AJATUKSIA JOOSEFISTA JA PIONEERIHENGESTÄ

Luen tällä hetkellä kertomusta Joosefista. Joosefin elämää varjosti ja sävytti seitsemäntoista vuotta kestänyt kärsimystensarja. Näyttää siltä, että toinen toistaan pahempi koettelemus seurasi häntä. Miten Joosef kesti koettelemukset? Entäpä keitä ovat pioneerit? 


Joosefin tragediat alkoivat hänen umpikateellisten ja vihaa täynnä olleiden veljensä petoksesta (1.Moos.37). Vain yksi hänen vanhimmista veljistään Juuda sai estetyksi muiden veljesten murhasuunnitelman kääntäen sen toisenlaiseen petokseen myydä Joosef midianilaisille orjakauppiaille. 


EPÄOIKEUDENMUKAISUUS 


On vaikea kuvitella Joosefin kokeman epäoikeudenmukaisuuden määrää, tuskan syvyyttä ja surua. Kipu on aina henkilökohtaista, olipa kysymys vaikka saman perheen jäsenistä heitä koskettavan koettelemuksen ja tragedian keskellä. Sietokyky kivulle on aina yksilöllistä ja tietyssä vaiheessa saattaa psyyke nostaa mielentasolle eräänlaiset sulkuportit, kun kaikkea kokoajan uusiutuvaa ja kasautuvaa kipua, sen nostattamia pelkoja ja surua ei pysty käsittelemään. Joosef varmasti kysyi tuhat kertaa Herralta ”miksi”. Orjaksi myymistä seurasi Potifarin vaimon taholta koettu valhe, jossa himojensa riivaama akka koittaa saada Joosefin makaamaan itsensä kanssa. Potifarin ja hänen puolisonsa välinen liitto oli muodollinen. Potifar oli kuohittu mies, joka oli kuninkaan lähimpien miesten kohtalo muinaisessa Lähi-idässä. Potifar oli faraon hoviherra ja henkivartioston päällikkö. Heidät tehtiin seksuaalisesti kyvyttömiksi siksi, ettei heille tulisi kiusausta koskea kuninkaan puolisoon tai sivuvaimoihin. Muinaisessa Lähi-idässä hallitsija vaati lähimmiltä miehiltään ehdotonta uskollisuutta. Tämän oli myös Potifarin kohtalo, joka selittää osin hänen puolisonsa kätöstä. 


KOETUKSET JA PIONEERIHENKI 


Paavali kirjoittaa korintilaisille: ”Sillä ei se ole koetuksen kestävä, joka itse itseään suosittelee, vaan se, jota Herra suosittelee” (2.Kor.9:18). 


Olen miettinyt viimepäivinä koetuksen kestämistä. Se että joku romahtaa tavalla tai toisella koettelemuksissa, on erittäin inhimillistä ja myös ymmärrettävää. Sen pitäisi vakavoittaa seurakunnissa hyvinvoivat ja herättää heidät konkreettisesti tukemaan niitä, joille kipu käy ylivoimaiseksi kestää. Mutta onko niin, että vain seurakuntien aktiivijäsenet huomataan ja muistetaan? Olen pohtinut asiaa pioneerityön kannalta, jossa aina koetaan eriasteista vastustusta. Vastustus voi tulla seurakuntaan kohdistuvana paineena ja suoranaisena vainona tai jonain muuna painostuksen esimerkiksi sairauksien myötä. 


Katselin hiljan dokumenttielokuvaa nimeltään Furious Love, Raivoisa Rakkaus , joka kertoi hengellisesti maailman pimeimmissä kolkissa tehtävästä lähetystyöstä. Yhdessä kohtaa elokuvaa haastateltiin intialaista naista, joka kertoi seurakuntaa raastavista vainoista Intiassa. Satoja kristittyjä pakeni viidakkoon henkensä kaupalla vainoja, jossa perheitä murhattiin, heidän kotejaan ja kirkkojaan poltettiin. Kärsimys on toisaalta suhteellista, mutta aina henkilökohtaista ja siten vaikeasti toisiinsa verrattavaa. 


Olen silloin tällöin kontrastoinut näitä muutamanvuoden takaisia Intian kristittyjä kohtaan kohdistuneita kärsimyksiä niihin koettelemuksiin, mitä minä ja perheeni olemme kokeneet minun erilaisten sairauksien tuomien kuormien myötä viimeisen kuudenvuoden aikana. Kaikki saattaa olla suhteellista, mutta ei välttämättä aina. Sillä kärsimys ja kipu on aina, kuten edellä sanoin, henkilökohtaista. Sytostaattihoitojen tuomat sivuoireet ovat usein erittäin piinaavia ja kiusallisia. Mutta se ei ole kaikki. Sairauden keskellä joudun kohtaamaan perheeni kanssa kaikki kysymykset sairauden pahenemisen mahdollisuudesta kuolemaan, taloudellisiin seikkoihin jne. 

Ihminen joka puolestaan joutuu henkilökohtaisen vainon kohteeksi, elää jatkuvan kuolemanpelon ja menetyksenpelon keskellä, surusta puhumattakaan. Nykyinen länsimainen elämäntyyli tarjoaa meille monenlaisia helpotuksia ja todellisuuden pakokeinoja.                
Myös niille, jotka ovat seurakuntien aktiivijäseniä. Mukavuudenhalu, turvallisten vain uskoville laadittujen ohjelmanumeroiden ja kaavojen toisto, evankelioinnista vastuun pallottelu toisille on kovin tuttua ja laittaa minut monesti miettimään koetuksen kestämisen tematiikkaa. Ja tämä erityisesti tilanteissa, jossa asiat eivät mene omien käsikirjoitustemme mukaan. Muutosten toivotaan tapahtuvan nopeasti ja kuitenkin vaikkapa seurakunnanistutus on maassamme monivuotinen projekti kristillisen tarjonnan runsauden ja samalla viihteellisyyteen viehtymyksen keskellä, jossa eräässä mielessä jyvät erotellaan akanoista. Talkoohenki tuntuu olevan joskus tai melkein alinomaa kiven alla täydellisesti ohjelmoidun vapaa-ajan ja mukavuushakuisuuden vuoksi.                                    
Entä sitten pioneerihenki, joka nousee uudelleen ja uudelleen Joosuan, Kaalebin taikka Gideonin tavoin vastustamaan mielikuviemme, pettymystemme, turhautumiemme ja hengellisen taistelun tuomia jättiläisiä? Onko sitä enää? 


Vastustuksesta johtuva pelästyminen ja henkilökohtaisen hinnanmaksamisen tuomat vetäytymiset ovat jokseenkin ymmärrettäviä, mutta mietin näissä pakomatkoissa vaikkapa Joonaa, joka joutui loppupeleissä vastuuseen Herran edessä mukavuudenhalustaan.             
Samoin olen miettinyt apostoli Paavalia, joka nousi kerta toisensa jälkeen vainojen ja vankilan keskeltä pyytäen seurakunnilta aktiivista rukoustukea ja joskus taloudellista tukea pioneerityöhön. Olen miettinyt ja kyselen, missä on meidän päiviemme Jumalan lasten, seurakuntien pioneerihenki? Olin toista viikkoa sitten äärimmäisen rasittavissa sytostaattihoidoissa, kun sain eräältä ystävältäni (tekee seurakunnanistutusta Belgiassa) tekstiviesti erään saksalaisen pioneerin elämäntilanteesta. Hänellä oli äskettäin todettu laajalle levinnyt syöpä ja nyt hän oli jo terminaalivaiheessa. Minussa heräsi tuskainen huuto, Paavalin tavoin: 


”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa… Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta; ja minunkin puolestani,  että minulle, kun suuni avaan, annettaisiin oikeat sanat rohkeasti julistaakseni evankeliumin salaisuutta, jonka tähden minä olen lähettiläänä kahleissa, että minä siitä rohkeasti puhuisin, niinkuin minun puhua tulee” (Ef.6:12, 18-20). 


Paavali vetosi seurakunnan pioneerihenkeen vankeuden ja vainojen keskeltä avaten uskovia näkemään mistä paineesta ja vastustuksesta on oikeasti kysymys: saatanan vastustuksesta. 
Sitä vastaan eivät tehoa palaverit, ei uskontojen välinen dialogia, ekumeeniset punnerrukset vaan antautunut, periksi antamaton, kohdennettu esirukousrukous! 


KOETUKSEN KESTÄMINEN 


Palaan siihen, mistä lähdin tässä blogauksessani liikkeelle, Joosefin. Miten Joosef kesti? Luin tänä aamuna ensimmäisen Mooseksen kirjan lukua 39, jossa mainitaan neljästi Herran olleen Joosefin kanssa. Jakeissa 20 ja 21 sanotaan: 


”Ja Joosefin isäntä otti hänet ja pani hänet vankilaan, paikkaan, jossa kuninkaan vangit säilytettiin; ja hän jäi siihen vankilaan. Mutta Herra oli Joosefin kanssa ja soi hänen saavuttaa suosiota ja päästä vankilan päällikön armoihin” (1.Moos.39:20-21). 


Kivussa ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä Herra oli Josefin kanssa ja myös kärsi hänen kanssaan.   Koska Jumalan pelko asui hänen sydämessään, piti Herra hänen puoltaan kääntäen lopulta asiat Joosefille ja Joosefin kautta siunaukseksi faaraon hoville, koko Egyptin ja Egyptiä ympäröiville maille. Missä olette tämän päivän pioneerit, jotka lähdette, nousette yhä uudelleen, nousette muurinharjalle esirukoukseen ja etulinjaan tekemään ja elämään? 
Jumalan Henki toimii seurakuntansa kautta. Meidän osallemme on annettu valta ottaa Jeesuksen nimessä oikeus vihollisen dominoinnilta, sitomalla särjettyjä sydämiä, julistamalla vangituille vapautusta, kahleissa oleville kahleiden kirpoamista, lohduttamalla murheen vallassa olevia, jakamalla iloa masentuneille, asettamalla Herran istutus sinne, missä sitä ei vielä ole. Mutta siihen tarvitaan Joosuan, Kaalebin, Gideonin ja Joosefin kaltaista luonnetta ja sydäntä, joka nousee uudelleen ja uudelleen muurinaukkoon. 


”Etsin jonkun puolestani seisomaan kaikkea tätä vastaan, korjaamaan puolustusjärjestelmää kaupungissa, ottamaan paikan puolestani muurin harjalla suojellakseen tätä maata jottei ei minun tarvitse tuhota sitä [synnin takia]. 
En löytänyt ketään. En yksikään” (Hes.22:30, The Message).