SEURAKUNTA, JOKA MENETTÄÄ NÄKÖKYVYN JA NÄKÖYHTEYDEN KADOTETTUIHIN…EI OLE ENÄÄ SEURAKUNTA

Olen vastoin tahtoani joutunut luuraamaan sairaaloiden nurkissa kuluneen syksyn aikana ja havainnut jälleen itseni kovin kuolevaiseksi… ja rajalliseksi.

Sairaala kun on sellainen ympäristö, jossa ajan ja ikuisuuden raja  on hyvin ohut. Sairaalavaatteissa, suurin piirtein samoissa lääkkeissä ja pöperöissä ja samojen lainalaisuuksien keskellä arvomerkit tulee riisutuiksi, muutumme yhtäkaikki ihmisiksi.   Eräs jo edesmennyt helluntaisaarnaaja Veikko Manninen omasi erittäin osuvan sanavaraston:

”Jumalalle oli suuri työ luoda ihminen, sittemmin hänelle oli suuri työ tehdä syntiin langeneesta eli Jumalan tahdosta tietoisesti luopuneesta ihmisestä uudelleen häneen uskova, mutta vielä suurempi työ Jumalalla näyttää olevan tehdä uskovasta jälleen ihminen”. Mielestäni erittäin osuvasti ja itseironisesti sanottu!

 Alamme lähestyä adventtia, joka puhuu suuren kuninkaan saapumisesta. Jumala tuli ihmiseksi, jota kutsutaan teologisesti inkarnaatioksi. Väitänkin, että seurakunnan on aika inkarnoitua, laskeutua sinne, missä ihmiset ovat, löytää hukkuvat. ’Suomen yksi vanhimpia gospelbändejä PROFIDE levytti vuonna 1986 albumin VIIMEISEEN KAUPUNKIIN, joka sisälsi  Mikko Kuustosen tulkitseman laulun MERIMIEHEN PAINAJAINEN, jossa kuvattiin osuvasti eri kirkkojen ja seurakuntien hukkaamaa näkyä, jossa elämä keskittyy liikaa, omien kuvioiden ylläpitoon…

Laivat kolisee toisiaan vasten. Muutama aalto kylkiin hakkaa aallonmurtajan takaa kaupunginhumu kantautuu…

ei laivoja kapakoista erota. EI ole vaikea huomata, että jotakin on vialla.

- Näkikö purseri turhaksi työn, pelottiko merimiestä yö, pelikortit päällä lokikirjan…

-Meriaiheisia konsertteja, suruni on sanaton! Niiden pitäisi olla merellä, niiden pitäisi seilata myrskyyn pelotta murtaa vaahtopäitä ja kuulla hukkuvien huudot….

RIVIENVÄLIT…

Joskus, jonkun muun kuin kirkon tai papin on revittävä suomukset silmiltämme, tulpat korviltamme, havahtuaksemme siihen todellisuuteen, joka ympärillämme vallitsee. Mielestäni Kotiteollisuus- yhtye onnistuu tässä erinomaisesti biisillään  TUONELAN KOIVUT. Vai lankeaako päällemme jonkinlainen uskonnollinen suodatin ”ei  Jumala voi noin ja tuollaisen kautta puhua”. Mutta puhuihan Jumala Vanhassa testamentissa Bileamin aasinkin kautta..

Osaatko lukea rivinvälinkin, jos kaikkea ei ole puettu uskonnolliseen fraseologiaan? Ajaako aika ohi oman kulttuurimme ja tapakristillisyytemme? Pitääkö kaikki profetiat avata meille, pureskelemalla valmiiksi ilman omaa kykyämme ajatella?

Kotiteollisuus

" Tuonelan Koivut” 

Hukun tämän tien tyhjyyteen

keskelle korkeiden talojenjotka kohoavat taivaisiinkoteina Jumalan kuvien
jotka joivat nuoruuden lähteestäjotka rakensivat onnelanmut eivät löytäneet ihmistä sieltälöysivät pitkän, piinallisen kuoleman
Vierii kyynel, vierii toinen, vieriisilmistä vesi veden jälkeenrinnoilta helmoille, helmoiltajoeksi ja joesta järveenjärvi syvä kuin synkin suru onmusta kuin yötaivas pimeäänTuonelan koivut, lehdettömätkuiskivat meidän kahden nimeä
Tuntematonta maisemaa kuljenteen matkaa toivoenväsyneenä jään lepäämäänkatveeseen Tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotainjotta herätä saisinjotta Tuonen teiltä, sen vainioiltasaisin elämäni takaisin

ASEMAMME KRISTUKSESSA - EFESSOLAISKIRJEEN SANOMA Osa 15

-->

Luku 4

Jatkan evankelistan ja paimen-opettajan tehtävien määrittelyä.

Paavali kirjoittaa:

11. Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat,

12. varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.

Evankeliumin julistajat

Vanhemman raamatunkäännöksen sana evankelista on mielestäni osuvampi. Kreikaksi euangelistês, hyvien uutisten tuoja, kertoja.

Kaikkien Jeesukseen uskovien tehtävä on julistaa evankeliumia lähetyskäskyn perustalta (Matt.28:18-19). Mutta Jumala on asettanut seurakuntaan erillisen palelutehtävän, jonka nojalla evankelistat:

a) julistavat evankeliumia ja

b) varustavat evankeliointiin koko seurakuntaa

Eräs määritelmä evankelistan kutsumuksesta ja palvelutehtävästä kuuluu näin: Jumalan antama kyky kertoa evankeliumi Jeesuksesta ei-uskovalle tavalla, että ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen.

Evankelistalle uskosta kertominen, Jeesuksesta puhuminen ei ole mikään ”pakkopulla”. Evankelista on kuin kala vedessä, kun hän kertoo ihmisille hyvän sanoman.

Itse en halua typistää evankelistan kutsumusta vain jonkin saarnapöntön taakse tai ”traktaattireinoiluksi”. Maalaan nyt hiukan räikein ilmaisuin. Evankelistoja ovat ne kaikki, jotka tavalla tai toisella; puheen, musiikin, draaman, erilaisen taiteen ym. kautta osaavat vangita ihmisten mielenkiinnon Jeesusta kohtaan. Toiset ovat taitavia katuevankelistoja, kun toiset taas, kuten jo sanoinkin, tekevät puhuttelevia lauluja Kristuksesta.

Niin sanotun perinteisen lähetystyön malli on muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Se tarkoittaa sitä, että enää ei välttämättä olla koko elämää yhdessä maassa eläkeikään asti. Vaan nyt puhutaan periodimaisesta, lyhytaikaisesta lähetystyöstä, jossa huomioidaan tiettyjen ihmisryhmien, kansanryhmien ja erilaisten kulttuurien tarpeet ja tilanteet.

Evankeliointiin kuuluu myös tehokas uusien ja radikaalisti erilaisten seurakuntien istutus. Uudet seurakunnat vastaavat postmodernin eli jälkikristillisen aikakauden ihmisten kohtaamiseen ja saavuttamiseen usein tehokkaammin, mitä vanhat urautuneet ja perinteiden kahlitsemat. Vanhat kirkot ja seurakunnat ovat valitettavan usein – eivät aina – keskittyneet liikaa olemassa olevan säilyttämiseen. Siksi uusien seurakuntien istuttaminen on tämän päivän yksi tehokkaimmista tavoista saavuttaa kristillisyydestä vieraantuneita sukupolvia ja erilaisia alakulttuurien edustajia.

Uskonkin, että meidän tulisi rukoilla seurakuntiimme lisää tällä armoituksella varustettuja ihmisiä. Sellaisia evankelistoja, jotka ovat ennakkoluulottomia ja rohkeita ylittämään kulttuurillisia ja asenteellisia barrikadeja.

Paimenet ja opettajat

Kysymys on oikeastaan yhdystittelistä paimen-opettaja. Jotkut käännökset puhuvat pastoreita ja opettajista. Kreikankielen sana poimen on yksinkertaisesti lammaspaimenta tarkoittava paimen. Uuden testamentin teologian mukaan paimenuus on edellä kulkevaa, suojaavaa ja vahvistavaa. Ei milloinkaan ylhäältä käskevää tai kontrolloivaa käskyttämistä tai pomottamista! Jeesuksen oma esimerkki onkin paimenuudesta upein malli (Joh.10).

Minulla oli mahdollisuus keskustella keväällä 2001 puhelimessa edesmenneen jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin kanssa johtajuudesta. Kenraali sanoi, että ”johtaja ei anna paperikäskyjä vaan puhuu mies miehelle. Suomalaisia johdetaan edestä. Ei kaukaa. Suomalainen haluaa nähdä johtajansa.”

Paimenuus on johtajuutta, mutta kaukana yrityskulttuurista, jossa pomo on aina pomo. Paimen kulkee laumansa rinnalla tuntien sen sydämen sykkeen. Pietari kuvaa Uuden testamentin mukaista johtajuutta hienosti. ”Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä:
kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen” (1.Piet.5:1-4).

Painotus on ennen muuta esikuvajohtajuudessa. Kun kierrän paljon puhumassa eri seurakunnissa, olen havainnut pelottavan suureksi sen aukon muurissa, joka johtuu paimenuuden laiminlyömisestä ja sen puutteesta.

Opettajat

Paimen hankkii paimennettavilleen ravinnon. Opettaminen puhuu ennen muuta Raamatun opettamisesta. Ja Jumalan sana on uskovien pääravintoa. Didaskalos, on yksinkertaisesti opettaja kreikaksi.

Opettamisen armoituksesta yksi määritelmä on seuraavanlainen: Jumalan antama kyky selittää ja tehdä ymmärrettäväksi Raamatun totuuksia ja niiden merkitystä eri tilanteisiin soveltuvalla tavalla.

Opettajan palvelutehtävälle on ajassamme selvä tilaus. Varsinkin, kun teologisesti maassamme on monessa kohtaa luovuttu systemaattisesti pyhän kirjan arvomaailmasta. Opettamista tukevia armoituksia ovat erilainen profeetallisuus viisauden ja tiedon sanoine.

Näiden seurakunnan johtamisen kannalta tärkeiden palvelutehtävien: ”apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat” päämäärä on varustaa ”kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.”

Kysymys on laadullisesta ja määrällisestä kasvusta, jossa uskovat palvelevat sillä paikalla ja niiden resurssien nojalla, jotka Pyhä Henki on seurakuntaansa antanut. Kreikan sana oikodomê puhuu ihmisten hengellisestä rakentamisesta, eteenpäin auttamisesta ja rohkaisusta. Voisi kaiketi sanoa niinkin, että paimen-opettjat sponssoroivat, valmentavat ja sparravat ihmisiä kohti syvempää jumalasuhdetta ja sanan tuntemusta. Jotta nyrkkeilijä olisi kehässä mahdollisimman tehokas ja voittamaton, tarvitsee hän oikeanlaisen harjoitusvastustajan eli sparraajan, joka haastaa, neuvoo ja valmentaa häntä.

Hengellisen harjoituksen tulee olla kurinalaista ja päämäärätietoista, kuten Paavali tuo esille ensimmäisessä korittilaiskirjeessä:

”Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon?

Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.
Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa;

he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.
Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen,
vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi” (1.Kor.9:24-27).

Paavalinkin opetuksesta tulee esille esikuvallisuus:

”Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.”

Paavali katsoi Kristukseen.

Millaisia ovat sinun esikuvasi?

Opetussarja jatkuu...

KUTSUMUSTIETOISUUS

Joku aika sitten eräs ystäväni soitti minulle kehottaen kirjoittamaan jonnekin kutsumustietoisuudesta. Pohdin hiukan minne sellaisen jutun kirjoitan? No, lopulta mieleeni tuli oma blogini. Kirjoitan kutsumustietoisuudesta nimenomaan hengellisestä näkökulmasta.

Opetan Riihimäen vapaaseurakunnalle tämän syksyn ja ehkä osittain alkutalvenkin ajan Paavalin efesolaiskirjettä. Tutkiessani efesolaiskirjeen kolmatta lukua, katseeni pysähtyi kolmeen jakeeseen:

  ”…jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armon lahjan kautta, joka minulle on annettu hänen voimansa vaikutuksesta. Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta. --- Siksi minä pyydän, ettette lannistuisi niiden ahdistusten vuoksi, joita minä teidän tähtenne kärsin, sillä ne ovat teidän kunnianne” (Ef.3:7-8, 13).

Paavalin kirje Efesoksessa olevalle seurakunnalle lukeutuu niin sanottujen Paavalin vankilakirjeiden joukkoon. Hän kirjoitti joitakin kirjeitään seurakunnille vankilasta käsin ja ne heijastavat hänen kokemaansa tuskaa ja kantamansa kutsumuksen painoa.

 KUTSUMUKSEN PAINO

Mitä on kutsumuksen tuoma paino?

Paavalin kohdalla se näyttää olevan syvää vastuuntuntoa Jumalan edessä niistä seurakunnista, joiden apostoli, istuttaja ja perustaja hän oli. Tämä näkymä tulee esille hyvin eräässä Paavalin kirjoittamassa ajatuksessa:

”Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen” (2.Kor.11:2).

Paavalille seurakuntien istuttaminen ei ollut harrastus ajatuksella, ”tehdään tätä nyt paremman puutteessa niin kauan, kunnes löytyy jotain tähdellisempää tekemistä…”

Kutsumuksen tuoma paino oli hänellä kuin poltinjälki iholla tai niin kuin pantterin pilkut, joita kantaa koko elämänsä. Sen paino eli pitävyys oli testattu niissä elämänmyrskyissä, joita hän kohtasi jatkuvasti toteuttaessaan ja eläessään kutsumuksensa mukaan. Hänen kokemansa vaino oli luonteeltaan vallanpitäjien taholta tulevaa vihaa, jonka taustalla oli pimeydessä olevat henkivallat (Ef.6:12).

Kutsumus on siis myös elämäntapa. Se ei kuollut vainoissa, ahdistuksissa tai edes vankeudessa, josta käsin hän kirjoitti kirjettään Efesoksen seurakunnalle. Korintin seurakunta oli myös hänen perustamansa. Toisen korintilaiskirjeen lopu osassa hän kirjoittaa:

”Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa. Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut; olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä; ollut työssä ja vaivassa; paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista. Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi? Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani. Herran Jeesuksen Jumala ja Isä, joka on ylistetty iankaikkisesti, tietää, etten valhettele. Damaskossa kuningas Aretaan käskynhaltija vartioi damaskolaisten kaupunkia ottaaksensa minut kiinni, ja muurin ikkuna-aukosta minut laskettiin korissa maahan, ja niin minä pääsin hänen käsistänsä” (2.Kor.11:23b-33).

Joko pähkähullu suostuu moiseen tai sitten syvästi kutsumustietoinen ihminen, joka on laskenut kutsumuksensa kustannukset ja valmis myös henkilökohtaiseen hinnanmaksuun.

KUTSUMUKSEN ANTAJA

Mikä auttoi Paavalia selviytymään niiden haasteiden ja hyvin suurien vastoinkäymisten keskellä?
Hänellä oli vahva kutsumustietoisuus, joka oli koeteltu elämän epäoikeudenmukaisuuksissa ja vainoissa.
Hän tiesi ja tunsi hänet, kuka oli kutsunut hänet:
”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli” (Ef.1:1a).

Tämän korostaminen toistuu hänen usean eri kirjeensä alussa: vahva ja henkilökohtainen kutsumustietoisuus. Hänen henkilökohtainen kutsumuksena lähetä seuraamaan Jeesusta oli erittäin vahva (Apt.9).
Matkalla Damaskokseen vainoamaan seurakuntaa, hän kohtasi itse asiassa hänet, jota hän todellisuudessa vihasi ja vainosi: Ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen. Tämä tulen lailla polttava kohtaaminen vaikutti Paavalin koko loppuelämään, mikä näkyi hänen kirjeidensä, toimintatapojensa ja julistuksensa sisällössä. Kutsumustietoisuuden perusta on omakohtaisessa jumalasuhteessa. Kipeinä ja rankkoina ajanjaksoina Paavali saattoi palata Kutsujansa, Jeesuksen luokse. Vain Jeesus kesti sen tuskan, joskus jopa kutsumuksen aiheuttaman kiukun, jota Paavali tunsi sisällään. Kaiken hengellisen palvelun ja kutsumuksen perusjuuri on omakohtaisessa jumalasuhteessa; pitkissä keskusteluissa taivaan Isän kanssa, halussa eli rakkaudessa viipyä hänen sansa ääressä.

Jeesukselta tivattiin kerran lain suurinta käskyä. Tehtäväkeskeisyyden sijasta hän painotti ihmisen henkilökohtaisen jumalasuhteen merkitystä sanomalla:

”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi” (Mark.12:29-30).

Sillä ilman suhdetta kutsujaan olet suorittaja… Sapattikäskykin annettiin Israelin kansalle siksi, että tekemisen ja työ sijaan, kaiken keskuksena olisi heidän ainutlaatuinen jumalasuhteensa.

KUTSUMUSTIETOISUUDEN MÄÄRITTELYÄ

Mitä sitten kutsumustietoisuus on?

Ymmärrän sen sisältävän kaksi asiaa: 1) tietoisuuden ja kokemuksen Jumalan henkilökohtaisesta rakkaudesta itseäni kohtaan. Seurakunnanistuttajana ajattelen niin, että ennen kuin voimme tiiminä löytää yhteisen näyn ja asettaa ihmiset tiettyihin palvelutehtäviin, on meidän saatava henkilökohtainen näky Jumalasta, joka rakastaa meitä. Efesolaiskirjeen kolmannen luvun jakeessa 14 ja 15 Paavali kirjoittaa isyydestä ja polvistumisesta Isän eteen. Kaikki alkaa suhteesta ja kaikki päätyy suhteeseen.

”Sentähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä” tai kuten vuoden 1992 kirkkoraamattu sanoo: ”Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa.”

Hän kirjoittaa Isä-lapsisuhteesta. Hän ei elänyt tekemisestään vaan siitä, mitä hänellä oli Herransa kanssa. Ja tämä on kutsumustietoisuudessa mielestäni kaikkein merkityksellisintä!

2) Toinen osa kutsumusta on toteuttaa Jumalalta saatua palvelutehtävää (Ef.4:11-12). Kutsumuksen tuoma ahdistus liitettynä kutsumukseen elää Jumalan suunnitelmien ja tekojen keksipisteessä on sellaista, josta tiedät ettet voi vastustuksesta tai mistään muustakaan syystä vetäytyä vastuustasi julistaa evankeliumia.
Kutsumus ei perustunut lakihenkisyyteen tai rangaistuksenpelkoon. Vaan edellä mainitsemaani vastuuntuntoon ja koeteltuun näkyyn kadotetuista ihmissieluista.

”Sillä siitä, että julistan evankeliumia, minulla ei ole kerskaamista. Minun on pakko tehdä niin. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1.Kor.9:16).

Tiedän toistavani itseäni, mutta sanon tämän uudelleen: kutsumustietoisuus on vahvaa vastuuntuntoa Jumalan minulle uskomasta tehtävästä ajatuksella: ”ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta” (Hepr.12:15). Vastuu on jokseenkin kaksijakoista: kiitollisuutta saada olla Jumalan työtoveri ja samalla tietoista hätää kadotukseen matkalla olevista ihmisistä! Kukaan ei pelastu ilman Jeesusta (Apt.4:12)!

Kaikkien henkilökohtaisten vaikeuksien ja rankkojen olosuhteiden keskellä, jossa uskoani on haastettu, on kaiken pohjalla voimavarana ollut kokoajan se, mitä minulla on Jumalan kanssa. Ei se, mitä olen tehnyt. Niinpä kutsumustietoisuuden keskeisin osa kohdistuu kutsumustietoisuuteen saada elää ja olla Jumalan oma (Room.8:38-38; 2.Piet.1:8,10-11). Sen rinnalla kulkee syvä halu elää Jumalan suunnitelmien keskipisteessä läpi koko elämäni.

PS: John Wimber sanoi aikoinaan: "People that enter into ministry for any other reason than Gods calling is the wrong reason..." - eli "ihmiset, jotka lähtevät hengelliseen palvelutehtävään mistä muusta syystä tahansa, kuin Jumalan kutsusta, lähtevät väärätstä syystä..."

ARVELUTTAVAA JOARNALISMIA

Tarjosin tänään Vantaan Lauriin vastinetta päätoimittaja Pauli Juuselan pääkirjoitukseen ”arveluttavaa terapiaa”. Saamani vastauksen mukaan ensiviikon Laurissa on jo Aslan ry:n oma vastaus, joten kirjoitustani ei julkaista. No, omassa blogissani kaikki on mahdollista. Tässä linkki Pauli Juuselan pääkirjoitukseen ja alla oma kommenttini pääkirjoituksesta ja sen sisällöstä. Tätäkin on lupa muiden kommentoida (komentit kohta löytyy jókaisen blogauksen lopusta, oikea alalaita).
  

Vantaan Laurin päätoimittaja Pauli Juuselan pääkirjoitus ”arveluttava terapiaa" 11.10.2012 käsitteli Aslan ry:n tarjoamaa sielunhoitoa Helsingin Sanomien lokakuun kuukausiliitteen kirjoituksen valossa ”homosta ehjäksi”. Juusela puolustaa yksiselitteisesti kuukausiliitteeseen jutun kirjoittaneen toimittajan Antti Pikkasen oikeuksia soluttautua ilman toimittajuutensa paljastamista Aslan ry:n järjestämälle leirille. 
Juuselan kirjoitus antaa ymmärtää, että toimittajan tapa tehdä juttu liki salaseuraksi leimatun järjestön toiminnasta oli oikein. Siitäkin huolimatta, että jutun kirjoittaja paljastaa sielunhoidon piiriin – siis vaitiolovelvollisuuden taakse kuuluvia asioita ryhmästä, jossa hän oli mukana soluttautuneena mukamas yhdeksi ryhmäläiseksi. Samalla Juusela kyseenalaistaa pääkirjoituksessaan kurssin vetäjien ammattitaitoa ja vastuuta antaen ymmärtää, että Aalan ry ei hänen mukaansa toimi avoimesti, koska se hänen mielestään salaa mm. Elävät vedet - kurssiensa sisältöä. 

Mistä tällainen näkemys kumpuaa?

Samaisessa kirjoituksessa Juusela nojautuu Suomen evankelisluterilaisen arkkipiispa Kari Mäksien lausuntoihin Asalanin toiminnasta, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa sunnuntaina 7.10.2012. Mäkinen tuo selvästi esille, ettei Alanin toiminta ole luterilaisen kirkon toimintaa – ja ilmeisesti se antaa Mäkiselle ”valtuudet” tuomita Aslanin toiminta manipuloivaksi ja jopa hengelliseksi väkivallaksi?! Tietysti taustalla vaikuttanee teologiset näkemyserot suhteessa homoseksuaalisuuteen. Silti Juuselan pääkirjoituksesta ja arkkipiispa Mäkisen haastattelusta tulee vaikutelma, että kaikki arviot perustuvat yksinomaan Hesarin kuukausiliitteessä esitettyihin väitteisiin. 
Voin tietysti olla vääräkin?

Kysynkin Juuselalta, mihin hänen tapansa argumentoida Aslan ry:n toimintaa pohjautuu?      
Mikäli kaikki arviot perustuvat kuukausiliitteen tarkoitushakuiselta vaikuttavaan kirjoitukseen ilman laajaa, henkilökohtaista perehtymistä Aslanin toimintaan, pidän tällaista arviointia vähintäänkin arveluttavana journalismina.

Pirkko Alaranta, Aslanin hallituksen puheenjohtaja otti Hesarin mielipidesivulla kantaa järjestön toimintaan ja Elävät vedet –kurssien sisältöön, 10.10.2012. Hänen mukaansa Aslan ei tarjoa terapiaa vaan kristillistä sielunhoitoa, johon kuuluu kuunteleminen, Raamatun periaatteiden mukaan eläminen ja rukous. 

Ketään ei pakoteta kursseille vaan osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Myös se, mitä kurssien ryhmätyöskentelyssä itse kukin puhuu. Siksi onkin erittäin kyseenlaista Juuselan sanoja siteeraten väittää Hesarin kuukausiliitteeseen kirjoittaneen toimittajan Antti Pikkasen tapaa soluttautua kurssille ”yhteiskunnallisesti merkittävänä asiana”. Toimittaja mitä ilmeisemmin loukkasi kurssialisten yksityisyyttä, vaikka väitti muokanneensa kuulemiaan intiimejä tarinoita. 

Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Alaranta tuo esille, ettei Aslan salaa toimintansa tai metodejaan. Esimerkiksi Elävät vedet -kurssien sisällön voi jokainen tiedonhaluinen selvittää esimerkiksi Andrew Comiskeyn kirjasta Täyteen miehuuteen ja koko naiseksi. Kirjaa on saatavilla eri kirjakaupoista ja sen voi lainata kirjastoista. Samoin Aslanin nettisivuilta löytyy valtava määrä tietoa mm. Elävät vedet -kurssista, eikä sitä ole mitenkään yritetty salata. Työni puolesta olen saanut osallistua tilaisuuteen, jossa Aslanin ja Elävät vedet –kurssin toimintaperiaatteita ja sisältöä on esitelty mahdollisimman laajasti.

Samoin tunnen henkilökohtaisesti kaksi Alanin ja Elävät vedet – kurssin kouluttajia. Heidän tuntemisensa on antanut mahdollisuuden tutustua Aslanin toimintaan ja teologiaan, sekä Elävät vedet –kurssien sisältöön.

En kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon. 

Mutta henkilökohtaisesti koin erittäin loukkaavana sen, että eri lehdissä aina arkkipiispaa myöden Aslan ja Elävät vedet tuomitaan manipuloivaksi, hengelliseksi väkivallaksi ja eräässä Hesarin mielipidekirjoituksessa jopa kiihkokristillisyydeksi 12.10.2012! Koen tällaisen loukkaavaksi syystä, että Juuselan tai arkkipiispan näkemykset antavat ymmärtää, etteivät heidän väitteensä perustu objektiivisuuteen. 

Objektiivisuudella tarkoitan asioihin, väittämiin ja toimintatapoihin tutustumista riittävällä materiaalipohjalla. Näkemysten ja jopa tuomioiden antaminen, jotka tuntuvat perustuvat yhden toimittajan yksipuolisiin näkemyksiin Hesarin kuukausiliitteessä, 

on mielestäni hyvin rajaavaa ja subjektiivista. 

Tällainen tapa käsitellä arkaa ja vaikeaa aihetta on omiaan leimaamaan niitä seurakuntia ja kirkkokuntia, jotka ovat kokeneet yhteistyön Asalanin ja Elävät vedet –toiminnan kanssa hyväksi. Juuri tästä syystä koen Juuselan ja arkkipiispan esittämät näkemykset loukkaavina.  

 

Lukiessani edellä mainittuja näkemyksiä ja tuomioita, on pakko kysyä mikä tekee jostakin kristillisestä toiminnasta manipuloivaa tai antaa edellytykset nimittää esimerkiksi Asalnin toimintaa peräti kiihkokristillisyydeksi?

 

Teen yhteistyötä jatkuvasti joidenkin evankelisluterilaisten kristittyjen kanssa. Pidän sitä rikastuttavana kokemuksena. Rukoilemme yhdessä, tutkimme Raamattua yhdessä ja rukoilemme yhdessä myös eri tavoin haavoittuneiden ja sairastuneiden parantumisten puolesta. Kyse on kristillisestä sielunhoidosta, ei terapiasta. Uskomme evankeliumien ja apostolien tekojen mallin mukaiseen yhteyden voimaan ja siihen, että evankeliumin ilosanomaan kuuluu meidän monin tavoin elämässämme sidottujen ja  rikki menneiden vapauttaminen sekä sairaiden parantaminen Jeesuksen antaman mallin mukaan.             
Emme lupaa paranemista, mutta uskomme niin voivan tapahtua. 
Onko tällaiselle tilaa, vai onko sekin ”hengellistä väkivaltaa ja kiihkokristillisyyttä”?

Esa Sarvi, pastori, Helsingin vapaaseurakunnan Itä-Helsingin työ

ELÄMÄSTÄ JA KUUOLEMASTA

Teologianopettajani sanoi aikoinaan, että kuolema itse asiassa istuu kokoajan toisella olkapäällämme. Kaikki me kuolemme, vaikka haluamme siirtää ja kieltää sen ajattelemista ja välttää sen kohtaamista energiajuomilla, bailaamiskulttuurilla ja jatketun nuoruudenhuuman palvonnalla. 
Elätkö oikeasti ja mille? 
Vai mikä rajoittaa sinua elämästä? 

Jeesus sanoi dramaattisesti: 
”Jos joku tahtoo minun kulkea minun perässäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt.16:24, Raamattu kansalle). 
Itsensä kieltäminen merkitsee elämistä epäitsekkäästi ja ristin ottaminen valmiutta maksaa hinta Jeesuksen seuraamisesta. Ja vielä terävämmin Jeesus yksilöi: 
”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta se, joka kadottaa elämänsä minun tähteni löytää sen” (seuraava jae 25). 

Tosilla, kuten minulla kuoleman kohtaaminen vakavan sairaiden myötä on jatkuvasti edessä oleva tosiasia. Mutta yhytä hyvin täysin terve voi jäädä katua ylittäessään auton yliajamaksi ja kuolla siihen paikkaan. Mielestäni on kuvitelmaa kyetä hallitsemaan elämäämme. Kuolemisessa on lopultakin kysymys elämästä. 

LEIPÄÄ JA ELÄMÄÄ 

Opetin Riihimäen vapaaseurakunnassa viimesunnuntaina Jeesuksen sovintoveren symboliikasta, kuinka veri edustaa elämää. Jeesus antoi elämänsä kuolemaantuomittujen puolesta, kuollen itse ja vuodattaen veren, elämän symbolin maahan. Veri oli maksu synneistämme. 

Olin verensiirroissa sairaalassa, eilen ja tänään. Tätä kirjoittaessani tunnen ruumissani verensiirtojen elvyttävän vaikutuksen. Eilisaamuun nähden olossani on tapahtunut iso käänne. 
Syöpähoidot eivät ole vieneet vain karvoja päästäni vaan ne romahduttivat veriarvonikin. Maatessani tänään aamupäivällä sairaalan yli-ilmastoidussa päivystyshuoneessa punasolujen valuessa suoneeni, luin pastori Kyle Idelmanin kirjan alkusivuja Not a Fan - ei fani (Zondervan, 2011). 
Kirja käsittelee Jeesuksen seuraamista. Idelman käyttää kirkossa kerran pari vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä käyvistä ihmisistä nimitystä juhlija tai bailaaja. Tämä näkökulma tilanteessa, jossa kirkossakäynti on amerikkalaisessa kulttuurissa itsestäänselvyys. 
Koetankin suhteuttaa jotenkin Idelmanin ajatusta suomalaiseen kristillisyyteen, ajatellen nyt vaikka vapaidensuuntien jumalanpalvelukseen osallistumisaktiivisuutta. Idelmanin mukaan satunnaiset kirkossakävijät, jotka kiertävät pelkästään ylistystapahtumia, juhlakokouksia ja sen sellaisia tavoittelevat Jeesuksen itsensä sijasta viiden leivän ja kahden kalan ihmeitä. Mutta Jeesus ei perustanut fanclubia. Niinpä Johannes kertoo monen, itse asiassa viidenkymmenenkahdeksan opetuslapsen kääntäneen selkänsä hänelle (Joh.6:66). 

Se sijaan että Jeesus olisi tehnyt taas ruokkimisihmeen tarjoamalla ”bailukseen” hullaantuneille ”faneille” ilmaista leipää, sanoikin hän leivän sijasta olevansa itse elämänleipä vaatien täyttä samaistumista itseensä! 

”Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. 
Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta." 
 Silloin juutalaiset riitelivät keskenään sanoen: "Kuinka tämä voi antaa lihansa meille syötäväksi?" Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne. 
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä” (Joh.48-54). 

KUOLEMANTUOMIO

 ”…ei teillä ole elämää itsessänne”. 

Mistä elämä virtaa? 

Jeesus sanoi, että ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä...” 

Paavali näki kuoleman voittona (Fil.1:21-23). Sulaa hulluttako? 
Jumalan omana hän tiesi, että kaikki Jumalan omat kohtaavat kerran kirkkaudessa ”ja niin saamme aina olla Herran kanssa” (1.Tess.4:17). 
Ero tästä ajasta on Jumalan lapsille väliaikaista, koska uskomme iankaikkiseen elämään Jeesuksessa Kristuksessa. Kuolemantuomio onkin siirtymistä kaiken kärsimyksen keskeltä turvaan, eheyteen ja elämään sellaisessa voimassa ja olotilassa, mistä emme näe edes unta (tai kuka tietää, Joh.11:25-26; 1.Kor.2:9). Näin myös kuoleman aiheuttama suru on muuttuva ilontäyteiseksi jälleennäkemiseksi Jumalan lasten kohdalla. 

Ajattelen päivittäin ikuisuuttani Jumalan luona. Näiden realiteettien keskellä se on vähintäänkin Jumalan lapselle luonnollista. 
Se ei merkitse luovuttamista sairauden suhteen, vaan pikemminkin terävöitymistä, jossa tosiasiat tiedostetaan, mutta ei jäädä myöskään odottamaan kuolemaa neljänseinän sisään. 
Moni näennäisesti terve onkin kuollut kotiinsa tv:n kaukosäädin tiukasti käteensä puristuneena uskaltamatta tehdä mitään. 
Siksi elän täysillä. Niin kauan kuin se on mahdollista. 
Perheeni tähden ja unelmien tähden, joista Jumala on sydämeeni laskenut. 

ELÄTKÖ TÄYSILLÄ VAI SÄÄSTELLEN? 

Olen viimeaikoina ihmetellyt paljon sitä apaattisuutta ja säästöliekillä elämistä, jota näen liikaa seurakunnissamme. 
Miksi emme uskalla tai halua elää evankeliumin mukaan kuninkaan poikina ja tyttärinä? Elän henkilökohtaisesti sellaisten raakojen tosiasioiden keskellä, ettei minulla ole mitään halua tai varaa painella jarrua ja elää säästöliekillä. Ruumissani muhiva sairaus ei anna tilaa ajatteluun, että elän sitten kun on parempiaika tai sitten kun olen terveempi tai jotain muuta ”puuta heinää”! 
Tämän realismin keskellä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää apaattista kristillisyyttä, jossa tyydyn pelkkiin kirkossa istumisiin, bailuaskulttuuriin tai mannalappu-uskonnollisuuteen?! 

Steven Furtick kirjoittaa kirjassaan Aurinko Pysyi Paikallaan suoraa tekstiä (Päiäv Oy, 2011): 

”Jumalalla on täällä maapalolla oloasi varten mielessään paljon enemmän kuin pelkkä hengissä pysyminen… Jollet uskalla uskoa, että Jumala voi saada aikaan mahdottomia, jotkin kristillisen elämäsi ajanjaksot menevät sinulta nukkumiseen. Ja vieläkin pidemmälle: jos näkysi elämästäsi ei pelota sinua, saatat hyvinkin loukata Jumalaa.” 

Mitä näet kun katsot elämääsi tässä valossa? Oletko tyytyväinen näkemääsi? 
Tämä ei ole syytös, vaan mieluimmin pukkaus kylkeesi. 
Oletko tosissasi Jumalan sinulle antaman ainutkertaisen elämän suhteen? 

Furtick kertoi nuorena kristittynä lukeneensa Jim Cymbalan kirjaa Lailla tuulen (Aika oy, 1999). Eräässä kohtaa kirjaa hän luki sanat, jotka muuttivat ratkaisevasti hänen elämänsä asenteen ja suunnan: 

”Minua kauhistutti ajatus, että elämäni vain luisuisi käsistä ilman, että näkisin Jumalan vastaavan väkevästi rukouksiini.” 

Olen miettinyt itse paljon näitä sanoja. Omassa Furtickin kirjassani olen piirtänyt laatikon kuulakärkikynällä sanojen ympärille. 
Ne luettuani, olen yhä intensiivisemmin yrittänyt elää elämääni niiden innoittamana ja vakavoittamana. Ne ovat keskeinen osa rukouselämääni. En halua tehdä vain osittain sitä, mitä hyvää ja rohkeaa Jumala on elämääni varten uskonut. 

Steven Furtick jakaa vielä erää ajatuksen, jonka minä jaan kanssasi: 

”Jos usko Jeesuksen ihmeitä tekevään voimaan on liian omituista nykyaikaiselle mielenlaadullesi, pelaa varman päälle. Älä koskaan pyydä Jumalaa auttamaan sinua yliluonnollisella tavalla. Älä uskallakaan pyytää paranemista sairaudesta sen enempää kuin mitään muutakaan…” 

Keksimme kaikenmaailman tekosyitä vetäytyäksemme toistemme selkien taakse vastuustamme julistaa evankeliumia. Ulkoistamme sairaiden puolesta rukoilemisen joillekin erityisevankelistoille tai typistämme ne kirkkojemme seinien sisälle joihinkin ”erikoiskokouksiin” kerran vuodessa. Seurakunta ei kasva niin kauan, kuin se ei elä evankeliumiaan todeksi ja murtaudu ulos kirkoista ja kokouskeskeisestä ruletistaan kauppakeskuksiin, puistoihin, työpaikoille ja kaduille! 

Joku voi pitää katastrofina alkuseurakunnan kokemaa vainoa, jolloin Tiituksen sotajoukot piirittivät Jerusalemin ja seurakunta joutui maanpakoon Jerusalemista vuonna 70 jKr. 
Sillä, että seurakunta ajatettiin ulos kodeista ja synagogista, oli seurauksena seurakunnan räjähdysmäinen kasvu! Jumalan silmissä meidän silmissämme tapahtuva katastrofi ei ole aina katastrofi… Jotkin näkökulmat näemme historian valossa ja jotkin asiat vasta taivasta käsin. 

ELÄ SUUNITELMA TODEKSI 

Henkilökohtaisen suunnitelman ja kutsumuksen mukainen elämä löytyy asettamalla koko elämäsi Jumalan eteen kysyen ”Isä, mitä sinä haluat tehdä elämälläni?” 
Ja kun saat siihen vastauksen, ala elää heti vastauksen mukaan odottamatta parempaa aikaa elää ja toimia. Sillä voi olla, etten koskaan saa mitään parempaa aikaa tämän jälkeen. Sorrut vain ”sitte ku” elämään. Näe elämäsi osana Jumalan suurempaa suunnitelmaa, niin et ajelehdi päämärättömästi. Se on olla osallinen Isän rakkaudesta ja välittää sitä eteenpäin. 

Olen päättänyt Jumalan edessä, olla pysähtymättä. Vaikka minua on viimeiset kuusi vuotta piirittänet erilaiset sairaudet. 

Olen päättänyt uskoa Jumalan sisimpääni piirtämiin unelmiin, rukouksiin ja näkyihin nähdäkseni niiden toteutuvan… 

”Minua kauhistutti ajatus, että elämäni vain luisuisi käsistä ilman, että näkisin Jumalan vastaavan väkevästi rukouksiini.”

PELKISTETTY ARMO

Mitä armo kaikesta riisuttuna on? 

Syyskuun 11. edustaa isolle osalle läntistä maailmaa terrorismin vuosipäivää, jolloin ääri-islam iski Yhdysvaltoihin. Mutta tänään luin uutisen iranilaispastori Youcef Nadarkhanin vankilasta vapautumisesta. Iranin hallinto oli tuominnut hänet kuolemaan kristittynä ja kristinuskon levittämisestä viime keväänä. 
Mediassa levisikin kuvia ja uutisia, että kuolemantuomio olisi pantu keväällä täytäntöön. 
Kansainväliset vetoomukset ja miljoonat esirukoukset ovat vapauttaneet Youcef Nadarkhanin tänään vankilasta. 
Syyskuun 11. päivä – näkökulmasta riippuen voi olla tuhon, kuoleman ja terrorismin päivä. Mutta se voi olla myös armon ja pelastuksen päivä. Riippuen ihan omasta katsantokannastamme ja mikä saa huomiomme. 

Paavali kirjoittaakin armon Jumalasta: 

”Sanoohan hän: ’Sopivalla ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut.’ Nyt on sopiva aika, nyt on pelastuksen päivä” (2.Kor.6:2, Raamattu kansalle käännös). 

PIPO PÄÄSSÄ 

Minulle henkilökohtaisesti tämän vuoden syyskuun 11. päivä on merkinnyt sädehoitojen alkua. Samaan kulminaatioon, itse asiassa viime viikonlopusta näihin muutamiin päiviin liittyy pitkien sytostaattihoitojen aiheuttama hiusten lähteminen. ”AUTS!” 

Uskoisin, että naiselle hiusten menetys on paljon kovempi juttu, mitä miehelle. Varsinkin, kun olen kaljuuntunut viimeiset kymmenen vuotta hitaanlaisesti. Nyt tapahtuu sitten se lopullinen silaus kertaheitolla. Tietysti itseäni hiukan potuttaa hiusten lähtö. 
Joillekin se on kuin liikennemerkki, että ”jaahas, tuossa menee syöpäpotilas”. 
Hiukan keventääkseni tunnelmaani teetin jo viime talvena moottoripyörämessuilla mustan pipon, johon kirjailtiin kultaisilla kirjaimilla sanat ”Your Kingdom Come” eli ”Sinun Valtakuntasi tulee.” 
Nyt pipolle on käyttöä prätkähuivin ohella, vaikka se prätkä on edelleen kaupassa. Teksti on samalla uskoni julistus ja tunnustus Jumalan suvereenista hallintavallasta ja kuninkuudesta. 
Riippumatta tunteistani tai olosuhteista elämässäni. 
Blogini yläbannerissa näet minut mainittu pipo päässä… 

Miettiessäni hiukan epävarmana ihmisten mahdollista reaktiota tai loukkaantumisia (kun jotkut ovat niin pikkusieluisia) saarnaamassa pipo päässä, rakas vaimoni sanoi siihen: ”Kysy niiltä ihmisiltä, kuka on valmis vaihtamaan kanssasi osia, jos joku loukkaantuu.” 

Mutta entä jos pipo kiristää? 

Kirjoitin viime blogauksessani äärikarismaattisuudesta. 
Olen pastorina hoitanut äärikarsimaattisuuden kouriin joutuneita uskovia. Nyt mieleeni tulee taas hengellinen lakihenkisyys, opillinen pakko-oikeaoppisuus, pakkointtäminen siitä mikä on syntiä ja miksi joku on ehdottoman oikeassa jossakin uskonnollisessa ”faktassaan”. Tätä lakihenkisyyttä kutsutaan myös tiukkapipoisuudeksi. 
Ajattelu ja suojausmekanismit oletettuja uhkia kohtaan ovat niin suuria, että omaa näkökantaa ollaan valmiit puolustamaan ja ajamaan vereslihalle saakka. Viis siitä, jos heikommat elon tiellä sortuu ja pakenee seurakunnasta! 

Lain noudattamisessa on vain yksi ongelma: Kristus täytti kaiken lain ja uskonnollisen vaatimuksen ristillä huutaessaan ”se on täytetty” (Matt.19:30). 

Lainvaatimuksissa näyttää unohtuvan yksi ajatus Jeesuksesta: 
”hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh.1:14). 

Ilman armoa, jonka eteen et voi tehdä mitään, et rukoilla ainuttakaan rukousta, laatia ainuttakaan syntilistaa, saarnata ainuttakaan parannussaarnaa, ei olisi uskoasi Jeesukseen, ei olisi seurakuntaa joka toteuttaa Jeesuksen suurta lähetyskäskyä. 
Älä unohda, että sanoma Jeesuksesta on ILOSANMOA! 
Markuksen evankeliumi alkaa sanoilla ”Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta” (Mark.1:1, vuoden 1992 kirkkoraamattu). 

Onko Jeesus sinulle ilosanoma? Onko tapasi kertoa ja viestiä evankeliumi sen kuulijalle ilosanoma? 

Eräs ystäväni sanoi vuosia sitten: ”Sanoma rististä voi olla loukkaus ihmisille. Mutta älköön tapamme kertoa ja julistaa häntä loukatko ketään.” 

Olen ollut elämäntilanteessa, jossa en voinut syvän tajuttomuuden takia rukoilla ainuttakaan rukousta pernavaltimoni repeämisen vuoksi kuusivuotta sitten. Kävin niin sanotusti kalkkiviivoilla. 
Näin elämän virran ja paratiisin ikuiset niityt… 
Paluuni takaisin elämään oli lääketieteellinen ihme. 
Minulle se oli armoa, jonka eteen en voinut tehdä yhtään mitään! 

Lainsaarnaajat, mitä on armo? 
Mikä osuus sillä on pelastumissasi tuomiolta ilman Jeesusta Kristusta? Tai toisen kohdalla, jolle haluat kertoa Jeesuksesta? 
Ilman armoa ja sen syvää, henkilökohtaista tuntemista ja todeksi elämistä et voi tuntea ja saarnata lakia. Johannes kirjoittaa: 
”sillä laki on annettu Mooseksen kautta, armo ja totuus ovat tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta” (Joh.1:17). 

Evankelista Ritu Ylipahkala on sanonut, että ”pipoja löytyy joka kokoa. Älä ala sovittamaan kireää pipoasi toisen päähän. Jos piposi kiristää, on helpompi vaihtaa pipoa kuin päätä.” 

PELKISTETTY ARMO 

Nykyisen sairauteni keskellä aloin jokunen päivä sitten miettimään mitä on pelkistetty armo? 
Tilanteessa, jossa meidät täysin riisutaan, tyhjennetään; tilanteessa jossa kaikki uskonnollisuus kuolee ja rukouksemme saatavat jäädä kahden sanan varaan, ”Herra armahda”. 

Mitä on pelkistetty armo? 

Julkaisimme tänään ITIS UNELMA Facebook seinällämme seurakunnanistutustamme koskevan lausuman. Se sisältää ajatuksen siitä, millaisesta seurakunnasta Itä-Helsingissä unelmoimme ja olemme unelmoineet jo runsaat kaksivuotta. 
Nyt kun alamme pikkuhiljaa ehostamaan ja kalustamaan Myllypurossa uutta toimitilamme, on aika ilmaista jotain oleellista myös ulospäin. 
Kolme keskeisintä ajatusta seurakuntanäkemyksestämme kuuluu seuraavasti: 

ITIS UNELMA on näkemys Jumalasta ja seurakunnasta, joka kerää erilaisten ihmisten murtuneet unelmat, elvyttää rikotun toivon, palauttaa turvallisuuden, luo rajat rajattomuuteen, vapauttaa kahlitut ja rakastaa rikki menneet ihmiset, ihmissuhteet ja perheet ehjiksi. 

ITIS UNELMA koostuu erilaisista taustoista tulevista ihmisistä, joita Jumala on saanut eheyttää. 
Voimme olla yhä monella tapaa keskeneräisiä, mutta keskeneräisyys ei ole este tulla joukkomme. Elämäämme muuttava voima on Jumalan rakkaus. Uskomme, että Jumalan rakkaus ja armo saa meissä aikaan muutokset. Ja tämä ilman mitään uskonnollisuuden pakkoa. 

ITIS UNELMA on näkemys toimintatavasta ja kulttuurista kertoa ja osoittaa ilosanoma Jeesuksesta niin, että se todella on ihmisille ilosanoma. Toimintatapoina ja kulttuurina se ei loukkaa tai tuomitse ihmisiä, mutta ei myöskään häpeä sanomaa ristiinnaulitusta Kristuksesta. 

---- 

Niin, se varsinainen ja viimeinen kysymys: 

Mitä on pelkistetty armo? 

 Sitä, että eräänä ikuisuuden aamuna huomaamme olevamme taivaassa Jeesuksen seurassa.

 ----

Raamatun viiteet ITIS UNEKLMA seurakuntanäkemyksestämme: 

Profeetta Hesekielin kirja, luku 34 jae16 Johanneksen ensimmäinen kirje, luku 4, jakeet 7 - 10 
Matteuksen evankeliumi, luku 11 jae 5; Markuksen evankeliumi, luku 1 jae 1 
Paavalin kirje roomalaisille, kuku 1 jae 16; Paavali ensimmäinen kirje korinttilaisille, luku 2 jae 2

SANAN NÄLKÄ JA JANO

Olen taas kerran tullut ravistelluksi siitä, miten suurta Jumalan puhtaan sanan nälkä ja jano voi seurakunnissamme olla. Iso kysymys, jota pohdin on miten Jumalan sanan nälkään ja janoon vastataan?

Osa kutsumuksestani on elää ja toimia pioneerina, mikä tulee esille seurakunnanistutustyössä. Siihen sisältyy halua nähdä uusien ihmisten löytävän syvän, merkityksellisen ja intiimin suhteen elävän Jumalan kanssa. Toinen osa kutsumustani on varustaa seurakuntia toteuttamaan uusien ihmisten saavuttamismissiotaan eli evankelioimaan ja opetuslapseuttaa uudestisyntyneitä – siis Jeesukselle elämänsä antaneita Jeesuksen todelliseen seuraamiseen. Kaikki kiteytyy Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn (Matt.28:18-20).

PAPPIEN VASTUU JA VASTUUTTOMUUS

Muutaman lähipäivän aikana olen käynyt Jumalan sanan nälästä ja janosta tekstiviesti- ja sähköpostikeskustelua erään ystäväni kanssa. Vaikka kristillistä kirjallisuutta, raamatunopetusta ja uusia toisiaan täydentäviä raamatunkäännöksiä on saatavilla enemmän, kuin koskaan aikaisemmin, ei se näytä takaavan ihmisten Jumalan ja Jumalan sanan tuntemusta.
Profeetta Aamos profetoi Israelille ajasta, jolloin kansa nääntyy Jumalan sanojen kuulemisen nälkään ja janoon. Juuri ilmestyneessä Raamattu kansalle käännöksessä ajatus ilmaistaan näin:

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, HERRA, jolloin minä lähetän maahan nälän – en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin ihmiset hoippuvat merestä mereen, harhailevat pohjoisesta itään etsien HERRAN sanaa, mutta eivät löydä” (Aam.8:11-12, RK).

Yksi näkökulma opetuksen ja kirjallisuuden runsaudesta huolimatta olevaan sanan nälkään on mielestäni meidän sananjulistajien vastuussa tai vastuuttomuudessa. Mikä on kunkin julistajan omakohtaisen raamatunopiskelun asema heidän omassa elämässään?
Otammeko riittävästi aikaa henkilökohtaiseen opiskeluun Raamatun ja sen jälkeen vahvan opetuskirjallisuuden äärellä?
Samaa voidaan kysyä myös rukouksesta, jossa puhumme Jumalalle ja kuuntelemme häntä, onko siihen aikaa?
Vai ovatko lukemamme kirjat vain hartaustekstejä tai vielä heikoimmassa tapauksessa mannalappuihin turvautumista? 
Entä kuinka paljon sananjulistajina käytämme työaikaamme itse saarnatekstien valmisteluun? Kysymys on työmoralista ja työaikamme priorisoimisesta.

Toisaalta jotkut sananjulistajat kärsivät seurakunnan johdon (vanhimmisto tai seurakuntaneuvosto) aliarvostuksesta sen suhteen, että pastori paneutuu sananopettamiseen tai sen opiskeluun kaikella tarmollaan ja syvällä kunnioituksella. Joskus minullekin sanottiin joidenkin johtavien henkilöiden taholta, että ”rukouselämäsi ja raamatuntutkimisesi on kunnioitettavaa, mutta tekisit niitä oikeita töitä”.

Mitä ovat pastorin, Jumalan sananjulistajan oikeat työt?
Pitää mummoja kädestä harras ilme kasvoilla tai ravata kieli vyön alla kaiken maailman palavereissako?!
Jo apostolien teoissa puututtiin tähän asiaan (Apt.6:1-7).

Mitä taas tulee itse sanan eli Raamatun opettamiseen, on mielestäni kysymys siitä mitä opetetaan ja miten opetetaan. Ovatko saarnat ja raamattutunnit hartaushetkiä, trendi- ja lempiaiheiden toistamista vai onko opetus Raamattua itseään selittävää? Olen huomannut, että ihmisten sanan jano ja nälkä kohdistuu juuri systemaattisen Raamatun tekstien ja kirjakokonaisuuksien opetukseen ja sen puutteeseen.
Sain ystävältäni luvan laittaa blogiini lainauksen hänen minulle mailaamastaan sähköpostista:

”Luin hiljattain mielenkiintoisen ajatuksen. Ef. 1:17 puhuu ”tietämisestä” tai "tuntemisesta": 
”…anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan.” 

Ei pelkästään tiedosta, vaan kokemusperäisestä tiedosta. Ajatus lienee että oppisimme henkilökohtaisesti tuntemaan ja kokemaan Kristuksen, ei pelkästään että tiedämme asioita hänestä. Tässä on suuri ero! 
Eräs raamatunopettaja, David Ferguson sanoo " joka kerta kun erotamme totuuden opetuksen totuuden kokemisesta teemme sen 'soveltumattomaksi.' 
Vain silloin kun totuus koetaan, se vapauttaa meidät todella" 

"Every time we separate the teaching of the truth from the experience of the truth, we make it 
irrelevant. It is only when truth is experienced that it will truly set us free." 

Tämä ajatus selittää mielestäni sitä janoa jota ihmisillä on Sanaan. Kuten mainitsit tänään, enemmän kun koskaan, on tietoa tarjolla läkähtymiseen asti. 
Mutta pelkkä tieto ei riitä ihmisten muuttumiseen. Tarvitaan kuuleminen, vastaanottaminen ja halu laittaa sana käytäntöön omassa elämässä (=sanan totteleminen). Tätä sanan todeksi elämistä näkee ehkä liian harvoin. Sitten jos on sanan opettajia jotka vain paukuttaa sanaa teoriana, niin ei ihme että ihmiset väsyy kuuntelemaan. Tämä on ehkä yksi selitys sille miksi me sananjulistajat joudumme niin usein äärirajoille elämässä jotta Elävä Sana tulisi todella lihaksi meissä = koetuksi, omaksutuksi sanaksi. 
Sitten voimme omassa heikkoudessammekin julistaa koeteltua ja koettua sanaa, jossa on elämisen maku. 
Tätä kai ne ihmiset tänään janoaa? Ei kauniita teorioita tai kirjaviisautta vaan elettyä sanaa.” 

RAAMATUNTUNTEMISENPUUTE

Kiertäessäni opettamassa Raamattua eri seurakunnissa, moni sanan kuulija pysähtyy opetustilaisuuksien jälkeen keskustelemaan kanssani opettamastani tekstistä.
Toisinaan hämmästyn ja jopa järkytyn miten hukassa jotkut kristityt ovat raamatuntuntemisen suhteen. Ihan niin sanotut perusasiat saattavat olla hukassa. Mutta vielä järkyttävämpää on havaita sanajulistajien eksyksissä oleminen. Malakian kirjassa Herra puhuu papistoa vastaan, joka on hyljännyt Jumalan sanan opettamisen ja laiminlyönnillään johtanut monet lankeemukseen:

”Oikea opetus oli hänen suussansa, eikä vääryyttä tavattu hänen huuliltansa. Rauhassa ja vakaasti hän vaelsi minun kanssani, ja monet hän käänsi pois pahoista töistä. Sillä papin huulten pitää tallettaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus; sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja. Mutta te olette poikenneet tieltä, olette opetuksellanne saattaneet monet kompastumaan, olette turmelleet Leevin liiton, sanoo Herra Sebaot” (Mal.2:6-8).

Viikonloppuna seurakuntalainen.fi sivustolla oli uutinen Suomeen kutsutusta amerikkalaisevankelista Todd Bentleystä.
Kirjoitin Vapaakirkon äänenkannattaja Suomen Viikkolehteen varoittavan ja kriittisen kirjoituksen Bentelyn toimintatavoista ja teologiasta neljä sitten. Kun lehti oli jo painossa kirjoitukseni kera, pohdin oliko varoitteluni liian suoraa.
Juuri ennen lehden ilmestymistä sain käsiini RV –lehden, jossa kerrottiin Bentelyn moraalisesta lankeemuksesta. Viimeviikolla seurakuntalainen.fi kirjoitti seuraavaa:

”Lakelandin herätyksen avainhahmo Todd Bentley on Suomessa viikonloppuna ja ensi viikolla. Kanadalaissaarnaaja on tunnettu fyysistä voimaa käyttävistä parantamismetodeistaan ja kyseenalaisesta teologiastaan. Hän on muun muassa sanonut Jumalan käskeneen häntä parantamaan ihmisiä lyömällä tai potkimalla näitä kasvoihin ja kuristaneensa miehen terveeksi.”

Neljänvuoden takaisessa lehtikirjoituksessani kyselin julistajan vastuuta. Juttua kirjoittaessani olin juuri kotoutunut munuaisensiirtoleikkauksesta ja vatsassani oli tikit.
Kysyin, kuka kantaa vastuun jos joku rukouksen sijasta iskisi minua vatsaan nyrkillä?

Bentelyn Suomeen kutsunut lahtelaispastori Tapani Tunturipuro vastaa seurakuntalainen.fi sivustolla Benteleyta kohtaan esitettyyn kritiikkiin näin:

- Minut saa hakata vaikka halolla tajuttomaksi, kunhan diabetes paranee, Tunturipuro sanoo henkilökohtaisena mielipiteenään.

Kieltämättä suutun tällaisesta sokeudesta ja kritiikittömyydestä! Onko niin, että kun ihmeitä tapahtuu, se on joillekin aina ok – riippumatta ”ihmeiden” lähteestä tai mitä ne todellisuudessa ovat? Yksinomaan ihmeisiin ja merkkeihin nojautuvasta toiminasta, jossa Herran tunteminen oli (ja on) toissijaista oli Jeesukselle väärien profeettojen yksi tuntomerkki (Matt.7:15-23)!
Kysynkin missä on pastorien henkienerottamisen kyky?!

Olen opettanut eri seurakunnille paljon sairaiden puolesta rukoilemisesta. Olen kirjoittanut aiheesta blogiini, rukoillut sairaiden puolesta Jeesuksen nimessä ja nähnyt joidenkin paranevan. Pyhä Henki ei ikinä käytä tai hyväksy väkivaltaa!
 Jos joku pastori tai evankelista turvautuu nyrkin iskuihin palleaan, potkimiseen tai johonkin muuhun väkivaltaan, ei se ole milloinkaan Pyhän Hengen aikaansaamaa toimintaa vaan väkivaltaa! 

Jesajan kirjassa on vavahduttava Herran huuto oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden vääristelyä kohtaan.
Hän suorastaan hämmästelee sitä, ettei kukaan uskalla astua totuuden vääristelyn paljastajaksi:

”Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla. Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta. Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin. Silloin hänen oma käsivartensa auttoi häntä, ja hänen vanhurskautensa häntä tuki. Ja hän puki yllensä vanhurskauden kuin rintahaarniskan ja pani pelastuksen kypärin päähänsä, hän puki koston vaatteet puvuksensa ja verhoutui kiivauteen niinkuin viittaan. Tekojen mukaan hän maksaa palkan…” (Jes.59:14-18)

Paavali uskalsi nimetä valheprofeetat nimeltä, riippumatta omasta maineestaan!

PAIKALLISSEURAKUNTAUSKOLLISUUS

Toisaalta yksi puhtaan Jumalan sanan ymmärtämisen avain, sen oikein tulkitsemisen ja jopa sen oppimisen suhteen on sidottu seurakuntauskollisuuteen. Jos seurakuntayhteyteni on kiertolaisuutta tai sitoutumattomuutta paikallisseurakuntaan, olen vaarassa ajautua mitä erilaisimpien oppien ja opintuulien heiteltäväksi. Aivan, kuten Paavali asian ilmaisee kirjoittaessaan Efeson seurakunnalle apostolien, profeettojen paimenten, opettajien ja evankelistojen seurakuntaa varustavista palvelutehtävistä:

”Ja hän [Kristus] antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen [eli kypsään ja vastuulliseen kristillisyyteen] … ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa” (Ef.4:11-16).

----
 “Jumala on antanut meille näyn nähdä Kristuksen ruumiin muuttuvan aktiivisesta yleisöstä Hengellä täytetyksi armeijaksi. Kysymys ei ole yhden miehen show’sta, vaan kysymys on pyhien varustamisesta Valtakunnan työhön…”

John Wimber, kansainvälisen Vineyard – seurakuntaliikkeen perustaja