KUTSUMUSTIETOISUUS

Joku aika sitten eräs ystäväni soitti minulle kehottaen kirjoittamaan jonnekin kutsumustietoisuudesta. Pohdin hiukan minne sellaisen jutun kirjoitan? No, lopulta mieleeni tuli oma blogini. Kirjoitan kutsumustietoisuudesta nimenomaan hengellisestä näkökulmasta.

Opetan Riihimäen vapaaseurakunnalle tämän syksyn ja ehkä osittain alkutalvenkin ajan Paavalin efesolaiskirjettä. Tutkiessani efesolaiskirjeen kolmatta lukua, katseeni pysähtyi kolmeen jakeeseen:

  ”…jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armon lahjan kautta, joka minulle on annettu hänen voimansa vaikutuksesta. Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta. --- Siksi minä pyydän, ettette lannistuisi niiden ahdistusten vuoksi, joita minä teidän tähtenne kärsin, sillä ne ovat teidän kunnianne” (Ef.3:7-8, 13).

Paavalin kirje Efesoksessa olevalle seurakunnalle lukeutuu niin sanottujen Paavalin vankilakirjeiden joukkoon. Hän kirjoitti joitakin kirjeitään seurakunnille vankilasta käsin ja ne heijastavat hänen kokemaansa tuskaa ja kantamansa kutsumuksen painoa.

 KUTSUMUKSEN PAINO

Mitä on kutsumuksen tuoma paino?

Paavalin kohdalla se näyttää olevan syvää vastuuntuntoa Jumalan edessä niistä seurakunnista, joiden apostoli, istuttaja ja perustaja hän oli. Tämä näkymä tulee esille hyvin eräässä Paavalin kirjoittamassa ajatuksessa:

”Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen” (2.Kor.11:2).

Paavalille seurakuntien istuttaminen ei ollut harrastus ajatuksella, ”tehdään tätä nyt paremman puutteessa niin kauan, kunnes löytyy jotain tähdellisempää tekemistä…”

Kutsumuksen tuoma paino oli hänellä kuin poltinjälki iholla tai niin kuin pantterin pilkut, joita kantaa koko elämänsä. Sen paino eli pitävyys oli testattu niissä elämänmyrskyissä, joita hän kohtasi jatkuvasti toteuttaessaan ja eläessään kutsumuksensa mukaan. Hänen kokemansa vaino oli luonteeltaan vallanpitäjien taholta tulevaa vihaa, jonka taustalla oli pimeydessä olevat henkivallat (Ef.6:12).

Kutsumus on siis myös elämäntapa. Se ei kuollut vainoissa, ahdistuksissa tai edes vankeudessa, josta käsin hän kirjoitti kirjettään Efesoksen seurakunnalle. Korintin seurakunta oli myös hänen perustamansa. Toisen korintilaiskirjeen lopu osassa hän kirjoittaa:

”Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa. Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut; olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä; ollut työssä ja vaivassa; paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista. Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi? Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani. Herran Jeesuksen Jumala ja Isä, joka on ylistetty iankaikkisesti, tietää, etten valhettele. Damaskossa kuningas Aretaan käskynhaltija vartioi damaskolaisten kaupunkia ottaaksensa minut kiinni, ja muurin ikkuna-aukosta minut laskettiin korissa maahan, ja niin minä pääsin hänen käsistänsä” (2.Kor.11:23b-33).

Joko pähkähullu suostuu moiseen tai sitten syvästi kutsumustietoinen ihminen, joka on laskenut kutsumuksensa kustannukset ja valmis myös henkilökohtaiseen hinnanmaksuun.

KUTSUMUKSEN ANTAJA

Mikä auttoi Paavalia selviytymään niiden haasteiden ja hyvin suurien vastoinkäymisten keskellä?
Hänellä oli vahva kutsumustietoisuus, joka oli koeteltu elämän epäoikeudenmukaisuuksissa ja vainoissa.
Hän tiesi ja tunsi hänet, kuka oli kutsunut hänet:
”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli” (Ef.1:1a).

Tämän korostaminen toistuu hänen usean eri kirjeensä alussa: vahva ja henkilökohtainen kutsumustietoisuus. Hänen henkilökohtainen kutsumuksena lähetä seuraamaan Jeesusta oli erittäin vahva (Apt.9).
Matkalla Damaskokseen vainoamaan seurakuntaa, hän kohtasi itse asiassa hänet, jota hän todellisuudessa vihasi ja vainosi: Ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen. Tämä tulen lailla polttava kohtaaminen vaikutti Paavalin koko loppuelämään, mikä näkyi hänen kirjeidensä, toimintatapojensa ja julistuksensa sisällössä. Kutsumustietoisuuden perusta on omakohtaisessa jumalasuhteessa. Kipeinä ja rankkoina ajanjaksoina Paavali saattoi palata Kutsujansa, Jeesuksen luokse. Vain Jeesus kesti sen tuskan, joskus jopa kutsumuksen aiheuttaman kiukun, jota Paavali tunsi sisällään. Kaiken hengellisen palvelun ja kutsumuksen perusjuuri on omakohtaisessa jumalasuhteessa; pitkissä keskusteluissa taivaan Isän kanssa, halussa eli rakkaudessa viipyä hänen sansa ääressä.

Jeesukselta tivattiin kerran lain suurinta käskyä. Tehtäväkeskeisyyden sijasta hän painotti ihmisen henkilökohtaisen jumalasuhteen merkitystä sanomalla:

”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi” (Mark.12:29-30).

Sillä ilman suhdetta kutsujaan olet suorittaja… Sapattikäskykin annettiin Israelin kansalle siksi, että tekemisen ja työ sijaan, kaiken keskuksena olisi heidän ainutlaatuinen jumalasuhteensa.

KUTSUMUSTIETOISUUDEN MÄÄRITTELYÄ

Mitä sitten kutsumustietoisuus on?

Ymmärrän sen sisältävän kaksi asiaa: 1) tietoisuuden ja kokemuksen Jumalan henkilökohtaisesta rakkaudesta itseäni kohtaan. Seurakunnanistuttajana ajattelen niin, että ennen kuin voimme tiiminä löytää yhteisen näyn ja asettaa ihmiset tiettyihin palvelutehtäviin, on meidän saatava henkilökohtainen näky Jumalasta, joka rakastaa meitä. Efesolaiskirjeen kolmannen luvun jakeessa 14 ja 15 Paavali kirjoittaa isyydestä ja polvistumisesta Isän eteen. Kaikki alkaa suhteesta ja kaikki päätyy suhteeseen.

”Sentähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä” tai kuten vuoden 1992 kirkkoraamattu sanoo: ”Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa.”

Hän kirjoittaa Isä-lapsisuhteesta. Hän ei elänyt tekemisestään vaan siitä, mitä hänellä oli Herransa kanssa. Ja tämä on kutsumustietoisuudessa mielestäni kaikkein merkityksellisintä!

2) Toinen osa kutsumusta on toteuttaa Jumalalta saatua palvelutehtävää (Ef.4:11-12). Kutsumuksen tuoma ahdistus liitettynä kutsumukseen elää Jumalan suunnitelmien ja tekojen keksipisteessä on sellaista, josta tiedät ettet voi vastustuksesta tai mistään muustakaan syystä vetäytyä vastuustasi julistaa evankeliumia.
Kutsumus ei perustunut lakihenkisyyteen tai rangaistuksenpelkoon. Vaan edellä mainitsemaani vastuuntuntoon ja koeteltuun näkyyn kadotetuista ihmissieluista.

”Sillä siitä, että julistan evankeliumia, minulla ei ole kerskaamista. Minun on pakko tehdä niin. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1.Kor.9:16).

Tiedän toistavani itseäni, mutta sanon tämän uudelleen: kutsumustietoisuus on vahvaa vastuuntuntoa Jumalan minulle uskomasta tehtävästä ajatuksella: ”ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta” (Hepr.12:15). Vastuu on jokseenkin kaksijakoista: kiitollisuutta saada olla Jumalan työtoveri ja samalla tietoista hätää kadotukseen matkalla olevista ihmisistä! Kukaan ei pelastu ilman Jeesusta (Apt.4:12)!

Kaikkien henkilökohtaisten vaikeuksien ja rankkojen olosuhteiden keskellä, jossa uskoani on haastettu, on kaiken pohjalla voimavarana ollut kokoajan se, mitä minulla on Jumalan kanssa. Ei se, mitä olen tehnyt. Niinpä kutsumustietoisuuden keskeisin osa kohdistuu kutsumustietoisuuteen saada elää ja olla Jumalan oma (Room.8:38-38; 2.Piet.1:8,10-11). Sen rinnalla kulkee syvä halu elää Jumalan suunnitelmien keskipisteessä läpi koko elämäni.

PS: John Wimber sanoi aikoinaan: "People that enter into ministry for any other reason than Gods calling is the wrong reason..." - eli "ihmiset, jotka lähtevät hengelliseen palvelutehtävään mistä muusta syystä tahansa, kuin Jumalan kutsusta, lähtevät väärätstä syystä..."