TOIVO

”Siis jos joku on siis Kristuksessa, niin hän on uusi luomus…”, kirjoittaa apostoli Paavali (2.Kor.5:17).

Paavali kirjoittaa Jumalan lapsen uudesta olemuksesta, elää uutena luomuksena. Vanha, synnistä, aistillisuudesta ja himoista riippuvainen elämä on annettu ja alistettu Jeesuksen herruuden alaisuuteen. Ei niin, etteikö synti himoineen kiusasi tästäkin eteenpäin, mutta valtasuhteet, kuka uutta sisäistä luomusta hallitsee on ratkaisevaa. Sen edellytys on Kristuksen omakohtainen vastaanottaminen Vapahtajana, henkilökohtaisesti, syntimme sovittaneena Jumalan Poikana.

Siitä Johannes kirjoittaa:

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen” (Hoh.1:12).

Uutena luomuksena oleminen merkitsee sisäistä muuttumista, jossa sisäinen olemuksemme uudistuu ja uusiutuu ollessaan Pyhän Hengen kautta jatkuvasti elävässä yhteyden Jumalaan.

VALATASUHTEET

Tottakai me joudumme kamppailemaan läpi elämämme kiusausten ja ahdistavien ajanjaksojen keskellä. 
Mutta Jumalan lapsen kohdalla kyse näyttääkin olevan valtasuhteista: kuka minua hallitsee, vaikka välillä lankean turhautuessani ja turhamaisuuttani erilaisiin synteihin?!

Paavali sanoo ajatuksen näin:

”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal.2:19-20).

Havaitsetko jotain oleellista valtasuhteissa?

Paavali tuo esille mahdollisuuden antaa Jeesuksen elää meissä.

Minä olen ymmärtänyt sen niin, ettei minun tarvitse viritellä jotain uskonnollista tunnetta esittämällä harrasta, jota en kuitenkaan osaa olla. Pikemminkin näen se yksin Jumalan tekona: saako Pyhä Henki minussa hengittää?

Palaan tähän kirjoitukseni lopussa.

Joka tapauksessa Kristuksessa oleminen on kuoleman julistus syntiselle minuudellemme tai luonteellemme. Samoin se on kuolema itsekeskeisyydellemme ja siirtymistä minä -keskeisyydestä Jeesus keskeisyyteen.

Aikakauttamme riivaa oman elämämme täydellisen hallinnan harhaluulo.

Henri J.M. Nouwen on yksi suosikkikirjailijoitani ja lainaan nyt häntä:

”Kun rukouksessa luovumme kaikesta vääristä sidonnaisuuksistamme antautumalla kokonaan Jumalalle, jolle kuulumme, me samalla kaivamme maata sen harhakuvitelman alta, että muka hallitsisimme omaa elämäämme. Näin rukous on kuolemista sille kaikelle, mitä kuvittelemme omaksemme…” [i]

Mitä enemmän minua on riisuttu elämääni kohdanneissa myrskyissä, sitä enemmän rajallisuuteni ja kykenemättömyyteni hallita elämäni kulkua on tullut ilmeiseksi. Ja tämän rinnalla olen päivä päivältä tullut köyhemmäksi omien mahdollisuuksieni ja voimavarojeni suhteen. Joissakin asioissa seinät vaan tulevat vastaan, halusinpa sitä tai en. Se on toisaalta aika karua ja julmaakin, mutta ikuisuusnäkökulmasta pohdittuna hyvin armollista: Jumala hallitsee elämääni, en minä.

Se on ajanut ja ajaa kerta toisensa jälkeen siihen pelkistyneeseen tosiasiaan, että en minä, vaan Kristus. Minä en hallitse elämääni vaan joudun ja saan olla riippuvainen Kristuksesta.  Sillä kaikki mitä lopulta jää jäljelle, on Kristus ja hänen yksinkertainen armonsa.

Vai mitä tarkoitit, kun annoit koko elämäsi Jeesukselle?

EPÄJUMALAT

On harhakuvitelmaa ajatella sarasvuolaiseen tapaan kykenevämme olemaan itse itsemme sisäisiä sankareita, omaehtoisia messiaita ja itsemme vapahtajia, joilla on jonkun hengellisen mantran, pankkitilin tai tietotaidon nojalla avaimet kaikkivaltiuteen.

Tämä aikakausi pettää ihmisiä ikuisen nuoruuden ylenpalttisella ihannoinnilla.
Se kammoaa riippuvuutta toisista ihmisistä ja Jumalasta, mutta rakentaa samaan aikaan trendiepäjumalistaan mitä erilaisimpia ja kahlitsevimpia riippuvuuksia. 
Tämä valheellisuus huuhdotaan sitten alas tajunnat turruttavilla energiajuomilla, ettemme tuntisi olevamme väsyneitä ja ettei tarvitsisi pysähtyä kuuntelemaan miten sielu voi. 

TOIVO

Kun Jeesus sanoi Simon Pietarille, että hänen vanhetessaan, hänet vyöttää toinen ja vie minne hän ei itse menisi, merkitsi se kaiken hallintavallan antamista ja alistamista Jeesuksen herruuden alaisuuteen (Joh.21:18).

Mitä siis Jumala jättää meille epätoivossamme ja tuskassamme?

Toivon.

Toivo ei ole Jumalan lapsen kohdalla hatara illuusio, vaan Jumalan lapsen kantava voima.

Paavali kirjoittaa:

”…vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme,

että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään;      sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan
jumalattomien edestä” (Room.5:3-5).

Lainaan edelleen Henri J.M. Nouwenia:

”Kohtaamamme tuskat ja kamppailut muuttuvat tieksi toivoon, koska toivo ei pohjaa mihinkään sellaiseen, mikä tapahtuu vasta sen jälkeen kun kärsimyksemme ovat ohi, vaan todelliseen Jumalan parantavan Hengen läsnäoloon kaikkien näiden kärsimysten keskellä.”

Tämä Nouwenin oivallus lohduttaa minua valtavasti. Minun ei tarvitse tulla hyväksi tai edes hyvästä paremmaksi kelvatakseni Jumalalle. Tällainen ajatus on myrkkyä toisenlaista, hyvin ihmislähtöistä ja ihmiskeskeistä evankeliumia kohtaan, jota nykyään julistetaan seminaareissa, kirjojen sivuilla ja kristillisissä tv-ohjelmissa kautta maailman. Tämän itsellemme kuolemisen ilosanoman voima on siinä, ettei Jeesus ei jätä meitä orvoiksi vaan adoptoi omikseen. Ja sen sisältö ja palkinto on mittaamattoman suuri!

Toivo on Jumalan lapsen tila, kutsumus ja asema. Pyhän Hengen keskeisin tehtävä on ilmaista ja vakuuttaa meille toivon todellisuutta toivottoman maailman keskellä. 

Silloinkin, kun toivottomuus iskee kiusauksin, sairauksin ja monin eritavoin kimppuumme.

 Ollessani syöpähoidoissa (käyn niissä edelleen) viime talvena, kuuntelin yhden kanssapotilaan tuskaa. Hänen sairautensa saattoi olla jo sellaisessa vaiheessa, ettei enää voitu lääketieteellisesti luvata ihmeitä. Mietin toivoa ja sen olemusta. Kaikki tai kaiken loppu ei voi olla siinä, tuleeko ruumis arkku- vai polttohaudatuksi. Kuitenkin kanssapotilaani pohti juuri näitä kysymyksiä. Sen jälkeen ei olisi mitään. Ei mitään! Pelkkä toivottomuuteen ja unohdukseen vajoaminen.

Menin hiukan sivummalle ja rukoilin: ”Herra, osoita tuolle ystävälle, että on toivoa.         

Salli minun kertoa toivosta sanoessasi "minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh.11:25-26).

Jumalan kiitos näistä Paavalin sanoista: ”…toivo ei saata häpeään”!

ANNA PYHÄN HENGEN HENGITTÄÄ

Itse ymmärrän toivon ja sen syntymisen YKSIN Jumalan tekona, jonka Pyhä Henki saa aikaan. Se ei ole jotain, mitä minä tuotan lukemalla punakynä sauhuten Raamattua tai rukoilemalla kielillä kädet ristissä, rystyset valkoisina.

Aika usein omassa hengellisyydessäni huomaan, että omavoimaisessa koheesiossani, jossa koitan pitää asioita ja sisäistä epäjärjestystäni jotenkin kansassa selityslitanioitteni ja varmisteluideni alle jää se, mitä Pyhä Henki haluaisi tehdä. Metelillä koitan peittää pelkoni ja muut tunteeni, jotka tulisi kohdata Pyhän Hengen kanssa.

Henry Nouwen kirjoittaa:

”Enää en minä, vaan Kristus elää minussa.” Juuri tässä hiljaisuudessa Jumalan Henki voi rukoilla meissä… Ilman hiljaisuutta Henki meissä kuolee… 

Ilman hiljaisuutta me kadotamme keskuksemme ja meistä tulee monien, jatkuvasti huomiota vaativien ihmisten uhreja… 

Rukous ei ole sitä, mitä me itse teemme, vaan pikemminkin sitä, mitä Pyhä Henki tekee meissä.”

Toisinaan päällä oleva vaikea tilanne, tila ja aika, jossa koemme että meidät vyöttää toinen vieden meidät olosuhteisiin, jossa rukouksemme kuivuvat huulille, ovat Jumalan sallimia. 

Isä sallii ne, jotta Pyhä Henki saisi meissä tilaa ja siten Kristus muodon luonteemme heikkouksissa hallitakseen helmasyntejämme ja riippuvuuksiamme. Kun minä en osaa rukoilla, rukoilee Pyhä Henki sanoilla, joita Paavali ei edes osaa kuvata (Room.8:26).

Niinpä Pyhä Henki osoittaa meille hiljaisuudessa asemamme ja kutsumuksemme tilaa Jumalan omina nyt ja ikuisesti:

”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.

Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: "Abba! Isä!" (Room.8:14-15).

Pyhä Henki vie läheisyyteen. Hän ei eristä, erota tai hylkää. Kun juutalainen pikkupoika huudahtaa isäänsä vaikkapa jalkapallokentän laidassa, huutaa hän hepreaksi ”abba”.                          

Sen suomenkielinen vastine on ”isi” tai ”Iskä”. Ja miten lohdullista! Kun Jumalan Poika taisteli elämänsä kovinta rukoustaistelua Getsemanen puutarhassa, jossa koko ihmiskunnan syntivelka tuli hänen kannettavakseen, ei hän kutsunut Jumalaa nimellä Pyhä tai Kaikkivaltias tai edes Herra Sebaot. Jeesus rukoili ”taivaallista iskäänsä” avukseen: ”Abba, isä…” (Luuk.22:42).

Se että me emme osaa, uskalla tai ymmärrä, se juuri antaa Pyhälle Hengelle mahdollisuuden hengittää meissä. Ne ovat Pyhän Hengen rukouksia, joita ei voida pukea ihmissanoiksi. 

________________________________________

[i] Kaikki lainaukset Henri J.M. Nouwenin kirjasta Ainoa tarpeellinen –mietteitä rukouksesta, Karas-Sana