JUMALAN SALLMIUS JA SAATANAN OSUUS VANHURSKAAN KÄRSIMYKSISSÄ

Osa 9

ISÄN VASTAUS KYSYMYKSEEN ”MIKSI”

Jeesus elää, on koko pääsiäisen ydinsanoma. 

Sen keskeisintä sanomaa on ylösnousseen Jumalan Pojan vakuutus: ” koska minä elän, niin tekin saatte elää” (Joh.14:19). Lumen sulaessa talojen seinustoilla auringonpaisteessa Krookukset nousevat mullan alta julistaen kevään tuloa ja uuden elämänvoiman mahtia! Pohtiessani kuluneen talven ja kevään aikana blogissani kärsimyksen tematiikkaa sen eri puolilta, on aika tehdä kaikesta kirjoittamastani jonkinlainen yhteenveto.        

Miksi kärsimme ja onko siihen koksaan löydettävissä lopullista ratkaisua tai vastausta?

Saadessani viimesyksynä rajuja diagnooseja koskien melanooman paranemisennusteita, on omassa jaksamisessani ollut ratkaisevaa päätös olla vilkuilematta peruutuspeiliin.                     

Olen jo kauna sitten havainnut, etteivät loputtomat ”miksi” –kysymykset, syiden tai seurausten pohtimiset voi parantaa elämäni laatua. Me emme voi kulkea ajassa taaksepäin. Loppujen lopuksi historiassamme on vähän asioita, joita voimme nykyisyydestämme käsin itse muuttaa.

SOVITUKSEN KÄRKI - MEIDÄN SYNTIMME

Oleellisinta Jumalan ja ikuisuuden kannalta on ymmärtää, että menneisyyden synnit ja haavat voidaan saada anteeksi ja parantaa vastaanottamalla Jeesuksen sovitustyö omalle kohdallemme. 

Vaikka meillä ei ole kykyä tehdä aikamatkaa menneisyyteemme tai edes tulevaan, Jumalalla on kaikkivaltiudessaan valta liikkua myös kipeään menneisyyteemme ja tuoda sovitus parantumisineen asioille, joille emme voi itse mitään. Sovituksen ydin koskee sovitusta rikkomuksistamme (Jes.53:3-6). Sairaudet eivät sellaisenaan vaadi sovitusta, vaikka ne ovatkin alkujuuriltaan syntiinlankeemuksen ja vajavuutemme mätiä hedelmiä.                

Sielullinen ja fyysinen parantuminen on osa lunastustamme, jonka huipentuma on taivaassa, Jumalan luona. Raamattu sanoo sen näin:

”Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa;
ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."
Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki" (Ilm.21:3-5).

JO NYT, EI VIELÄ

Vanhan testamentin Jooelin kirjassa Herra puhuu kansalleen Israelille katovuosien täydestä korvaamisesta (Jooel 2:25). Miten sitten tällaisia ajatuksia olisi tulkittava?                           

Voimmeko nähdä sen esimerkiksi niin, että saamme luottaa ja uskoa korvauksen henkilökohtaisille katovuosillemme toteutuvan täydessä laajuudessaan jo tässä elämässä? 

Omassa teologiassani lähden liikkeelle siitä ajatuksesta, että osittain jo nyt, mutta ei vielä kokonaan. Jumala ei ole luvannut maanpäällistä paratiisia.                                                   

Samaiseen ajatukseen kompastuivat Jeesuksen ajan juutalaiset, joilla oli sitkeässä oletus Daavidin kaltaisesta Messiaasta. 

Hän ajaisi roomalaiset Välimereen ja loisi maanpäällisen valtakunnan. Kysymys on Jumalan valtakunnan jännitteestä, jo nyt, ei vielä. 

Näemme lunastuksen synneistämme, täyden anteeksiannon tapahtuneena tosiasiana jo tässä ajassa. Heprealaiskirje julistaa:

”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr.10:14).

Mutta samalla tiedostamme, että lopullinen lunastuksemme, ennallistamisemme ylösnousemusruumissamme täydellisine parantumisineen toteutuu lopullisesti taivaassa (huomioi aikaisempi viittaukseni Ilmestyskirjaan).  

Tulkinnoissa lähtökohtana tulisi mielestäni pitää tekstin asiayhteyttä: kenelle sanat on kirjoitettu ja millaisessa asiayhteydessä?

Jooelin kirjassa kysymys on Jumalan lupauksista Israelin kansalle, jonka lunastamisesta ja aseman palauttamisesta Jooel profetoi aikojen lopulla. Konteksti koko laajuudessaan puhuu myös pakanakansojen tuomioista, jotka ovat väkivalloin sortaneet Jumalan omaisuuskansaa Israelia. Huomioi koko kirja, älä vain muuttamaa jaetta.

                               

Jooelin kirjan toisen luvun lopussa puhutaan Hengen vuodatuksesta (Jooel 2:28-29, vanhan käännöksen jae jaon mukaan). 

Tässä kohtaa on nähtävissä sisäkkäistä profeetallisuutta, jossa ensinnäkin korostetaan uuden Hengen kautta tapahtuvaa Israelin lunastusta Jumalan pappiskansana ja toiseksi profetoidaan uuden profeetallisen Jumalan kansan, seurakunnan syntymisestä (katso Hes.36:23-30; Apt.2:1-21).                                            

Myös pakanakansat Pyhän Hengen aikaansaaman uudestisyntymän kautta liitetään osaksi Jumalan valtakuntaa lunastetun Israelin jäännöksen kanssa. Osa Vanhan testamentin profetioista ja niiden tulkinnasta on auennut vasta uudenliiton, Jeesuksen sovitustyön kautta.

Huomioiden tällaisen tulkintaperiaatteen, ymmärrämme että kokonaisvaltainen lunastus ja katovuosien korvaaminen tapahtuu lopullisesti Kristuksen ilmestyessä toistamiseen.[1] Heprealaiskirjeessä kirjoittaja kontrastoi kivusta lunastusta koko silloiseen Jumalan pyhien läpikäymään historiaan sanoen:

”Ja vaikka nämä kaikki uskon kautta olivat todistuksen saaneet, eivät he kuitenkaan saavuttaneet sitä, mikä oli luvattu;
sillä Jumala oli varannut meitä varten jotakin parempaa, etteivät he ilman meitä pääsisi täydellisyyteen” (Hepr.11.39-40).

    

KONTRASTEJA

Toisinaan henkilökohtainen paine, pelkoineen ja tuskaisine kysymyksineen kärsimyksen keskellä voi sumentaa näkökykyämme. Ajattelemme ehkä olevamme ”ainoita” ihmisiä, jotka kärsivät meidän lailla. Ajatellessani omaan elämääni varkaan tavoin tullutta kipua vaikkapa sairauksien kautta, olen yrittänyt etsiä kontrasteja muiden läpikäymistä kärsimyksistä. 

Kirjoitin aiemmin blogissani kristittyjen vainoista. 

Mieleeni on tullut eri medioiden ja kirjojen sivuilta hyväksikäytettyjen lasten kasvoja, pakkotyöhön pakotettuja ihmisiä maailman helvetillisimmissä oloissa. Meidän on mahdoton käsittää joissakin maailman kolkissa koettavaa jatkuvaa piinaa, jota aiheuttaa niin sanottujen hyvinvointivaltioiden kansalaisten ja sen yksilöiden häikäilemättömyys, rahan valta, ahneus, himo ja viha. Raamattu osoittaa, että Jumala tulee kerran pyhyydessään tuomitsemaan kaiken pahuuden ja tässä mielessä oikeudenmukaisuus toteutuu viimeistä piirtoa myöden.

Mutta vastaavasti kärsimystä voi edesauttaa länsimainen helppoa elämää edustava kristillisyys. Tässä asetelmassa määrääviä tekijöitä ovat mukavuudenhalu, silkka välinpitämättömyys ja asioille mitään tekemättömyys. Passivisuutemme antaa tilaa pimeydelle mellastaa mielin määrin.

             

Ja jos tulkitsemme oikein edellä viittaamaani Jooelin kirjan profetiaan Pyhällä Hengellä täytetyistä ihmisistä, olemme me kristityt niitä avainihmisiä, jotka tuovat Jumalan läsnäolon maailman pimeimpiin kolkkiin, alkaen yhdestä ihmisestä. 

Oman elämäntilanteen kontrastointi vaikkapa seksiorjiksi myytyjen naisten ja lasten elämäntilanteeseen auttaa joskus katsomaan oman elämän lainalaisuuksia ja vastoinkäymisiä ehkä toisenlaisessa valossa. 

Siitäkin huolimatta, että joskus rinnastusten tekeminen on vaikeaa, jopa mahdotonta ja hyödytöntä. Erityisesti silloin, kun elämämme tavalla taikka toisella myrskyn silmässä.

SEURAKUNTA JA HEIKOT

Ihmisenä, pastorina ja seurakunnanistuttajana kyselen tässä kohtaa seurakunnan roolia kärsivän rinnalla kulkijana. Seurakuntahan on kokonaisuus, ei vain sen pastorit ja vanhimmat. Ensimmäisen korinttolaiskirjeen toisenluvun alussa, Paavali puhuu seurakunnan keskellä kokemastaan heikkoudesta. 

Ratkaisevaa seurakuntaelämässä kärsivän kohdalla on kysymys, saako hän tilaa olla heikko?                                             

Annetaanko heikkoudelle tilaa vai onko seurakunnan todellinen heikkous sen tavassa verhota heikkous vääränlaisen vahvuuden ja täydellisyydentavoittelun alle?                      

Saako heikko rakkautta osakseen, riippumatta heikkouden syistä?

Olen pastorina ollut tilanteissa, jossa olen ottanut joskus jonkun ihmisen seurakunnan suojiin ilman, että hän on tietyillä kriteereillä mitattuna täyttänyt ”kelvollisuuden mittaa”. 

Mittaa, jonka uskonnollisuus seurakunnan kaitsijoiden ja joidenkin jäsenten näkökulmasta olisi pitänyt ensin täyttyä. 

Rakastettuna ehdoitta - ei vain sanoissa - tällaiset ihmiset ovat parantuneet kaikessa rauhassa. Joskus meiltä nimittäin unohtuu se tosiasia, että Jeesus huusi meidän jokaisen puolesta ”se on täytetty”. Täydellisyyden vaatimukset täytettiin sovituksessa! 

Tässä mielessä kristillinen yhteisö voi joko edesauttaa henkilön parantumista tai tukahduttaa hänet eväämällä joitakin oikeuksia ja haavoittaen haavoitettua entistä enemmän. 

Jotkut ovatkin saaneet luopion leiman täysin perusteettomasti…

Jenkkipastori John Bruke vieraili äskettäin Suomessa. 

Hän on kirjoittanut kirjan ”täydelliset älkööt vaivautuko”[2]. 

RV –lehden[3] haastattelussa John Bruke kertoo Sandy nimisestä kokaiiniriippuvaisesta. Sandy oli yksinhuoltaja, joka elätti itsensä ja tyttärensä strippaamalla. Tullessaan John Bruken johtamaan Gateway –seurakuntaan, Sandy teki pastorille eräänlaisen aitoustestin. Kun pastori kysyi kuulumisia, vastasi Sandy kärsivänsä hirveästä ”kankkusesta”. 

Bruke totesi, että ”haetaan sinulle sitten kahvia.”

”Monissa seurakunnissa ollaan mukavia ja hyväksytään Sandyn kaltaiset ihmiset – noin kuusiviikkoa” sanoo John Bruke.  

”Sitten aletaan vaatia muutoksia. Jeesuksen ympärillä oli paljon ihmisiä, joiden elämä oli sekaisin. Jos seurakunnassa ei näy maailman rikkinäisyys, mistä se kertoo?”

ISÄN VASTAUS

Minulle tulee postitettuna Marttyyrien ääni –niminen lehti. Lehden uusimmassa numerossa on Marttyyrien Ääni -järjestön perustajan, Richad Wurmbradin[4] ajatuksia:

”Miksi lapsi syntyy kärsimään? Miksi vihollinen on olemassa? --- Uhrattuaan neljä vuosikymmentä elämästään tehdäkseen työtä Australian aborginaalien keskuudessa, lähetyssaarnaaja sairastui. Hän kärsi kovin, kun häntä kuljetettiin rikkonaisilla teillä kaupunkiin, eikä hän pystynyt kunnolla edes hengittämään. Hän pyysi perhettään laulamaan ja lukemaan hänelle Raamattua. 

Lopulta hän sanoi: ’Lopettakaa laulaminen! Olen palvellut Häntä koko elämäni eikä hän välitä minusta.’ 

Hän otti Raamatun vaimonsa kädestä ja heitti sen pusikkoon. 

Hän ei löytänyt vastausta kärsimykseensä. 

Ainoa vastaus omasta mielestäni on olla esittämättä kysymyksiä. 

Jeesus ollessaan ristillä, kysyi Jumalalta, miksi Hän oli hyljännyt rakkaan Poikansa. 

Hän kysymyksen jälkeen oli vain kysymysmerkki.”[5]

Mielestäni on lohduttavaa tiedostaa Raamatun kautta, että suurimmassa tuskassaan ja suurimman pimeytensä keskellä Jumalan Poika huusi suuren ”miksi” –kysymyksensä Isänsä valtaistuimen eteen: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt.27:46).

Richard Wumbrad jatkaa:

”Et tarvitse muuta kuin Hänen rauhansa, joka käy yli ymmärryksen. Et tarvitse molempia, rauhaa ja ymmärrystä, sillä ymmärrys edellyttää vahvuutta, mitä useimmilla meistä ei ole.”

Miksi huutoon vastaus on Jeesuksen sanoissa:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. 

Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö”, ja hiukan myöhemmin Jeesus sanoo: ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman" (Joh.16:33).

Toisin sanoen ahdistus ei lopu esittämällä loputtomia miksi kysymyksiä. 

Voimme kysellä katkeruuteen saakka, mutta onko katkeruus parempi vastaus, kuin Kristuksen antama rauha?

Vastaus kärsimykseen on sen juuressa, joka on synti. 
Mutta kaiken kärsimyksen syy sellaisenaan ei ole synti, ei toisten tekemät synnit, eikä edes omat syntimme (katso Joh.9:1-3).

Niinpä se, mitä meidän on mahdoton ymmärtää tai aina edes hyväksyä, voidaan peittää Jumalan rauhalla, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi (Filip.4:7).                         

Mieluimmin rukoilen tällaista vastausta, kuin kaiken tiedonavainta jokaiseen ”miksi” –kysymykseeni.

Paavali kirjoittaa:

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus” (1.Kor.13:12-13). 

Kun Isä antoi ainoan Poikansa ristiinnaulittavaksi, moni kyseli niissä tuokioissa (ja kyselee yhä), mitä rakkautta oli niin julmassa ja brutaalissa kuolemassa?                                               

Ja silti me löydämme tuhansia kertoja siteeraamastamme jakeesta Johannes kolme kuusitoista sanat: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa”.  

Niinpä lohduttaudun itse ja rohkaisen sinua blogini lukija mahdollisten kärsimyksesi ja ”miksi” –kysymystesi äärellä heittäytymään Isän rakkauden varaan. Sillä loppujen lopuksi Jumalan armo ja uskollisuus on kannettuna olemista jokaisessa elämän tilanteessa ja olosuhteessa. Tämä muodostaa turvamme nyt ja iankaikkisesti. Siinä lepää myös vastaukset kaikkiin ”miksi” –kysymyksiimme.

Opetus-sarjani ”Jumalan sallimus ja saatan osuus vanhurskaan kärsimyksissä” päätyy tähän.

---

[1] Tällainen teologia on myrkkyä menestysteologialle, joka niin mielellään julistaa rikkautta ja ikuista terveyttä tässä elämässä.

[2] Täydelliset älkööt vaivautuko, John Bruke, Päivä Oy, 2009

[3] RV, numero 14, 4. huhtikuuta 2012

[4] http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Wurmbrand

[5] Lainaus kirjasta Vankilakirjeitä, Richard Wumbrand