumalan eteen ilman Herran nimenomaista lupaa.
Eikä se myöskään voi tulla ilman lupaa Herran eteen.
Miksi?
Käsittelen tätä seuraavassa osassa.
Jobin kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa ovat ne kaksi mainintaa, jolloin saatanan audienssit mainitaan Raamatussa. Viimeinen ”audienssi” mainitaan Ilmestyskirjan lopussa, viimeisellä tuomiolla.
Niinpä uskon, että hyökätessään Jumalan lasten kimppuun, tekee se sen oman raivonsa vimmalla. Riippumatta siitä, salliiko Jumala sen.

Uskon, että juuri tästä syytä Pietari kirjoittaa:

”Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.
Vastustakaa häntä lujina uskossa…” (1.Piet.5:8-9).

Miksi vihollinen pyrkii kaikin keinoin ylittämään jopa Jumalan sallimuksen rajat, sitä pohdin seuraavassa osassa.