SANAN NÄLKÄ JA JANO

Olen taas kerran tullut ravistelluksi siitä, miten suurta Jumalan puhtaan sanan nälkä ja jano voi seurakunnissamme olla. Iso kysymys, jota pohdin on miten Jumalan sanan nälkään ja janoon vastataan?

Osa kutsumuksestani on elää ja toimia pioneerina, mikä tulee esille seurakunnanistutustyössä. Siihen sisältyy halua nähdä uusien ihmisten löytävän syvän, merkityksellisen ja intiimin suhteen elävän Jumalan kanssa. Toinen osa kutsumustani on varustaa seurakuntia toteuttamaan uusien ihmisten saavuttamismissiotaan eli evankelioimaan ja opetuslapseuttaa uudestisyntyneitä – siis Jeesukselle elämänsä antaneita Jeesuksen todelliseen seuraamiseen. Kaikki kiteytyy Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn (Matt.28:18-20).

PAPPIEN VASTUU JA VASTUUTTOMUUS

Muutaman lähipäivän aikana olen käynyt Jumalan sanan nälästä ja janosta tekstiviesti- ja sähköpostikeskustelua erään ystäväni kanssa. Vaikka kristillistä kirjallisuutta, raamatunopetusta ja uusia toisiaan täydentäviä raamatunkäännöksiä on saatavilla enemmän, kuin koskaan aikaisemmin, ei se näytä takaavan ihmisten Jumalan ja Jumalan sanan tuntemusta.
Profeetta Aamos profetoi Israelille ajasta, jolloin kansa nääntyy Jumalan sanojen kuulemisen nälkään ja janoon. Juuri ilmestyneessä Raamattu kansalle käännöksessä ajatus ilmaistaan näin:

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, HERRA, jolloin minä lähetän maahan nälän – en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin ihmiset hoippuvat merestä mereen, harhailevat pohjoisesta itään etsien HERRAN sanaa, mutta eivät löydä” (Aam.8:11-12, RK).

Yksi näkökulma opetuksen ja kirjallisuuden runsaudesta huolimatta olevaan sanan nälkään on mielestäni meidän sananjulistajien vastuussa tai vastuuttomuudessa. Mikä on kunkin julistajan omakohtaisen raamatunopiskelun asema heidän omassa elämässään?
Otammeko riittävästi aikaa henkilökohtaiseen opiskeluun Raamatun ja sen jälkeen vahvan opetuskirjallisuuden äärellä?
Samaa voidaan kysyä myös rukouksesta, jossa puhumme Jumalalle ja kuuntelemme häntä, onko siihen aikaa?
Vai ovatko lukemamme kirjat vain hartaustekstejä tai vielä heikoimmassa tapauksessa mannalappuihin turvautumista? 
Entä kuinka paljon sananjulistajina käytämme työaikaamme itse saarnatekstien valmisteluun? Kysymys on työmoralista ja työaikamme priorisoimisesta.

Toisaalta jotkut sananjulistajat kärsivät seurakunnan johdon (vanhimmisto tai seurakuntaneuvosto) aliarvostuksesta sen suhteen, että pastori paneutuu sananopettamiseen tai sen opiskeluun kaikella tarmollaan ja syvällä kunnioituksella. Joskus minullekin sanottiin joidenkin johtavien henkilöiden taholta, että ”rukouselämäsi ja raamatuntutkimisesi on kunnioitettavaa, mutta tekisit niitä oikeita töitä”.

Mitä ovat pastorin, Jumalan sananjulistajan oikeat työt?
Pitää mummoja kädestä harras ilme kasvoilla tai ravata kieli vyön alla kaiken maailman palavereissako?!
Jo apostolien teoissa puututtiin tähän asiaan (Apt.6:1-7).

Mitä taas tulee itse sanan eli Raamatun opettamiseen, on mielestäni kysymys siitä mitä opetetaan ja miten opetetaan. Ovatko saarnat ja raamattutunnit hartaushetkiä, trendi- ja lempiaiheiden toistamista vai onko opetus Raamattua itseään selittävää? Olen huomannut, että ihmisten sanan jano ja nälkä kohdistuu juuri systemaattisen Raamatun tekstien ja kirjakokonaisuuksien opetukseen ja sen puutteeseen.
Sain ystävältäni luvan laittaa blogiini lainauksen hänen minulle mailaamastaan sähköpostista:

”Luin hiljattain mielenkiintoisen ajatuksen. Ef. 1:17 puhuu ”tietämisestä” tai "tuntemisesta": 
”…anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan.” 

Ei pelkästään tiedosta, vaan kokemusperäisestä tiedosta. Ajatus lienee että oppisimme henkilökohtaisesti tuntemaan ja kokemaan Kristuksen, ei pelkästään että tiedämme asioita hänestä. Tässä on suuri ero! 
Eräs raamatunopettaja, David Ferguson sanoo " joka kerta kun erotamme totuuden opetuksen totuuden kokemisesta teemme sen 'soveltumattomaksi.' 
Vain silloin kun totuus koetaan, se vapauttaa meidät todella" 

"Every time we separate the teaching of the truth from the experience of the truth, we make it 
irrelevant. It is only when truth is experienced that it will truly set us free." 

Tämä ajatus selittää mielestäni sitä janoa jota ihmisillä on Sanaan. Kuten mainitsit tänään, enemmän kun koskaan, on tietoa tarjolla läkähtymiseen asti. 
Mutta pelkkä tieto ei riitä ihmisten muuttumiseen. Tarvitaan kuuleminen, vastaanottaminen ja halu laittaa sana käytäntöön omassa elämässä (=sanan totteleminen). Tätä sanan todeksi elämistä näkee ehkä liian harvoin. Sitten jos on sanan opettajia jotka vain paukuttaa sanaa teoriana, niin ei ihme että ihmiset väsyy kuuntelemaan. Tämä on ehkä yksi selitys sille miksi me sananjulistajat joudumme niin usein äärirajoille elämässä jotta Elävä Sana tulisi todella lihaksi meissä = koetuksi, omaksutuksi sanaksi. 
Sitten voimme omassa heikkoudessammekin julistaa koeteltua ja koettua sanaa, jossa on elämisen maku. 
Tätä kai ne ihmiset tänään janoaa? Ei kauniita teorioita tai kirjaviisautta vaan elettyä sanaa.” 

RAAMATUNTUNTEMISENPUUTE

Kiertäessäni opettamassa Raamattua eri seurakunnissa, moni sanan kuulija pysähtyy opetustilaisuuksien jälkeen keskustelemaan kanssani opettamastani tekstistä.
Toisinaan hämmästyn ja jopa järkytyn miten hukassa jotkut kristityt ovat raamatuntuntemisen suhteen. Ihan niin sanotut perusasiat saattavat olla hukassa. Mutta vielä järkyttävämpää on havaita sanajulistajien eksyksissä oleminen. Malakian kirjassa Herra puhuu papistoa vastaan, joka on hyljännyt Jumalan sanan opettamisen ja laiminlyönnillään johtanut monet lankeemukseen:

”Oikea opetus oli hänen suussansa, eikä vääryyttä tavattu hänen huuliltansa. Rauhassa ja vakaasti hän vaelsi minun kanssani, ja monet hän käänsi pois pahoista töistä. Sillä papin huulten pitää tallettaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus; sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja. Mutta te olette poikenneet tieltä, olette opetuksellanne saattaneet monet kompastumaan, olette turmelleet Leevin liiton, sanoo Herra Sebaot” (Mal.2:6-8).

Viikonloppuna seurakuntalainen.fi sivustolla oli uutinen Suomeen kutsutusta amerikkalaisevankelista Todd Bentleystä.
Kirjoitin Vapaakirkon äänenkannattaja Suomen Viikkolehteen varoittavan ja kriittisen kirjoituksen Bentelyn toimintatavoista ja teologiasta neljä sitten. Kun lehti oli jo painossa kirjoitukseni kera, pohdin oliko varoitteluni liian suoraa.
Juuri ennen lehden ilmestymistä sain käsiini RV –lehden, jossa kerrottiin Bentelyn moraalisesta lankeemuksesta. Viimeviikolla seurakuntalainen.fi kirjoitti seuraavaa:

”Lakelandin herätyksen avainhahmo Todd Bentley on Suomessa viikonloppuna ja ensi viikolla. Kanadalaissaarnaaja on tunnettu fyysistä voimaa käyttävistä parantamismetodeistaan ja kyseenalaisesta teologiastaan. Hän on muun muassa sanonut Jumalan käskeneen häntä parantamaan ihmisiä lyömällä tai potkimalla näitä kasvoihin ja kuristaneensa miehen terveeksi.”

Neljänvuoden takaisessa lehtikirjoituksessani kyselin julistajan vastuuta. Juttua kirjoittaessani olin juuri kotoutunut munuaisensiirtoleikkauksesta ja vatsassani oli tikit.
Kysyin, kuka kantaa vastuun jos joku rukouksen sijasta iskisi minua vatsaan nyrkillä?

Bentelyn Suomeen kutsunut lahtelaispastori Tapani Tunturipuro vastaa seurakuntalainen.fi sivustolla Benteleyta kohtaan esitettyyn kritiikkiin näin:

- Minut saa hakata vaikka halolla tajuttomaksi, kunhan diabetes paranee, Tunturipuro sanoo henkilökohtaisena mielipiteenään.

Kieltämättä suutun tällaisesta sokeudesta ja kritiikittömyydestä! Onko niin, että kun ihmeitä tapahtuu, se on joillekin aina ok – riippumatta ”ihmeiden” lähteestä tai mitä ne todellisuudessa ovat? Yksinomaan ihmeisiin ja merkkeihin nojautuvasta toiminasta, jossa Herran tunteminen oli (ja on) toissijaista oli Jeesukselle väärien profeettojen yksi tuntomerkki (Matt.7:15-23)!
Kysynkin missä on pastorien henkienerottamisen kyky?!

Olen opettanut eri seurakunnille paljon sairaiden puolesta rukoilemisesta. Olen kirjoittanut aiheesta blogiini, rukoillut sairaiden puolesta Jeesuksen nimessä ja nähnyt joidenkin paranevan. Pyhä Henki ei ikinä käytä tai hyväksy väkivaltaa!
 Jos joku pastori tai evankelista turvautuu nyrkin iskuihin palleaan, potkimiseen tai johonkin muuhun väkivaltaan, ei se ole milloinkaan Pyhän Hengen aikaansaamaa toimintaa vaan väkivaltaa! 

Jesajan kirjassa on vavahduttava Herran huuto oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden vääristelyä kohtaan.
Hän suorastaan hämmästelee sitä, ettei kukaan uskalla astua totuuden vääristelyn paljastajaksi:

”Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla. Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta. Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin. Silloin hänen oma käsivartensa auttoi häntä, ja hänen vanhurskautensa häntä tuki. Ja hän puki yllensä vanhurskauden kuin rintahaarniskan ja pani pelastuksen kypärin päähänsä, hän puki koston vaatteet puvuksensa ja verhoutui kiivauteen niinkuin viittaan. Tekojen mukaan hän maksaa palkan…” (Jes.59:14-18)

Paavali uskalsi nimetä valheprofeetat nimeltä, riippumatta omasta maineestaan!

PAIKALLISSEURAKUNTAUSKOLLISUUS

Toisaalta yksi puhtaan Jumalan sanan ymmärtämisen avain, sen oikein tulkitsemisen ja jopa sen oppimisen suhteen on sidottu seurakuntauskollisuuteen. Jos seurakuntayhteyteni on kiertolaisuutta tai sitoutumattomuutta paikallisseurakuntaan, olen vaarassa ajautua mitä erilaisimpien oppien ja opintuulien heiteltäväksi. Aivan, kuten Paavali asian ilmaisee kirjoittaessaan Efeson seurakunnalle apostolien, profeettojen paimenten, opettajien ja evankelistojen seurakuntaa varustavista palvelutehtävistä:

”Ja hän [Kristus] antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen [eli kypsään ja vastuulliseen kristillisyyteen] … ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa” (Ef.4:11-16).

----
 “Jumala on antanut meille näyn nähdä Kristuksen ruumiin muuttuvan aktiivisesta yleisöstä Hengellä täytetyksi armeijaksi. Kysymys ei ole yhden miehen show’sta, vaan kysymys on pyhien varustamisesta Valtakunnan työhön…”

John Wimber, kansainvälisen Vineyard – seurakuntaliikkeen perustaja