JUMALAN SALLMIUS JA SAATANAN OSUUS VANHURSKAAN KÄRSIMYKSISSÄ

Osa 7

VAINOTTU SEURAKUNTA EI OLE SAMA ASIA KUIN PASSIIVINEN SEURAKUNTA


Ilman muuta kivun taustalta täytyy etsiä myös Jumalan sallimusta. Sallimus ei kuitenkaan merkitse passiivisuutta. Mietinkin, kuinka moni sairas olisi parantunut, jos Jeesuksen herruuden ylivoimaan uskovat olisivat oikeasti uskoneet hänen herruuteensa ja rukoilleet hänen antamallaan arvovallalla ihmisten parantumisiksi (katso Mark.16:17-29)? Tämä näkökulma ei ole yhdentekevä!
Markuksen evankeliumin lopussa asioita alkoi tapahtua, kun ne saatettiin rohkean ennakkoluulottomasti käytäntöön!

John Wimber jatkaa ajatuksen kehittelyä kristittyjen vainoista, jota on kutsuttu kirkon siemeneksi:

”Sama argumentti käy sairauksista. Kristityt eivät rukoile sairauksien puolesta; meidät on kutsuttu rukoilemaan parantumista. Samaan aikaan tiedämme, että Jumala toimii sairauksien kautta. Kuitenkin pointtini on paljon yksinkertaisempi: koska huomamme Jumalan toimivan pahojen asioiden kautta, ei se merkitse sitä että meidän tulisi reagoida niihin passiivisesti. Lisäksi, uskoipa joku siihen tai ei että sairaudet kuuluvat Kristuksen kärsimysten jakamiseen, pätee tähänkin yleinen periaate: Jumala voi käyttää sairautta, mutta meidän ei pidä olla passiivisia niiden suhteen.
…Joskus unohdamme, että Kristuksen elämä oli kärsimystä: 
hän oli synnitön päivittäisissä kanssakäymisissään maailman, paholaisen ja syntisten kanssa…
Kuten Kristus, kristityt kärsivät, kun he elävät synnin, lihallisuuden ja paholaisen täyttämässä maailmassa.
…Uuden testamentin kirjoittajat eivät pääasiallisesti ajattele sairauksia ja kiusauksia, kun he kutsuvat meitä osallisiksi Kristuksen kärsimyksiin… toisin sanoen, kun Uuden testamentin kirjoittajat puhuvat kärsimyksistä, viittaavat he vainoihin. (1)


Raamattu osoittaa sielunvihollisen vastustuksen olevan jatkuvaa ja aktiivista (Dan.10:13,20). Siksi juuri Paavali ja Pietari käskevät seurakuntaa aktiivisesti pukeutumaan valkeuden varustuksiin, Jumalan taisteluvaruksiin vastustaakseen aktiivisesti pahan valtaa (Ef.6:10-18; 1.Pet.5:8-9).

Läpi apostolien tekojen voimme lukea, ettei seurakunta jämähtänyt passivisuuteen kohdatessaan erilaista vastustusta vainojen tai sairauksien kautta. Ja vaikka esimerkiksi Stefanus kuoli mielettömän vainoamisen tuloksena, ei se ollut seurakunnalle syy jäädä apatiaan tai antaa vastoinkäymisten lannistaa uskoa Jumalan valtakuntaan eli hänen hallintavaltaansa (Apt.7). Kun Pietari vangittiin, ei seurakunta jäänyt voivottelemaan tilanteen mahdottomuutta. Raamattu kertoo seurakunnan aloittaneen peräänantamattoman, aktiivisen esirukouksen Pietarin puolesta, joka johti lopulta Jumalan yliluonnolliseen apuun (Apt.12:1-17).
Voimme vaikuttaa pahan valtaan dynaamisilla rukouksilla!

JA VIELÄ KERRAN SALLIMUKSESTA…

Aina emme käsillä olevissa hetkissä ymmärrä miksi Jumala toisinaan näyttää sallivan asioiden kulkevan inhimillisesti katsoen kohti kertakaikkista katastrofia. Seurakuntaa on vainottu sen syntyhistoriasta alkaen. Vuonna 2002 tehdyn italialaisen tutkimuksen mukaan kristinuskon kaksituhatvuotisen historian aikana arviolta 70 miljoonaa kristittyä on menettänyt henkensä uskonsa takia, joista 45,5 miljoonaa 1900-luvun aikana.(2)
Saatanan vastustus on aktiivista ja järjestelmällistä. Koska näin on, mielestäni järjestelmällinen ja tarkkaan organisoitu esirukous on avainasemassa puhuttaessa hengellisestä sodankäynnistä.

Loren Cunningham, joka on Youth With A Mission –järjestön perustaja, kirjoittaa kirjassaan Luovutus Voitto seuraavaa:

”Työntekijöitämme on pidätetty ja vangittu, mutta kukaan ei ole kuollut vuosien 1960 ja 1976 välisenä aikana. Koska työyhteydessämme on ollut tuhansia ihmisiä, olisi ollut tilastojen mukaan todennäköistä, että jotkut olisivat kuolleet luonnollisen kuoleman tai onnettomuuksissa. 
Mutta kukaan ei kuollut. Näytti siltä, että olimme haavoittumattomia. Vuonna 1976 Herra sitten puhui minulle. Hän kertoi, että hän oli järjestömme muotoutumisvaiheessa varjellut meitä erityisen pitkään, mutta jatkossa kokisimme useita kuolemia. Lopulta näkisimme joidenkin kuolevan suoranaisesti kristillisen todistuksen tähden eli marttyyreina. Kerroin tämän sanoman 1600:lle Montrealin olympialaisiin lähtevälle työntekijällemme. Puolenvuoden kuluessa sattuivat ensimmäiset kaksi kuolemantapausta. Mutta ne eivät olleet viimeiset. Kolme lähetystyöntekijäämme tapettiin Filippiineillä, ja muita on kuollut trooppisiin sairauksiin Afrikassa. Tuska, jota koen soittaessani vanhemmille ja rakkaille omaisille, että heidän rakas tyttärensä, poikansa, äitinsä tai isänsä on kuollut, ei koskaan vähene. Herra ei ole luvannut, ettei hänen armeijassaan satu kuolemantapauksia. Lähettäessään opetuslapsensa hän sanoi, että he joutuisivat kohtaamaan kuoleman hänen nimessään ja evankeliumin tähden. Jeesus sanoi, ettei ole olemassa suurempaa rakkautta, kuin antaa henkensä toisen puolesta. Hän myös lupasi, että elämä, joka putoaa kuin siemen maahan, tuottaa toisissa ihmisissä sadon, joka on satakertainen siihen verrattuna kuin jos kyseinen ihminen olisi elänyt.(3)

Kuka on luvannut meille maanpäällisen ruusutarhan tai paratiisin tänne?

HINNAN MAKSAMINNEN

1980 –luku toi länsimaiseen kristillisyyteen itsekkyyttä ja toisaalta passiivisuutta korostavan menestysteologian (kirjoitin siitä edellisessä blogauksessani). Uskosta veuhkattiin ja vouhkattiin vähäisin tuloksin. Monet kääntyivät opetusta ihmeistä ja merkeistä vastaan. Hinnanmaksaminen merkitsi rahojen sullomista evankelistojen taskuun. Ääripäässään jopa erilaisista sairauksista parantuakseen piti maksaa tietty rahasumma. Rahalla ja rikkaudella mitattiin siunauksen tasoa.

Nykyisen sosiaalisen median ja internetin salamanopean tiedonkulun valtakaudella saamme hetkessä käsiimme koko maailman tietokantoineen. Vuosittain kirjoitetaan ja julkaistaan miljoonia upeita kristillisiä kirjoja. Teologiset seminaarit, paikallisseurakuntien omat raamattukoulut, erilaiset konferenssit ja muut tapahtumat kilpailevat tarjontansa monipuolisuudellaan.
Tätä kaikkea seuratessani on mieleeni hiipinyt yksi pelottava ajatus:
onko niin, että tarjonnan runsaudesta huolimatta olemme kristittyinä tyytyneet pelkkään passiiviseen lukemiseen ja kuulemiseen?
Seminaarit ja koulutuksen tarjonta eivät saa meitä liikkeelle - vai olenko vain liian pessimistinen?!

Jo aivan alkuseurakunnan aamusta alkaen aktiivinen seurakunta on joutunut maksamaan uskostaan ja sanomastaan hintaa Stefanuksen kivittämisestä alkaen (Apt.7).

Tämän vuoden maaliskuun alussa hirtettiin iranilainen pastori Youcef Nadarkhani, syytettynä Islamin hylkäämisestä. Kansainvälisellä kritiikillä ja vetoomuksilla hänen henkensä pelastamiseksi ei ollut mitään merkitystä.
Tietenkään tavoitteemme ei ole tulla vainotuksi kristillisyytemme takia, vaikka Paavali sanookin kaikkien jumalisesti elävien joutuvan jossain muodossa vainottaviksi (2.Tim.3:12 ).
Jos vaihtoehtona on passiivinen, väritön, tuoksuton ja mauton penkkiristillisyys, voi loppusaldo olla henkilökohtaisesti hintavampi, mitä ehkä aavistammekaan (Matt.7:21-23).

”Minun olisi pitänyt tietää” kirjoittaa Todd Hunter (4) niminen seurakunnanistuttaja ja jatkaa:
”Olen ollut seurakunnanistutustyössä yli kolmekymmentä vuotta. Silti minun on tunnustettava, että se hiipi kimppuuni: hengellisen sodankäynnin määrä ympärilläni puolentoista vuoden istutustyön aikana… Vaimoni rintasyöpä palasi raivoisana takaisin, lähipiirissäni joidenkin ystävieni perheitä on hajonnut, avainjohtajilla on ollut hämmentäviä lääketieteellisiä ongelmia jne. Eräs ystäväni muistutti minua varhaisesta mentoristani, John Wimberistä, jolla oli tapana sanoa:
’Jokainen haluaa apostolisen voiman, mutta suhteellisen harvat ovat valmiita hyväksymään apostolista kärsimystä."

Edesmennyt Englannin kjrkon pappi David Watson ja John Wimberin hyvä ystävä kertoo kirjassaan ”Kuin Salaman Isku” Wimbnerin ja hänen tiiminsä alkuaikojen kokemuksista:
”Ensimmäisenä vuonna, kun he alkoivat uskoa ja opettaa, että Jumala parantaa tänäänkin, he eivät nähneet mitään todisteita siitä. Ne joiden puolesta rukoiltiin pysyivät sairaina tai heidän tilansa huononi ja jopa heidän esirukoilijansa sairastuivat! 
He eivät kuitenkaan luopuneet ja parantumisia alkoi tapahtua.”(5)

Alexander Venter, vineyardpastori Etelä-Afrikasta on kirjoittanut kirjan Doing Chruch. Kirja käsittelee Vineyard -seurakuntien istutusstrategiaa.
Hän kertoo 1980 alkuvuosien vaiheista, jolloin ensimmäiset Vineuard –seurakunnat istutettiin:
”Oli myös todellista hengellistä sodankäyntiä. Muistan kuinka John [Wimber] nousi seurakunnan eteen ilmoittaen Keith Greenin kuolemasta yhdessä Smalleyn perheen kanssa, jotka oli lähetetty auttamaan Vineyard- seurakunnanistuttamisessa. 
Heidän matkansa keskeytyi Greenen perheen luokse viikonloppuksi ja he kuolivat Keihtin viedessä heidät pienkoneellaan lennolle. 
Voin vieläkin kuulla, Johnin sanovan sen jälkeen, kun hän oli saanut tunteensa kuriin: ’Tämä on todellista sotaa… me olemme menettänett yhdet parhaimmista sotilaistamme.’ Myös muita vastaavanlaisia selittämättömiä asiota tapahtui niille, jotka olivat pioneerityössä.”(6)

Pastori Jukka Norvanto kirjoittaa uusimman kirjansa Vainottu johdannossa seuraavaa:

”Kun olen tavannut iranilaisia kristittyjä, joita on uskonsa vuoksi pidetty vankilassa, tai kun vankilassa ruoskittu ja kidutettu nuori mies toteaa: ”Kristuksen puolesta on helppo kuolla, paljon vaikeampaa on elää hänen puolestaan”, joudun pohtimaan myös omaa elämääni. Kuinka rakas Jeesus lopultakin on minulle?
Toisaalta joutuu miettimään elämmekö mekin todeksi Ilmestyskirjaa: Pedon kuvataan pyrkivän päämääräänsä vuodattamatta kristittyjen verta. Nousee myös väärä profeetta, joka miellyttävillä puheilla johdattaa kristityt pois Kristuksen yhteydestä. Hänen toimintaansa ei vainoksi huomaakaan, vaikka sen päämääränä on kristittyjen hengellinen kuolema.”(7)

Totean blogaukseni loppuun: kumpi hinta on loppujen lopuksi seurakunnalle ja yksilökristitylle suurempi; säilyttää ulkoinen hyvinvointinsa ja fyysinen koskemattomuutensa vaiko kokea hengellinen näivettyminen ja hengellinen kuolema?

”Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” (2. Tim. 3:12).

 [1] John Wimber, Power Healing, Hodder and Stougthon, 1986
 [2] http://www.ewtn.com/vnews/getstory.asp?number=26402
 [3] Luovutus voitto, Loren Cunningham ja Janice Rogers, ss. 81-82, Päivä Oy 2001

 [4] http://www.churchplanting.com/2011/04/26/spiritual-warfare-and-church-planting/#axzz1Y1pWHny4

 [5] Kuin Salaman Isku, David Watson, Päivä Oy, 1990

 [6] Doing Church, Alexabder Vebnter, Vineyard International Publishing, 2000 / 2010

 [7] SANSA, 2011