Teologianopettajani sanoi aikoinaan, että kuolema itse asiassa istuu kokoajan toisella olkapäällämme. Kaikki me kuolemme, vaikka haluamme siirtää ja kieltää sen ajattelemista ja välttää sen kohtaamista energiajuomilla, bailaamiskulttuurilla ja jatketun nuoruudenhuuman palvonnalla.
Elätkö oikeasti ja mille?
Vai mikä rajoittaa sinua elämästä?
Jeesus sanoi dramaattisesti:
”Jos joku tahtoo minun kulkea minun perässäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt.16:24, Raamattu kansalle).
Itsensä kieltäminen merkitsee elämistä epäitsekkäästi ja ristin ottaminen valmiutta maksaa hinta Jeesuksen seuraamisesta. Ja vielä terävämmin Jeesus yksilöi:
”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta se, joka kadottaa elämänsä minun tähteni löytää sen” (seuraava jae 25).
Tosilla, kuten minulla kuoleman kohtaaminen vakavan sairaiden myötä on jatkuvasti edessä oleva tosiasia. Mutta yhytä hyvin täysin terve voi jäädä katua ylittäessään auton yliajamaksi ja kuolla siihen paikkaan. Mielestäni on kuvitelmaa kyetä hallitsemaan elämäämme. Kuolemisessa on lopultakin kysymys elämästä.
LEIPÄÄ JA ELÄMÄÄ
Opetin Riihimäen vapaaseurakunnassa viimesunnuntaina Jeesuksen sovintoveren symboliikasta, kuinka veri edustaa elämää. Jeesus antoi elämänsä kuolemaantuomittujen puolesta, kuollen itse ja vuodattaen veren, elämän symbolin maahan. Veri oli maksu synneistämme.
Olin verensiirroissa sairaalassa, eilen ja tänään. Tätä kirjoittaessani tunnen ruumissani verensiirtojen elvyttävän vaikutuksen. Eilisaamuun nähden olossani on tapahtunut iso käänne.
Syöpähoidot eivät ole vieneet vain karvoja päästäni vaan ne romahduttivat veriarvonikin.
Maatessani tänään aamupäivällä sairaalan yli-ilmastoidussa päivystyshuoneessa punasolujen valuessa suoneeni, luin pastori Kyle Idelmanin kirjan alkusivuja Not a Fan - ei fani (Zondervan, 2011).
Kirja käsittelee Jeesuksen seuraamista. Idelman käyttää kirkossa kerran pari vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä käyvistä ihmisistä nimitystä juhlija tai bailaaja. Tämä näkökulma tilanteessa, jossa kirkossakäynti on amerikkalaisessa kulttuurissa itsestäänselvyys.
Koetankin suhteuttaa jotenkin Idelmanin ajatusta suomalaiseen kristillisyyteen, ajatellen nyt vaikka vapaidensuuntien jumalanpalvelukseen osallistumisaktiivisuutta. Idelmanin mukaan satunnaiset kirkossakävijät, jotka kiertävät pelkästään ylistystapahtumia, juhlakokouksia ja sen sellaisia tavoittelevat Jeesuksen itsensä sijasta viiden leivän ja kahden kalan ihmeitä.
Mutta Jeesus ei perustanut fanclubia. Niinpä Johannes kertoo monen, itse asiassa viidenkymmenenkahdeksan opetuslapsen kääntäneen selkänsä hänelle (Joh.6:66).
Se sijaan että Jeesus olisi tehnyt taas ruokkimisihmeen tarjoamalla ”bailukseen” hullaantuneille ”faneille” ilmaista leipää, sanoikin hän leivän sijasta olevansa itse elämänleipä vaatien täyttä samaistumista itseensä!
”Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta.
Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta."
Silloin juutalaiset riitelivät keskenään sanoen: "Kuinka tämä voi antaa lihansa meille syötäväksi?"
Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä” (Joh.48-54).
KUOLEMANTUOMIO
”…ei teillä ole elämää itsessänne”.
Mistä elämä virtaa?
Jeesus sanoi, että ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä...”
Paavali näki kuoleman voittona (Fil.1:21-23). Sulaa hulluttako?
Jumalan omana hän tiesi, että kaikki Jumalan omat kohtaavat kerran kirkkaudessa ”ja niin saamme aina olla Herran kanssa” (1.Tess.4:17).
Ero tästä ajasta on Jumalan lapsille väliaikaista, koska uskomme iankaikkiseen elämään Jeesuksessa Kristuksessa. Kuolemantuomio onkin siirtymistä kaiken kärsimyksen keskeltä turvaan, eheyteen ja elämään sellaisessa voimassa ja olotilassa, mistä emme näe edes unta (tai kuka tietää, Joh.11:25-26; 1.Kor.2:9). Näin myös kuoleman aiheuttama suru on muuttuva ilontäyteiseksi jälleennäkemiseksi Jumalan lasten kohdalla.
Ajattelen päivittäin ikuisuuttani Jumalan luona. Näiden realiteettien keskellä se on vähintäänkin Jumalan lapselle luonnollista.
Se ei merkitse luovuttamista sairauden suhteen, vaan pikemminkin terävöitymistä, jossa tosiasiat tiedostetaan, mutta ei jäädä myöskään odottamaan kuolemaa neljänseinän sisään.
Moni näennäisesti terve onkin kuollut kotiinsa tv:n kaukosäädin tiukasti käteensä puristuneena uskaltamatta tehdä mitään.
Siksi elän täysillä. Niin kauan kuin se on mahdollista.
Perheeni tähden ja unelmien tähden, joista Jumala on sydämeeni laskenut.
ELÄTKÖ TÄYSILLÄ VAI SÄÄSTELLEN?
Olen viimeaikoina ihmetellyt paljon sitä apaattisuutta ja säästöliekillä elämistä, jota näen liikaa seurakunnissamme.
Miksi emme uskalla tai halua elää evankeliumin mukaan kuninkaan poikina ja tyttärinä?
Elän henkilökohtaisesti sellaisten raakojen tosiasioiden keskellä, ettei minulla ole mitään halua tai varaa painella jarrua ja elää säästöliekillä.
Ruumissani muhiva sairaus ei anna tilaa ajatteluun, että elän sitten kun on parempiaika tai sitten kun olen terveempi tai jotain muuta ”puuta heinää”!
Tämän realismin keskellä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää apaattista kristillisyyttä, jossa tyydyn pelkkiin kirkossa istumisiin, bailuaskulttuuriin tai mannalappu-uskonnollisuuteen?!
Steven Furtick kirjoittaa kirjassaan Aurinko Pysyi Paikallaan suoraa tekstiä (Päiäv Oy, 2011):
”Jumalalla on täällä maapalolla oloasi varten mielessään paljon enemmän kuin pelkkä hengissä pysyminen… Jollet uskalla uskoa, että Jumala voi saada aikaan mahdottomia, jotkin kristillisen elämäsi ajanjaksot menevät sinulta nukkumiseen. Ja vieläkin pidemmälle: jos näkysi elämästäsi ei pelota sinua, saatat hyvinkin loukata Jumalaa.”
Mitä näet kun katsot elämääsi tässä valossa? Oletko tyytyväinen näkemääsi?
Tämä ei ole syytös, vaan mieluimmin pukkaus kylkeesi.
Oletko tosissasi Jumalan sinulle antaman ainutkertaisen elämän suhteen?
Furtick kertoi nuorena kristittynä lukeneensa Jim Cymbalan kirjaa Lailla tuulen (Aika oy, 1999). Eräässä kohtaa kirjaa hän luki sanat, jotka muuttivat ratkaisevasti hänen elämänsä asenteen ja suunnan:
”Minua kauhistutti ajatus, että elämäni vain luisuisi käsistä ilman, että näkisin Jumalan vastaavan väkevästi rukouksiini.”
Olen miettinyt itse paljon näitä sanoja. Omassa Furtickin kirjassani olen piirtänyt laatikon kuulakärkikynällä sanojen ympärille.
Ne luettuani, olen yhä intensiivisemmin yrittänyt elää elämääni niiden innoittamana ja vakavoittamana. Ne ovat keskeinen osa rukouselämääni. En halua tehdä vain osittain sitä, mitä hyvää ja rohkeaa Jumala on elämääni varten uskonut.
Steven Furtick jakaa vielä erää ajatuksen, jonka minä jaan kanssasi:
”Jos usko Jeesuksen ihmeitä tekevään voimaan on liian omituista nykyaikaiselle mielenlaadullesi, pelaa varman päälle. Älä koskaan pyydä Jumalaa auttamaan sinua yliluonnollisella tavalla. Älä uskallakaan pyytää paranemista sairaudesta sen enempää kuin mitään muutakaan…”
Keksimme kaikenmaailman tekosyitä vetäytyäksemme toistemme selkien taakse vastuustamme julistaa evankeliumia. Ulkoistamme sairaiden puolesta rukoilemisen joillekin erityisevankelistoille tai typistämme ne kirkkojemme seinien sisälle joihinkin ”erikoiskokouksiin” kerran vuodessa.
Seurakunta ei kasva niin kauan, kuin se ei elä evankeliumiaan todeksi ja murtaudu ulos kirkoista ja kokouskeskeisestä ruletistaan kauppakeskuksiin, puistoihin, työpaikoille ja kaduille!
Joku voi pitää katastrofina alkuseurakunnan kokemaa vainoa, jolloin Tiituksen sotajoukot piirittivät Jerusalemin ja seurakunta joutui maanpakoon Jerusalemista vuonna 70 jKr.
Sillä, että seurakunta ajatettiin ulos kodeista ja synagogista, oli seurauksena seurakunnan räjähdysmäinen kasvu! Jumalan silmissä meidän silmissämme tapahtuva katastrofi ei ole aina katastrofi… Jotkin näkökulmat näemme historian valossa ja jotkin asiat vasta taivasta käsin.
ELÄ SUUNITELMA TODEKSI
Henkilökohtaisen suunnitelman ja kutsumuksen mukainen elämä löytyy asettamalla koko elämäsi Jumalan eteen kysyen ”Isä, mitä sinä haluat tehdä elämälläni?”
Ja kun saat siihen vastauksen, ala elää heti vastauksen mukaan odottamatta parempaa aikaa elää ja toimia. Sillä voi olla, etten koskaan saa mitään parempaa aikaa tämän jälkeen. Sorrut vain ”sitte ku” elämään.
Näe elämäsi osana Jumalan suurempaa suunnitelmaa, niin et ajelehdi päämärättömästi. Se on olla osallinen Isän rakkaudesta ja välittää sitä eteenpäin.
Olen päättänyt uskoa Jumalan sisimpääni piirtämiin unelmiin, rukouksiin ja näkyihin nähdäkseni niiden toteutuvan…
”Minua kauhistutti ajatus, että elämäni vain luisuisi käsistä ilman, että näkisin Jumalan vastaavan väkevästi rukouksiini.”
0 kommenttia:
Lähetä kommentti